Syntyjä syviä EU:sta

Helsingin Sanomat julkaisi Vieraskynä-palstallaan 29.10.2021 Europarlamentaarikko Nils Torvaldsin kirjoituksen, jossa pääpointtina näytti olevan kritiikki EU:ssa esiintyvää ”competence creepiä” kohtaan. Sitä hän näkee tapahtuneen EU:ssa jo niistä ajoista kun EU:lle tehtiin sittemmin kansanäänestyksissä kaatunutta perustuslakia ja erityisesti nyttemmin, kun agendalle ovat keskeisesti nousseet ympäristökysymykset yleensä ja ilmastonmuutoksen torjunta erityisesti.

Kirjoituksessa esille nostetut teemat ovat tärkeitä, mutta tapa, jolla hän asiaa käsittelee, saattaa myös ymmälle ja nostattaa joitakin vastaväitteitäkin. Ei tosin minun mielessäni sellaista, minkä luin Torvaldsin europarlamentaarikkokollegan Heidi Hautalan haastattelusta; että Torvaldin mietteet ovat puhdasta demagogiaa ja että tämän ajattelussa on samaa Puolan kanssa. Silti nousee mieleen kysymyksiä siitä, mistä konkreettisesta Torvaldsin huolenaiheet mahtavat kummuta ja onko niissä kuitenkin mukana pyrkimystä hakea poliittista suosiota niistä piireistä, joihin populistinen retoriikka vetoaa, vaikka ”puhtaasta demagogiasta” ei kyse olisikaan. Mikään ei tietysti estäisi kysymästä suoraan häneltä itseltään, mutta kun kyse on poliittisesta keskustelusta, voi sen kai tehdä näin julkisestikin.

”Competence creep” tarkoittaa vähitellen ja vaivihkaa tapahtuvaa EU:n toimivallan kasvua, jota myös tarkoituksella ajetaan, ja jonka ajajana ovat useimmiten EU:n komissio tai parlamentti, tai molemmat. Torvaldsin mielestä jäsenmaat eli EU:n neuvosto ovat saamattomuuttaan joutuneet ahtaalle valtataistelussa mainittujen toimielinten kanssa.

Torvaldsin mielestä viimeaikainen kehitys EU:ssa, alkaen perussopimusten neuvotteluprosessista ja sen tuloksesta, on myös tehnyt subsidiariteettiperiaatteen miltei tyhjäksi kuoreksi. Subsidiariteettiperiaatteen mukaan toimivallan olisi pysyttävä ja päätöksenteon tapahduttava EU:ssa alimmalla mahdollisella tasolla suhteessa siihen, että tavoitellut vaikutukset saadaan aikaan. Kääntäen tämä tarkoittaa, että EU:n tasolla olisi toimittava vain, kun se on noiden vaikutusten aikaansaamiseksi välttämätöntä; muuten asiat olisi jätettävä jäsenmaiden hoitoon ja niissäkin alueelliselle tai paikalliselle tasolle, jos valtakunnan tasoa ei tarvita. Niillä aloilla joissa EU:lla on yksinomainen toimivalta, tämä periaate ei kuitenkaan ole voimassa.

Torvaldsin suurin valituksen lähde näyttää olevan se, mitä EU:ssa tapahtuu luonnon monimuotoisuuden turvaamisen tiimoilta. Siinä hän näkee yhdistyvän kaksi pyrkimystä: toisaalta luontoaktivistien innon laadituttaa yhteisiä, yksityiskohtaisia EU-tason sääntöjä välittämättä olosuhteiden erilaisuudesta eri puolilla EU:ta, ja itäisten ja eteläisten jäsenmaiden pyrkimykset saada uusia tulonsiirtoja ja siirtää taloudellista vastuuta pois jäsenmailta (toisin sanoen niiltä itseltään EU-tasolle ja siten muiden jäsenmaiden kannettavaksi).

Tulee mieleen epäilys, että se mitä Torvalds konkreettisesti, mutta suoraan sitä sanomatta, ajaa takaa, ovat viime aikoina paljon esillä olleet hankkeet luonnonvarojen, ennen muuta metsien ja soiden mutta myös maatalouden kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi sekä jäsenmaille kaavaillut tavoitteet ja sitoumukset niiden saavuttamiseksi. EU-tason toiminnan pandemian takia hän näyttää katsovan pysyneen perussopimusten puitteissa, mutta epäilee kuitenkin niitäkin käytettävän toimivallan hivuttamiseen pois jäsenmailta.

Toimielinten pyrkimys valtansa kasvattamiseen ja jäsenmaiden välinen ja niiden toimielinten kanssa käymä keskinäinen kilpailu ja kamppailu on arkipäivää EU:ssa, mutta ei mitenkään vain sille ominaista; se on yleismaailmallinen ilmiö. Organisaatio kuin organisaatio on sille altis, eikö se edes rajoitu institutionaalisen, sopimuksiin kirjatun toimivallan kasvattamiseen, vaan sille on ominaista myös ilmiö, josta englanniksi käytetään nimitystä ”mission creep”, jonka voisi määritellä kerran aloitettujen operaatioiden taipumukseksi jatkua ja jatkua samalla laajeten.

