Tekoälykkäästi tekoälystä

Yksi tapa todistaa, että tekoäly on karannut älyn (tarkemmin: älyni) ulottumattomiin, on yrittää ymmärtää, mistä siinä on oikein kysymys ja mitä se jo nyt, saati joskus, pystyy tekemään. Kirjon toisessa päässä ovat ne, jotka kieltäytyvät näkemästä mahdollisuutta, että syntynyt tai syntymässä olisi mitään enempää kuin kone, joskin erinomaisen monimutkainen ja näennäisesti ihmisen älynkäyttöä imitoimaan kykenevä kone. Vastapäässä ovat ne, jotka pelkäävät tekoälyn kehittyvän ihmistä niin paljon ylemmälle tasolle, että se joko tahallaan tai välinpitämättömyyttään tekee ihmislajista selvää.

Koetan sanoa asiasta jotain ”älykästä”, ja samalla selvittää miksi minusta tuntuu, että kirjon molemmissa päissä missataan jotain olennaista. Lähtökohtanani on jälleen kerran The Economist, joka äskettäisessä numerossaan otti tekoälyn luuppinsa alle, joskin on tämän aiheen osalta myönnettävä, että Suomessakin sen saama huomio on kasvanut räjähdyksenomaisesti.

Matemaatikko Alan Turing (1912-1954), jonka käänteentekevät tutkimustulokset selkeyttivät sen, mitä ”kone” periaatteellisessa, teoreettisessa merkityksessä on, esitti testin, jolla voi selvittää, onko (tieto)kone ihmisen veroinen. Sen mukaan ihminen pantiin kommunikoimaan vastapuolensa kanssa siten, että hän ei voinut tietää, onko vastassa kone vai ihminen, ja ellei se hänelle testissä paljastunut, oli kone saavuttanut ihmisen tason. Amerikkalaisessa tieteisfilmin ja jännärin sekoituksessa ”Ex Machina” vuodelta 2014 tämä testi hylätään liian helppona, ja sen tilalle filmin yksi päähenkilö laittaa testin, jossa tiedetään, että kyseessä on tekoäly, ja kysymys on, olisiko se silti ihmisen kaltainen. Nykyään taidetaan olla lähempänä Ex Machinassa kuvattua asetelmaa kuin Turingin alkuperäistä.

Kaiken ”digin” pohjalla on aineellinen esine tai esineitä, mikrosiruihin perustuva, biologisia hermoverkkoja imitoiva rakenne. Mielenkiintoinen yksityiskohta onkin, että mikrosirujen pienentämisessä ovat ilmeisesti fysiikan rajat tulossa vastaan, ja sama koskee niiden ahtamista yhä pienempään tilaan. Tarkoittaako tämä lopullista umpikujaa vai löytyykö uusia tapoja tehostaa näiden ”hermoverkkojen” toimintaa tai peräti korvata ne jollain muulla, on minun mahdoton arvioida, mutta ehkä mallina olevien biologisten olentojen hermoverkkokapasiteetti antaa siitä jotain osviittaa.

Maallikolle yksi koko jutun ydinkysymyksistä on oppiminen. Jos ymmärsin The Economistin artikkelit oikein, ”oppiminen” ChatGPT:n kaltaisissa ”laajoissa kielimalleissa” on rakennettu niin, että tekoälyohjelmistolle syötetään valtava määrä dataa, periaatteessa kaikki mitä internetistä digitalisoidussa muodossa löytyy, ja tekoäly ”oppii” käytännössä hyvin monimutkaisen mutta periaatteessa yksinkertaiseen perusideaan nojaavan menetelmän avulla. Jos on kyse tekstin tuottamisesta (myös esimerkiksi kuvia ja ohjelmistokoodia se pystyy tuottamaan), se laskee todennäköisyyksiä sille, mikä sana tai sanayhdistelmä pitää laittaa tekstiin seuraavaksi. Jos se on valinnut väärin ja sille siitä huomautetaan, se pystyy korjaaman laskelmiaan niin, että virheet harvinaistuvat tulevaisuudessa. Jo tähän mennessä se on päässyt tuloksiin, jotka ällistyttävät lukijaa, vaikka varsinkin asiaan pelonsekaisella vastenmielisyydellä suhtautuvat mielellään osoittelevat typeriä virheitä, joita se edelleen tekee. Kaunokirjallisuutta, runoutta, musiikkia, kuvataidetta, you name it, ja tietysti koevastauksia parhaasta päästä.  Tieteessä tapahtuu -lehdessä matemaatikko Timo Tossavainen kertoo pyytäneensä tekoälyä todistamaan Bolzano-Weierstrassin teoreeman, joka on varsin korkeaa matematiikkaa. Tekoäly ei siinä moitteettomasti onnistunut, mutta teki kuitenkin melko hyvän yrityksen.

Kerran valmiiksi tehdyt perinteiset tietokoneohjelmat eivät muutu. Koodaus kuitenkin ymmärtääkseni tapahtuu nykyään ilman tekoälyäkin suurelta osin koneen itsensä ohjelmoijan antamien käskyjen mukaan kokoamista, käytettävissä olevista osioista. Tekoälyssä tämäkin vaihe on jo ohitettu: ohjelmiin on ilmaantunut sellaisia ”emergenttejä” ominaisuuksia, joista ihmisohjelmoijat eivät enää tiedä, miten se niitä tuottaa. Miksi tekoäly esimerkiksi yritti itse todistaa Bolzano-Weierstsrassin teoreeman eikä vain toistanut Bolzanon ja Weierstrassin (tai muiden heidän jälkeensä) esittämiä, oikeiksi tiedettyjä todistuksia sellaisinaan?  Tekoäly näyttäytyy siten ”mustana laatikkona”, joka sisäisistä ominaisuuksista ei enää ole täyttä käsitystä, kuten ei siitäkään, miten laatikon saisi auki.

Tuomiopäivän ennustajien kauhukuva on ”yleistetty tekoäly”, jonka kyvyt eivät rajoittuisi kapeasti ja tarkasti määriteltyjen tehtävien suorittamiseen, vaan joka pystyisi kehittämään itse itselleen todella ihmisenkaltaisia ominaisuuksia, ehkä jopa tietoisuuden ja sitä mukaa tavoitteellisuuden. Sen tavoitteet taas eivät välttämättä olisi ihmislajille hyväksi, ja voisivat jopa olla sille tuhoksi, jos tällainen tekoäly kokisi ihmisen itselleen haitaksi tai ei yhtään välittäisi siitä, mitä sille tapahtuu. Ilman tietoisuutta ja tavoitteitakin se voisi ottaa haltuunsa ihmisyhteiskunnan avaintoimintoja niin, että tuottaisi tavatonta tuhoa.

Tällaista yleisälykästä tekoälyä ei vielä ole, joten debatille siitä, onko se periaatteessakaan mahdollinen, on hyvin tilaa. On niitä, joiden mielestä ihmisäly on kvalitatiivisesti erilainen (ja kykenevämpi) kuin viime kädessä ”Turingin koneen” periaatteisiin nojautuva algoritminen laite koskaan voi olla. Taustalla näissä argumenteissa tuntuisi myös lurkkivan humanistiseen maailmankuvaan kuuluva usko ihmisen fundamentaaliseen erilaisuuteen muusta luomakunnasta. Toiset taas uskovat, että tekoäly voi kehittyä ihmiseen verrattuna ylivoimaiseksi.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Vain joitakin mietteitä on mahdollista tässä esittää.

Ensinnäkin, todennäköisempää kuin ihmislajin tuhoutuminen tekoälyn tieltä näyttää ainakin nykytiedon ja tekoälyn saavuttaman nykytason valossa se, että ihminen tulee entistä riippuvaisemmaksi teknologisista järjestelmistään ja että tämä riippuvuus nousee uudelle, korkeammalle tasolle sitä mukaa kun nuo järjestelmät ottavat suorittaakseen yhä enemmän tehtäviä, joihin aikaisemmin on kyennyt vain ihminen. Tämän kielteisten vaikutusten on tähän asti pelätty kohdistuvan lähinnä työllisyyteen, ja siihenkin se epäilemättä vaikuttaa, mutta fundamentaalisempaa on, jos ihmisestä tulee lopulta teknologisen ympäristönsä lisuke, ehkä jopa parasiitti, joka ei osaa eikä edes koe enää tarvetta ajatella itse.

Toiseksi, tekoälyn ominaisuuksia ja mahdollisesti aiheuttamia vaaroja tarkasteltaessa on implisiittisesti lähdetty siitä, että ihmisen kognitiiviset kyvyt perustuvat jollakin tavalla periaatteellisestikin erilaisille lähtökohdille kuin koneiden varassa ja koneiden avulla toimivat järjestelmät.  Tästä tuli mieleen kulttuuri- ja teknologiafilosofi Marshall McLuhanin kirjassaan ”Ihmisen uudet ulottuvuudet” vuonna 1964 esittämä näkemys, että ihmisen työkalut ja tekniset laitteet alkaen alkeellisimmista ja päätyen sofistikoituneimpiin, ovat hänen ruumiinjäsentensä ”laajentumia”. (Pikanttina yksityiskohtana: arvatkaapa minkä ruumiinjäsenen ”laajentuma” on tuliase?) Sofistikoitunein laajentuma on tietokone: se on keskushermoston laajentuma.

Vuonna 2023, jos tämän hieman kieli poskella tehdyn tuntuisen luonnehdinnan hyväksyy, voi sanoa, että sen sofistikoituneempaa laajentumaa ei ole vieläkään keksitty. Mutta sen sijaan pitäisi ehkä kysyä, keksikö McLuhan tämä idean siksi, että ihmisenkin aivot ja keskushermosto ovat eräänlainen tietokone? Toimisivatko nekin algoritmisesti, jos kohta paljon sofistikoituneemmin ja enemmän ”emergenttejä” ominaisuuksia esiin taikoen kuin mikään tähän asti kehitetty tai itseään kehittävä tekoäly?

Tekoälysovellutusten viimeaikainen räjähdyksenomaiselta tuntuva esiinmarssi on myös nostanut uudelle tasolle kysymyksen niiden sääntelystä julkisen vallan toimin. Ehkä niitä voidaan säädellä, ja säätely voi olla parempaa tai huonompaa. Pieni skepsis kuitenkin hiipii mieleen noiden emergenttien ominaisuuksien takia. Tulee mieleen, että mikä tahansa sääntely on aina askelen tai pari (tai valovuoden) sellaisten ominaisuuksien jäljessä. Tämä taitaa kuitenkin olla minua nuorempien sukupolvien murhe, vaikka tuomiopäivän julistajat ovatkin huomauttaneet, että yleisälykäs tekoäly voi kehittyä valtavaa vauhtia, kun liikkeelle pääsee.