Tarkoittamattomien seurausten filosofiaa

Ryhdyin yhteiskuntafilosofisiin – tai kai niitä voisi sanoa pelkästään filosofisiksikin – pohdiskeluihin muutaman säännöllisesti seuraamani skribentin viimeaikaisissa julkaisuissa havaitsemieni näkemysten innoittamana. Kyse on ihmisyhteisön toimintaa ja sen jäsenten välisiä suhteita säätelevien lainalaisuuksien etsimisestä ja – kenties – löytämisestäkin.

Yksi tällainen on suhtautuminen ihmisyksilöiden toiminnan tarkoittamattomiin seurauksiin. Tämä käsite, jota voisi kutsua lainalaisuudeksikin, on havaittu jo aikojen alussa, tai ainakin jo antiikissa, käsitettiin se ”läntiseksi” antiikiksi Välimeren kulttuuripiirissä tai laajemmin, muuallakin maailmassa vallinneiksi sivilisaatioiksi.

Oidipus-myytti, josta Sofokles kirjoitti tunnetun näytelmänsä, kertoo tarinan siitä, miten isä (kuningas) pyrkii välttämään poikaansa koskevan kamalan ennustuksen (että tämä tappaa isänsä) toteutumisen tapattamalla tämän, mutta poika välttää kuoleman, kasvaa aikuiseksi ja tappaa isänsä tietämättä sukulaisuussuhteesta, ja nai äitinsä, kamala rikos sekin. Kohtalo, jumalat ovat järjestäneet tällaisen pirullisen juonen, jossa ihmisparka juuri yrittämällä välttää kohtalonsa aiheuttaa sen toteutumisen, mutta ihmisen näkökulmasta kyse on sarjasta tarkoittamattomia seurauksia omista toimista. Kuka on syyllinen vai onko kukaan?

Myytit syrjään pannen, voidaan erottaa kaksi periaatteellista tapaa hallita (yhteiskunnallisesti) tarkoittamattomia seurauksia. Ensimmäinen on ylhäältä päin asetutut sallitun käyttäytymisen normit, joita jokainen pakotetaan rangaistusten uhalla noudattamaan. Tämä, ainakin jo filosofi Platonista johdettavissa oleva periaate johtaa totalitaariseen yhteiskuntajärjestelmään, jollaista itse asiassa Platonin hahmottama valtion malli edustaakin, niin suuresti kuin häntä filosofina demokratioissakin arvostetaan. Toinen suhtautumistapa on konseptuaalisesti päinvastainen: säädetään siitä mikä on kiellettyä, ja jätetään yksilöiden itse päätettäväksi, miten käyttäytyä siltä osin mikä ei ole kiellettyä. Niin paradoksaaliselta ja jopa kornilta kuin saattaakin tuntua, tämän ajattelun juuret voivat olla peräisin Kiinasta, sen muinaisuudesta, taolaisesta filosofiasta. Siinä näet keskeinen periaate on wuwei, ”ei-tekemisen” näkeminen toimintana, mistä idea, että yksilöiden epätäydellinen tieto maailmasta ei ole paha, jota vastaan vallanhaltijoiden on sallittua ja jopa velvollisuus toimia. Pikemminkin se on hyvä asia, joten ylhäältä tulevat säännöt ja pakkovalta eivät ole tarpeen eivätkä siis hyvä asia. Ehkä tähän voisi länsimaisesti todeta, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, koska tällainen oppi juurtui Eurooppaan, jossa chinoiserie oli 1600- ja 1700-luvuilla lyhyen aikaa muodissa, mutta ei Kiinaan, jossa autokratia ja sittemmin totalitarismi on vallinnut tähän päivään asti.

Tämä viimemainittu suhtautumistapa johtaa, ainakin ihannetapauksessa, siihen mitä nykyään kutsutaan liberaaliksi demokratiaksi. Jumalilta (myöhemmin jumalalta) saatu valta nojaa, kenties tiedostamattomasti mutta nojaa kuitenkin, ajatukseen siitä, että jollakin yksilöllä on täydellinen tietämys siitä, miten yhteiskunnan tulee toimia menestyäkseen ja mitä kultakin sen jäseneltä voidaan sen eteen vaatia. Viimemainituilla ei ole siinä sananvaltaa. Demokratiassa kenelläkään ei ole tällaista täydellistä tietoa, mutta sitä ei myöskään tarvita eikä vaadita, vaan epätäydellisellä informaatiolla varustettujen yksilöiden toiminta yhdessä tuottaa tarpeellisen tiedon ja oikean toiminnan.

Tämän yleisperiaatteen mukaisena voidaan nähdä myös Adam Smithin nimiin pannun ”näkymättömän käden” konsepti: omaa etuaan sinänsä itsekkäästi ajavien yksilöiden käyttäytyminen tuottaa yhteiskuntaa kokonaisuutena hyödyttävän lopputuloksen. Merkantilismi, jota vastaan Smithin talousteoria kohdistui, puolestaan liittyi elimellisesti poliittiseen yksinvaltaan ja sen säätämiin sallitun taloudellisen käyttäytymisen normeihin.

Teollinen vallankumous ja sitä edeltänyt ”ajatuksellinen” – jos tuollaista termiä voi käyttää – vallankumous ei ollut ensimmäinen mullistava muutos ihmislajin historiassa. Jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten syntyi jotain, mistä antropologit ovat käyttäneet nimitystä ”kompleksi sosiaalinen käyttäytyminen”. Silloin syntyi ilmeisesti myös se mitä nykyään nimittämme ”kulttuuriksi”, sanan laajassa merkityksessä, ja myös kulttuuria sanan ahtaammassa merkityksessä, taidetta, jos kohta ilmeisesti uskonnollisiin tarkoituksiin. Mutta niinpä uskontokin on katsottava ”kompleksiksi sosiaaliseksi käyttäytymiseksi”. Maanviljely oli seuraava mullistus ja kirjoitustaidon mahdollistama suurten, monikerroksisten yhteis- ja valtakuntien synty seuraava. Ne levisivät kuitenkin hyvin hitaasti. Vasta muutaman sadan vuoden ajan käynnissä olleesta teollisesta vallankumouksesta on siksi mahdoton vielä sanoa, miten mullistavaksi se voi vielä kehittyä – mullistavasti se ilmiselvästi on jo tähän mennessä vaikuttanut.

Viimeistään siitä lähtien, kun suuria, monimutkaisia yhteisöjä alkoi muodostua, ovat hallinneet ylhäältä ohjatut yhteiskuntamallit. Niilläkin ihmiskunta on siis pystynyt säilymään ja menestymään kilpailussa muiden lajien kanssa. ”Kehitys”, mitattiinpa sitä biologisella mittarilla (populaation koko ja kasvu) tai saavutetulla elintasolla, oli kuitenkin hyvin verkkaista aina viime vuosisatoihin saakka. Elintasokin merkitsi oikeastaan elossa pysymistä, ainakin melkein kaikille, ja oli siten kiinteässä yhteydessä populaation lukumäärää sääteleviin luonnonolosuhteisiin. Suuriakin sivilisaatioita kyllä syntyi, mutta irtaantuminen muusta eläinkunnasta pääsi todella vauhtiin vasta maanviljelyn myötä, ja radikaali hyppäys tapahtui vasta teollisen vallankumouksen myötä.

Ensimmäisiä tunnettuja yrityksiä poliittisen demokratian suuntaan tehtiin ja tuloksiakin syntyi joissakin antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa. Vaikka uskonnollinen maailmankuva oli niissäkin hallitsevana, on tietenkin mahdollista, että samaan aikaan kehittynyt luonnonfilosofia, jossa maailmaa ja sen tapahtumia katsottiin havaintojen pohjalta eikä jumalien oikkujen tuloksena ja tehtiin siitä johtopäätöksiä loogisen päättelyn avulla, oli rinnakkaisilmiö ja ehkä konseptuaalinen edellytyskin tälle poliittiselle katsomustavalle.

Toisaalta, nykyisin demokratiaksi kutsumaamme poliittista järjestelmää muistuttava Rooman tasavalta syntyi karkeasti ottaen samoihin aikoihin, vaikka Roomassa ei koskaan syntynyt sellaista tieteelliseksi kutsumaamme maailmankäsitystä kuin Kreikassa. – En malta olla laittamatta tähän aikoinaan tuttavan kirjahyllystä löytämästäni teoksesta ”History of mathematical thought” havaitsemaani viisautta: koko Rooman valtakunnan tuhatvuotiseen (Itä-Roomassa kaksituhatvuotiseen) historiaan ei sisälly ainuttakaan matemaattista keksintöä. Silti siitä tuli maailmanvalta. Ehkä asiaa auttoi se, että kreikkalainen kolonisaatio saavutti suuren osan Italian niemimaata, ja roomalaisten valloitettua sen Kreikan sivilisaatio siirtyi osaksi Rooman omaksumaa sivilisaatiota. Kummatkin demokratiat kuitenkin kaatuivat, Kreikassa lyhyen, Roomassa pidemmän ajan kestettyään, ja sen seuraavaa nousua piti odottaa pari vuosituhatta.

Viimeiset nelisen vuosikymmentä ovat osoittaneet – Kiinan ollessa tässä etujoukko – että totalitaarinen järjestelmä voi menestyä myös nykyaikana. Tosin Kiinan esimerkki osoittaa myös, että sen menestyksen perustana on ollut antaa yksilöille tilaa toimia oman harkintaansa mukaan (kunhan he rajoittuvat alueille, joissa poliittisen vallan haltijan asemaa ei kyseenalaisteta). Viimeisen vuosikymmenen aikana Kiina myös todistaa, että kiusaus supistaa tätä vapautta on ollut liian suuri vastustettavaksi, koska sen on alettu pelätä johtavan tuon valtamonopolin murenemiseen.

Kiusausta supistaa yksilön vapaan harkinnan aluetta voi tietenkin syntyä myös niissä yhteiskunnissa, jotka ovat syntyneet ja kehittyneet tuon toisen lähtökohdan pohjalta ja joita kutsumme demokratioiksi. Niihin tuntuu sisältyvän sisäänrakennettu taipumus laajentaa yhä enemmän ”kielletyn” tai vähintäänkin moitittavan käyttäytymisen aluetta vapaan harkinnan kustannuksella.

Näiden kahden mallin kamppailusta on tullut hallitseva ilmiö kautta maailmaan eikä sen voittajaa pysty ennustamaan. Historia puhuisi ensin mainitun puolesta, mutta kuten tiedetään, menneisyyden menestys ei ole tae tulevasta.

Suo siellä, vetelä täällä?