Verrattuna toimivaltaan, jonka EU:n ja sen edeltäjien jäsenmaat sille aikoinaan luovuttivat, on tietenkin tultu aika kauas. Lukuisia kokonaan uusia toimialoja on lisätty ja toimivallan syvyys (täydentävästä jaettuun ja edelleen yksinomaiseen) on myös kasvanut. Yksimielisestä päätöksenteosta on kuljettu kohti enemmistöpäätöksiä ja mikä ehkä tärkeintä, Euroopan parlamentti on saanut hyvin keskeisen aseman päätöksentekijänä. Sekin on totta, että nimenomaan parlamentti on perustamisestaan saakka johdonmukaisesti ja hellittämättä pyrkinyt oman valtansa kasvattamiseen. Komissiokin on sitä tehnyt, mutta hienovaraisemmin.

Jäsenmaat kamppailevat vallasta, tai sattuvammin sanoen ajavat omia etujaan, ajattelematta aina, onko se lopulta niille itselleenkään edullisinta, jos yhteistä etua, jota tosin ei ole useinkaan helppo määritellä saati siitä sopia, laiminlyödään. Ainakin sellaiselle kuin minä, joka on sekä tarkkaillut EU:ta ulkopuolelta, osallistunut suhteiden hoitamiseen sen kanssa sekä ei-jäsenen että jäsenen asemasta ja lopulta sen virkamiehenäkin, tällaisessa kilpailussa ei ole mitään ihmeellistä saati uutta. Oleellista – ja ”tavanomaiseen” valtioiden väliseen kansainväliseen yhteistyöhön verrattuna uutta – on tuon kilpailun kanavointi ainutlaatuisen tiukasti yhteisiin instituutioihin ja yhteiseen oikeusjärjestelmään. Tämä viimemainittu onkin kaikkein tärkeintä ja juuri sen kyseenalaistaminen tekee Puolan perustuslakituomioistuimen äskettäisestä päätöksestä asettaa Puolan perustuslaki EU-oikeuden yläpuolelle niin vaarallisen. Sen hyväksyminen ja muuttuminen yleiseksi periaatteeksi EU:ssa tuhoaisi tuon oikeusjärjestelmän ja sen myötä EU:n sellaisena kuin sen tunnemme. Siinä menisivät sisämarkkinat mutta siinä menisi kaikki muukin.

Toisaalta pitää muistaa, että vastakkaiseenkin suuntaan vieviä trendejä EU:ssa on. Paras esimerkki on EU:n huippukokous, Eurooppa-neuvosto, joka on myös asteittain saavuttanut keskeisen, itse asiassa kaikkein keskeisimmän, päätöksentekijän aseman. Alun perinhän se ei ollut EU:n toimielin lainkaan.

Subsidiariteettia yleisperiaatteena tuskin voi kukaan liberaalin demokratian kannattaja vastustaa. Kuitenkin se helposti degeneroituu epämääräiseksi slogaaniksi, jos ja kun ei ole olemassa mitään yhteistä määritelmää siitä, mitä kaikkea sen lukuun pitäisi ja ei pitäisi laittaa. Se ei myöskään sovellu kaikkeen siihen, mihin sitä yritetään sovittaa, vaikka termin käyttäjä ei pelkkään slogaanikäyttöön jämähtäisikään. Esimerkiksi Torvaldsin teesi, että EU:n pitäisi päättää ”yleisistä linjoista ja tavoitteista” ja jättää jäsenmaille valta valita kullekin sopiva, tehokas toteutustapa, sopii kyllä silloin kun kyse on direktiiveistä, mutta nepä eivät olekaan pelkkiä yleisiä linjoja ja tavoitteita, vaan (yleensä) sisämarkkinoiden yksityiskohtaista säätelyä, ja kansallinen toteutustavan valinta koskee esimerkiksi sitä, tarvitaanko jäsenmaassa laki tai muu, alemman asteen säädös tai kenties joku kokonaan muu toteutustapa (vaikkapa yleissitoviin työehtosopimuksiin perustuva).

Hämäräksi jää minulle, mitä Torvalds tarkoittaa sillä, että toimivallan täytyisi näissä asioissa olla jaettua, ottaen huomioon, että subsidiariteetti on nimenomaisesti suljettu pois yksinomaisen toimivallan aloilla. Arvailla voisi, että hänen tähtäimessään tässäkin on edellä mainittu ympäristöpolitiikka ja erityisesti metsätalous, johon komissio haluaa ulottaa EU-säätelyä pidemmälle ja syvemmälle kuin hän (ja Suomen hallitus) ja monet muutkin haluaisivat sen ulottuvan. Tähän haluttomuuteen on omasta mielestäni perusteita, mutta sitä ei pitäisi pukea subsidiariteetin (tai sen puuttumisen) kaapuun.

Komission entinen puheenjohtaja Jacques Delors on äskettäin kosketellut EU:n edessä olevia vaihtoehtoja 96-vuotiaan sereenistä näkökulmasta. Hän näkee vaihtoehtoina kehityksen OECD:n kaltaisen organisaation suuntaan (ei kelpaa hänelle) tai toimivallan delegoinnin ”Euroopan huipulle”, mutta yhdistettynä nopeisiin ja tehokkaisiin sanktioihin tai riitojen ratkaisuun. Viimemainittu ei minulle aivan auennut ranskankielisestä haastattelusta (« á déléguer d’avantage de pouvoirs à la tête de l’Europe, mais aves des possibilités des sanctions ou de résolutions rapides des désaccords »), mutta oletan, että Delors tarkoittaa jonkinlaista tasapainoa EU:lle siirrettävän toimivallan ja jäsenmaille varattavan liikkumavaran välillä, mitä se konkreettisesti olisikaan.

+7
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu