Talousmahti on yhä lännellä, mutta…

Suuressa maailmassa on joukoittain erilaisia niin julkisesti rahoitettuja kuin yksityisiä ennuste-, konsultti- ja muita laitoksia, jotka tuottavat taloudellista analyysia ja ennusteita asiakkailleen. The Financial Timesin maineikas kommentaattori Martin Wolf, jota olen usein käyttänyt inspiraation lähteenä, käytti äskettäisessä kolumnissaan lehdessään omana inspiraation lähteenään Lontoossa majaansa pitävää Capital Economics -nimistä tällaista firmaa. Aiheena – ja teesinä – on, että Yhdysvallat läntisine demokraattisine liittolaisineen ja partnereineen on yhä hallitsevassa asemassa maailmantaloudessa ja – by implication – maailmanpolitiikassa, vaikka Wolf ei viimemainittua teesiä nimenomaisesi nyt kirjoituksessaan puolustanutkaan.

Tarkastelun lähtökohtana on ollut jakaa maailman maat viiteen kategoriaan tai ryhmään perustein, jotka osittain näyttävät itsestään selviltä, osittain vähän arvoituksellisilta. Jonkinlainen perusajatus vaikuttaisi olleen kategorioihin sijoitettujen maiden suhtautuminen vallitsevaan poliittiseen ja taloudelliseen kansainväliseen järjestykseen ja sen ylläpitäjiin (vai pitäisikö sanoa ylläpitäjään?).

Nämä viisi ryhmää ovat Capital Economicsin keksimän luokittelun mukaan:

1) Yhdysvallat läheisine liittolaisineen; tähän kuuluvat Kanada, Eurooppa (ei tosin maantieteellisessä vaan poliittis-yhteiskunnallisessa mielessä), Japani, Australia ja Uusi Seelanti,

2) Yhdysvaltojen suuntaan kallellaan olevat maat; tähän kuuluvat tärkeimpinä Intia, Kolumbia, Meksiko, Turkki ja Etelä-Korea,

3) liittoutumattomat (englanniksi käytetään termiä ”unaligned” perinteisen kylmän sodan aikaisen ”non-aligned”-termin asemesta), jossa mainitaan nimeltä Brasilia, Indonesia ja Nigeria,

4) Kiinan suuntaan kallellaan olevat, joita ovat suuri joukko Afrikan maita aina Etelä-Afrikkaa myöten, Argentiina, Irak ja Kazakstan, ja

5) Kiinan läheiset liittolaiset, joita ovat Venäjä, Iran ja Pakistan.

Kuten näkyy, kaikkia maailman maita ei ole nimeltä mainiten sijoitettu eri kategorioihin. Liittolais-termiä on käytetty löysästi kuvamaan sekä muodollista liittosuhdetta että löyhempää, mihinkään sopimuksiin tai vastaaviin ankkuroitumatonta samanmielisyyttä. Tämän ohella huomio kiinnittyy joihinkin yllättävältä tuntuviin sijoituksiin. Unkari luetaan eksplisiittisesti pois Yhdysvaltain läheisten liittolaisten joukosta. Vähemmän yllättävää on mutta hieman kuitenkin yllättää se, että Etelä-Koreaa, päinvastoin kuin Japania, ei lueta Yhdysvaltain läheisiin liittolaisiin. Intia tuskin ihastuu siitä, että sen sanotaan olevan kallellaan Yhdysvaltoihin päin ikään kuin vallitsisi jonkinlainen johtaja-seuraaja -suhde niiden välillä.

Edes Intiankaan osuus maailmantaloudesta ei kuitenkaan ole niin suuri, että nämä yksittäiset valinnat juuri vaikuttaisivat siihen, millaiset osuudet eri ryhmillä siitä on. Sitä paitsi, ainakin Wolfin selvityksestä poimimat tiedot ja hänen johtopäätöksensä keskittyvät lähinnä Yhdysvaltain ”blokin” ja ”Kiina-blokin” (vähän kummallinen termivalinta) vertailuun.

Poliittis-ideologiselta kannalta keskeisimpänä jakolinjana Capital Economics pitää eroa länsimaisten markkinatalouksien ryhmän ja kaikkien muiden välillä. Ero on ”arvoissa”, jotka tärkeimmiltä osin ovat tässä ryhmässä samat, tosin sillä varauksella, miten käy Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ensi vuoden lopulla. Muita neljää ryhmää määrittelee enemmän se mitä vastaan ne ovat kuin mitä ne ovat. ”Viholliseni vihollinen on ystäväni” on toimiva motiivi poliittisille valinnoille, voipa sellainen jonkin aikaa olla jopa hyvä ystävä, katsoo kirjoittaja.

Tällaiselta näyttävät voimasuhteet keskeisten taloudellisten indikaattoreiden valossa. ”Kiina-blokki” kattaa puolet maailman pinta-alasta, USA:n blokki 35 prosenttia. Väestöstä ensin mainitulla on 46 prosenttia, jälkimmäisellä 43, mutta tuotantoa se saa aikaan vain 27 prosenttia maailman BKT:stä (ja sen miltei kokonaan Kiinassa), verrattuna 67 prosenttiin USA:n blokissa. Jos katsotaan yhtä kansantalouden keskisimmistä osa-alueista, teollisuustuotantoa, Kiina-blokilla on siitä enemmän kuin kokonaistuotannosta, 38 prosenttia, USA:n blokilla 55.

Maailmankaupassa Kiina voi paistatella sillä, että viime vuonna se oli 144 maan suurin kauppakumppani, Yhdysvallat vain 60:n. Tämä kuitenkin on sikäli harhaanjohtava indikaattori, että valtaosa USA:n blokin ulkomaankaupasta tapahtuu sen sisäisesti. Esimerkiksi Saksan ulkomaankaupasta oli vain 11 prosenttia Kiina-blokin maiden kanssa, USA:n blokin kanssa 86 prosenttia.

Kaikkein dominoivin USA:n blokki (ja varsinkin USA itse) on kuitenkin maailmanlaajuisilla rahoitusmarkkinoilla, olipa kyse suorista investoinneista tuotantoon tai niin sanotuista portfolioinvestoinneista, joita voisi luonnehtia ”rahan tekemiseksi rahan avulla”, eli vilkkaasti liikkuviin rahoitusinstrumentteihin sijoittamisesta. Molemmissa USA:n blokin osuus on 85 prosentin tietämillä. Ja dollarin asema maailmanlaajuisena reservivaluuttana on edelleen järkkymätön, myös jossain 85 prosentin tietämillä, jopa sen ylikin.

Nämä luvut kuvaavat tilannetta viimeisimpien käytettävissä olevien tietojen mukaisena. Wolfin kolumniinsa sisällyttämissä graafeissa ja taulukoissa on myös aikasarjoja, ja niistä näkyy kehityksen suunta viime vuosikymmeninä: kaikilla mittareilla, vähiten ehkä rahoitusmarkkinoilla, on USA:n blokin osuus trendinomaisesti pienentynyt. Kehitys ei ole ollut täysin lineaarista, mutta pidemmällä aikavälillä selvä.

Kiinan talouskasvun hidastuminen muutaman viime vuoden aikana on puolestaan tuottanut sen kehityksen lineaarisesti ylöspäin osoittavaan kuvaajaan mutkan alaspäin. Pitkään esitetyt arvelut, että Kiina tavoittaisi ennen pitkää (nimenomaan ennen pitkää eikä pitkän päälle) Yhdysvallat talouden koossa, ovatkin vaihtuneet ennustuksiin, että se viekin vielä kauan eikä ehkä koskaan toteudu. On vaikea välttää tunnetta, että toiveajatteluakin on tällaisiin ennustuksiin aimo annos sisällytetty.

Capital Economicsin kvantitatiivisessa analyysissä – oikeastaan se ei edes näytä analyysiltä, vaan tilastojen esittelyltä – ei edes yritetä syventyä kuvattujen indikaattoreiden kehityksen syihin. Ne taas ovat niin ”monisyisisä”, että pidemmän aikavälin ennusteet ovat enemmän tai vähemmän arvailua. Olen tavannut hahmottaa ihmisyhteiskuntia ja niiden toimintaa muovaavat voimat kolmeen osaan: perimmäisenä on teknologia, jonka varassa on talous, jonka varaan voima, niin kova kuin pehmeäkin, on rakennettavissa ja ylläpidettävissä. Ehkä jossain siellä taustalla on syviä pohjavirtoja, joita voidaan vain aavistella, mutta silloin mennään jo metafysiikan puolelle, ja sen jätän suosiolla muiden märehdittäväksi.

Lukuun ottamatta sitä, että Kiinan ei välttämättä uskota koskaan tavoittavan Yhdysvaltoja kansantalouden koossa, sen enempää Wolf kuin ilmeisesti hänen selostamansa Capital Economiscsin selvitys ei myöskään puutu siihen, mitä sen valaisema maailmantalouden ”snapshot” ehkä kertoo tulevaisuudesta. Annetu kuva keskittyy paljolti Yhdysvaltoihin ja Kiinaan, vaikka maailma siinä jaetaankin mainittuihin viiteen maaryhmään. Seuraavien 10-20 vuoden ajanjaksolla se ehkä riittääkin, mutta pidemmällä tähtäimellä se, mitä tapahtuu esimerkiksi Intian kohdalla voi olla hyvinkin merkittävä kokonaiskuvaa muuttava asia.

Ja vaikka teknologis-taloudellinen potentiaali viime kädessä määrää rajat myös poliittiselle ja sotilaalliselle voimalle, tarve ja kynnys käyttää viimeksi mainittua ja sillä tavalla tuhota myös ensin mainittujen mahdollistamaa potentiaalia, riippuu paljon siitä, ollaanko edelleen positiivisten, jos kohta vaikka niukentuneiden, kehitysnäkymien maailmassa vai sellaisessa, jossa kasvavat ihmisjoukot taistelevat niukkenevista resursseista. Viimeistään vuosikymmen sitten läpikäydystä finanssikriisistä lähtien myönteisten kehitysnäkymien maailma on karannut kauemmas ja kauemmas, eikä käännettä oikein näy.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu