Taas saa äänestää

Ranskan presidenttinä vuodet 1974-81 toiminut Valéry Giscard d’Estaing (1926-2020) sai aikaan yhtä ja toista, myös EU:n suhteen. Oli valuuttakäärmettä, joka ennakoi aikanaan toteutunutta yhteisvaluuttaa, ja oli paljon muuta. Suomeen hänellä näytti olleen jonkinlainen lukkarin- tai ehkä mieluummin vasikanrakkaus (kts. muistelmansa). Itse sitä varmaankaan tarkoittamatta ja tajuamattakaan hän tuli käynnistäneeksi integraatiokeskustelun Suomessa täällä vuoden 1987 alussa käydessään. Ilman sitä ei ehkä tätä kirjoitusta tarvittaisikaan.

”Yhtä ja toista” sisälsi myös Euroopan parlamentin, jonka kehittymisen todellista poliittista valtaa omaavaksi Giscard pani alulle ajamalla läpi sen valinnan suorilla vaaleilla vuodesta 1979. Parlamentti oli jo Euroopan yhteisöillä ennen mitään EU:ta, mutta kuten vastaavanlaiset elimet useissa muissakin kansainvälisissä järjestöissä, se oli alun perin marginaalinen, osittain poliittisten ruumiiden ja varsin erikoisten friikkien kansoittama elin. Sitä se oli osittain vielä silloinkin, kun Suomi liittyi EU:hun, vaikka uusia jäseniä ei ilman sen suostumusta enää silloinkaan voitu ottaa.

Asemansa kotimaissaan menettäneitä poliitikkoja EU-parlamentissa on edelleen. Yksi merkki, josta poliitikon aseman heikkenemistä voi aavistella, ovatkin toiveet, kehotukset ja spekuloinnit sillä, kenen sinne seuraavaksi pitäisi ehdolle asettua, ja vielä selkeämpi merkki on tietysti se, että poliitikko sitten luopuu kotimaisesta asemastaan ja asettuu ehdolle. Puolueen aseman pönkittämistä ja henkilökohtaisia syitäkin monella varmaan on, ja ehkä johtavien poliitikkojen suoranainen ryysis ehdolle Suomessa juuri nyt sisältää tätäkin.

Toisaalta juuri nyt päättymässä olevalla parlamentin toimikaudella on ilmaantunut – oikeastaan ensimmäistä kertaa – vastakkaisiakin esimerkkejä, suomalaisiakin europarlamentaarikkoja, joiden tekemiset ovat päässeet esille ennen näkemättömällä tavalla. Parlamentti onkin jo monessa suhteessa tasapäinen vallankäyttäjä EU:n neuvoston ja komission kanssa, vaikka varsinaista parlamentarismia demokraattisten valtioiden tapaan ei EU:ssa ole. Varsinainen parlamentarismi valtioiden tapaan ei olekaan mahdollista muuten kuin valtioissa, joten ne, jotka sitä EU:hun haikailevat, haikailevat samalla EU:n muuttumista valtioksi, ymmärsivät sen tai ei. Kaikki eivät välttämättä ymmärrä.

EU-vaalien alhaisena pysynyt äänestysaktiivisuus kertoo siitä, että ei ole EU:n laajuista poliittista elämää. Ei aitoja EU-laajuisia puolueita, ei EU-laajuista yhteisten teemojen ympärille keskittyvää poliittista keskustelua, ei yhteistä mediaa, joka toimisi väylänä tuollaiselle keskustelulle. Eikä siellä taustalla ole EU-kansaa. Kuvaavaa on, että suurin huomio parlamentin tekemisissä on edelleen kohdistunut asioihin, joita voimakkaasti vastustetaan, olipa vastustukseen asiallisia syitä tai ei. Viime vuosina on kuitenkin Suomessakin alettu havahtua parlamentin ja sen jäsenten tekemisten merkityksellisyyteen. Niinpä ensi kuun EU-vaaleihin kohdistuu ennätysmäärä huomiota ja niitä kommentoidaan selvästi enemmän kuin muistan ennen Suomessa tapahtuneen.

Edellä mainituista syistä jäsenmaiden poliittiset asetelmat ratkaisevat EU-parlamentin kokoonpanoon. Sitä on koko sen olemassaoloajan hallinnut kaksi suurta ideologista ryhmittymää, maltilliset keskustaoikeistolaiset ja maltilliset keskustavasemmistolaiset. Niiden välissä on ollut (ja on yhä vaikka heikentyneenä) lähinnä liberaaleja poliittisia liikkeitä yhteen koonnut ryhmittymä. Muita ryhmiä on syntynyt ja kuollut vaihtelevasti, mutta niillä ei ole ollut suurta vaikutusvaltaa. Tämä asetelma alkoi murtua jo viime vaalissa viisi vuotta sitten ja mureneminen kiihtynee seuraavissa vaaleissa vaikeuttaen toimivien enemmistöjen aikaansaamista. EU-parlamenttikaan ei voi säästyä jäsenmaiden poliittisen mielipideilmaston polarisoitumiselta ja pirstoutumiselta.

Vuoteen 2029 mennessä tulee eteen asioita, joita ei pystytä etukäteen näkemään, mutta myös sellaisia, joita voi ennakoida – ja samoin voi ennakoida, että harva jo nyt asialistalla oleva asia sieltä lopullisesti lähtee. EU:n toiminnasta nousee julkisuuden kirkkaaseen valokeilaan vain yksittäisiä asioita, satunnaisesti ja arvaamattomasti. Tyyppiesimerkkejä nyt päättymässä olevalla parlamentin toimikaudella ovat olleet energiapolitiikkaan ja erityisesti ilmastonmuutoksen hillitsemiseen liittyvät asiat, jotka jotenkin usein näyttivät kiertyvän Suomen (jos kohta muutaman muunkin pohjoisen jäsenmaan) metsä- ja maatalouteen. Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja arvioidakseen, että näitä tulee eteen jatkossakin. Sama koskee maahanmuuttoa. Sisämarkkinoiden sääntely koostuu kuitenkin lukemattomista yksittäisistä säädöshankkeista, joista valtaosa ei julkisuuteen koskaan päädy. Niitä tuottaa komissio, niistä neuvottelee ja saa aikaan lopputuloksia EU:n neuvosto, ja lopulliseen asuunsa ne hierotaan näiden kolmen kesken jatkuvassa, vaikeasti ulkopuolisille avautuvassa prosessissa, vuodesta toiseen.

Takuuvarmasti korkean profiilin asioista olkoot esimerkkejä seuraavat. Parlamentilla on painava sanansa sanottavana uuden komission valinnassa, ja se haluaa sen painavan yhä enemmän. Niin sanottu Spitzenkandidat-idea eli että komission puheenjohtajaksi olisi valittava EU-vaalit voittaneen puolueryhmän kärkiehdokas riippumatta siitä, mitä mieltä jäsenmaiden hallitukset asiasta ovat, kaatui viimeksi siihen, että jäsenmaiden hallitukset osoittivat niillä kuitenkin olevan viimekätinen valta se päättää. Vaikka komission nykyisen puheenjohtajan mahdollisuudet jatkopestin saamiseksi ovat vaikuttaneet hyviltä, hänellä oli vaikeuksia saada enemmistö parlamentissa jo viime kerralla ja se voi olla nyt vielä vaikeampaa ja vaatia häneltä suuriakin ohjelmallisia myönnytyksiä. Jonkun komissaariehdokkaan parlamentti joka tapauksessa taas kaatanee, jos ei muusta syystä niin markkeeratakseen valtaansa.

Ukrainan tukeminen on toinen polttava kysymys; on sitä rahallisesti ja on sitä institutionaalisesti, jos ja kun Ukrainan jäseneksiottamisprosessi pystytään käynnistäminään. Parlamentilla ei tosin ole siinä suoranaista valtaa ennen kuin on esitettävissä liittymissopimus sille hyväksyttäväksi, ja sitä nyt valittava parlamentti tuskin eteensä saa, mutta poliittiset mielialat, jotka tuottavat sen kokoonpanon, tuottavat myös ne edellytykset – tai niiden puutteen – joihin laajentumisprosessi nojaa. Sitä kautta ja varmaankin myös äänekkään esiintymisensä avulla parlamentti on taustalta siihen koko ajan vaikuttamassa.

Vielä vahvemmin parlamentti on vaikuttamassa siihen(kin) EU:n rahoituksen kautta. Uusi rahoituskehys tulee päätettäväksi sen toimikauden aikana (nykyinen on voimassa vuoteen 2027), ja vaikka sekin on viime kädessä jäsenmaiden hallituksista koostuvan neuvoston käsissä, ilman parlamentin myötävaikutusta sitä ei saada aikaan. Kuten jo kautensa päättävän parlamentin toimikaudella on nähty, suuria paineita kohdistuu rahoitukseen eri suunnilta, niin sen tason, rakenteen kuin taustalla olevien periaatteiden osalta, viimemainituista ei vähäisimpänä se, pitäisikö budjettia voida käyttää talouspolitiikan ja muiden politiikanlohkojen välineenä samaan tapaan kuin tehdään jäsenmaissa. Eli selkokielellä, pitäisikö EU:n voida ottaa velkaa. Näinhän tehtiin koronapandemian aiheuttamien menopaineiden rahoittamisinstrumentissa, ja vaatimuksia tehdä lisää tällaisia ratkaisuja on jo esitetty.

Balkanilta löytyy maita, joiden jäsenyysneuvottelut voisivat johtaa liittymissopimuksiin seuraavan viiden vuoden aikana. Ne ovat aina ”perustuslaillisia” kysymyksiä (jos sellaista termiä voi EU:n suhteen käyttää), siis erittäin suuria ja intohimoja aiheuttavia. Intohimoja aiheuttaa kaiken muun ohella aina laajentumisen yhteydessä esille pulpahtava kysymys EU:n institutionaalisesta uudistamisesta. Kautta aikojen ovat EU:n ”syventämistä” (mitä se kenellekin merkitsee) ajavat kauhistelleet laajentumisesta koituvia seurauksia, jos ei samalla ”syvennetä”, mutta aina on tyydytty pieniin justeerauksiin. Laajentuminen, joka toisi EU:n jäsenmäärän lähelle neljääkymmentä, pakottaisi kuitenkin katsomaan laajentumis-syventämiskysymystä oikeasti silmiin ja vastaamaan kysymykseen siitä, millaiseksi EU:n perusluonteeltaan olisi muututtava, jotta se pystyisi toimimaan. Yleensä tässä keskitytään enemmistöpäätösten vaatimiseen, mutta tosiasiassa kyse on paljon monimutkaisemmasta ja syvällisemästä asiasta. Jos menneisyys on todiste tulevasta, parlamentin piiristä ei tule puuttumaan ideamaakareita, jos kohta ei heidän vastustajiaankaan, siitä miten tämä olisi tehtävä.

Eurooppa ei ole jossain muualla, sen asiat ovat meidän asioitamme. Äänestäminen on oikeus, jota kannattaa EU:ssakin käyttää.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu