The winner takes it all; the loser has to fall

Kiinan keisarikunnan ollessa voimissaan ei-kiinalaisia pidetiin alempiarvoisina jopa niin, että heidän kanssaan ei haluttu olla ollenkaan tekemisissä. Tämä ylemmyyden henki ei ole kokonaan kadonnut Kiinasta vieläkään. Muistan parikin kuvaavaa tapausta omilta Kiina-vuosiltaani. Ensimmäinen koski erästä kiinalaista apulaisministeriä, jota olin tavannut virka-asioissa. Myöhemmin törmäsin häneen sosiaalisessa tilaisuudessa, jolloin hän ohimennen huomautti, että nykyisessä korkeammassa asemassaan hänen ei enää tarvitse tavata ulkomaiden Pekingissä olevia edustajia. Samanlaisen huomautuksen esitti vielä myöhemmin Kiinan nykyinen pääministeri Li Keqiang, jonka Suomen vierailuun hänen ollessaan vielä varapääministeri osallistuin lähettiläskauteni kallistuessa loppuaan kohti vuonna 2009.

Nämä mietteet tulivat mieleen muistellessani Kiinan korkeimpaan johtoon lyhyeksi aikaa päässyttä, mutta pian kukistunutta suuruutta, Bo Xilaita. Hänen kanssaan näet pääsin vaihtamaan useammankin sanan jopa virka-asioista hänen ollessaan kauppaministeri. Erityinen syy muistaa hänet juuri nyt oli, että luin äskettäin usein aikaisemminkin lähteenäni käyttämäni italialaisen Kiina-asiantuntijan Francisco Siscin julkaisemaa artikkelia Kiinan nykyisen johtajan Xi Jinpingin henkilöhistoriasta ja hänen spekulaatioitaan Kiinan edessä olevista vaihtoehdoista (http://www.settimananews.it/informazione-internazionale/xi-life-and-china-choices/). Xi Jinping näet on se joka Bo Xilain kukisti.

Xi ja Bo ovat henkilöhistorialtaan, ja kuten jäljempänä argumentoin, myös harjoittamansa politiikan valossa yllättävän samanlaisia. Molempien isät olivat Mao Zedongin läheisiä apulaisia ja nousivat korkeisiin asemiin. Molemmat myös joutuivat Maon uhreiksi tämän vuonna 1966 lanseeraamassa kulttuurivallankumouksessa. Heidän mukanaan saman kokivat pojat, jotka karkotettiin maaseudulle, käytännössä pakkotyöhön. Molemmat kärsivät suuresti. Isät kuitenkin myöhemmin rehabilitoitiin ja päinvastoin kuin lukemattomat muut, pojat punnersivat tiensä takaisin opintoihin ja vähitellen puoluekoneistossa yhä korkeampiin asemiin. Siihen yhtäläisyydet päättyivät: Xi pääsi huipulle, Bo päätyi kärsimään elinkautista.

Minulle oli mysteeri havaita Bo Xilain Chongqingin puoluejohtajana herättelevän henkiin Maon aikaista kommunistista populaarikulttuuria yhteislauluineen päivineen. Samoin oli jonkinasteinen yllätys, että pian johtajaksi päästyään myös Xi alkoi palauttaa Kiinaa ideologisesti kohti Maon aikaa. Lauluperinnettä hän ei kai ole elvyttänyt, mutta esimerkiksi hänen Kiinan johtavia teknologiayrityksiä vastaan käynnistämässään kurinpalautuksessa ja varsinkin yksityiseen kiinteistöbisnekseen puuttumisessa on paljon samaa kuin mitä Bo Xilai toteutti. Ei tämä tosin ole ensimmäinen kerta, kun poliittinen johtaja nappaa vastustajansa ideat, mutta ainakin lännessä sitä harvemmin edeltää kilpailijan paneminen telkien taakse loppuiäksi.

Millaista luonteenlaatua vaatii turvautuminen poliittisiin menetelmiin, joiden uhriksi itse ja lähimmät joutuivat nuoruudessaan? Tähän Sisci tarjoaa kaksiosaisen vastauksen mainitussa kirjoituksessaan. Ensiksi, niin ankaria kuin puolueen Xille aiheuttamat kokemukset olivatkin olleet, ne opettivat hänelle, että puolueen vasempaan laitaan asettumisessa ei ole riskiä. Sen sijaan vastakkaiselle laidalle, liberaaliksi, asettuminen merkitsee jatkuvaa vaaralle altistumista. Toiseksi, on hankittava niin paljon valtaa kuin mahdollista, koska kaikki ovat valmiita kaatamaan sinut. Niinpä Xi ei ole ideologinen, vaikka siltä voi vaikuttaa, vaan selviytyjä. Selviytyäkseen hänen on hallittava puoluetta ja hallitakseen puoluetta hänen on pidettävä ruori vasemmalle suunnattuna.

Tähän liittyy vielä se opetus, että vaikka puolue on sieluton koneisto, joka välittää vain omasta selviytymisestään ja tekee mitä tahansa sen eteen, se on myös kaveripiiri (vältän sanaa ”toveripiiri”), joka on valmis antamaan anteeksi ja unohtamaan moniakin virheitä, jos tarkoitus on ollut hyvä ja kyseinen henkilö on ”yksi meistä”. Xi ei olisi noussut, jos puolue ei olisi välittänyt hänestä. Jos aikoo selviytyä ja menestyä, on pakko tulla sen kanssa toimeen.

Sisci ei esitä vastaava arviota Bo Xilaista, mutta olettaa voi, että elämänkaarien samankaltaisuus on johtanut samanlaiseen johtopäätökseen, jos ei tietoiseen niin kuitenkin tiedostamattomaan. Vaikkei olisikaan fatalisti, voi myös kysyä, kuinka paljon kummallakaan on ollut valinnanvaraa. Kun he kerran ovat yhteiskunnalliseen nousuun tähdänneet (ja heidän lähtökohdistaan halun siihen on täytynyt olla poikkeuksellisen kiihkeä) heidän on täytynyt hyväksyä, että miten paljon kaunaa ja katkeruutta nuoruuskokemukset ovatkin kasanneet, vain ne aiheuttaneen puolueen kautta ja puitteissa nousu on mahdollinen. ”Sieluton koneisto joka välittää vain omasta selviytymisestään ja tekee mitä vain sen eteen” vaihtaa kenet tahansa johtajan, joka ei tähän sopeudu, saati että haluaisi sitä muuttaa.

Kiinassa valtio on puolueen palvelija ja tuottaa koneiston, jolla se maata hallitsee. Turvallisuuskoneisto on tässä avainasemassa, mutta myös talouselämä on tässä katsannossa valtion palvelija, johon sopii sanonta hyvästä rengistä ja huonosta isännästä. Siitä näkökulmasta Xin viime vuosina yrityssektoriin kohdistamat, läntiseen ajatteluun tottuneille ehkä järjenvastaisilta vaikuttaneet kurinpalautustoimet käyvät ymmärrettäviksi. Varsinkin yksityinen yritystoiminta ja sen piiristä nousseet superrikkaat yrittäjät saattoivat puolueen mielestä päästä liian vaikutusvaltaiseen asemaan, minkä lisäksi he nostattivat kasvavaa ärtymystä ja suuttumusta kansan piirissä.

Puolueelle/valtiolle/Xille itselleen on ilmeisesti myös kehittynyt oma näkemyksensä siitä, millainen tuotantorakenne on Kiinalle paras, ja että sitä ei pidä jättää markkinasignaalien varassa toimivan yrityssektorin yksin päätettäväksi. Puolueen valvova silmä ja näkyvä käsi on haluttu ulottaa takaisin yritysten päätöksentekoon pidemmälle ja syvemmälle kuin mihin oli jo totuttu, vaikka Maon aikaisen komentotalouden palauttamista ei tavoiteltaisikaan.

Näillä eväillä kommunistinen puolue, kiistattomana johtajanaan Xi Jinping, taivaltaa kohti vuotta 2049, jolloin Kiinan tulisi olla maailman johtava, kaikin puolin kehittynyt ja vauras valtio. Mikä voisi uhata tätä visiota? Myriadit asiat varmaankin, ja ennen vuotta 2049 ehtii ilmaantua uhkia, joita ei tänä päivänä vielä voida aavistakaan. Luettelen vain muutaman ajankohtaisen. Ensimmäinen on koronapandemia. Jos sitä ei saada hallintaan niin, että laajamittaiset yhteiskunnan sulkutoimet voidaan lopettaa, talouskasvu, johon koko visio on nojannut ja edelleen nojaa, voi häiriytyä tavalla, jota Kiina ei ole kokenut sitten 1970-luvun.

Toiseksi, vaikka on vaikea uskoa, että Kiina kävisi sotaan vallatakseen Taiwanin, se on kuitenkin maalannut tässä asiassa itsensä nurkkaan hankalalla tavalla. Jos väkivaltaiseen konfliktiin joudutaan, sen eskaloitumisen uhka on suuri, ja jos se eskaloituisi suursodaksi asti, seuraukset olisivat tuhoisat niin poliittisesti, sotilaallisesti kuin taloudellisestikin. Sitä ne olisivat myös siinä tapauksessa, että valloitus onnistuisi.

Kolmanneksi, Kiina on kiusallisessa tasapainoilutilanteessa Ukrainan sodan suhteen. Merkittävä tuki Venäjälle uhkaisi johtaa pakotteisiin, jotka vahingoittaisivat sitä; nykyisestä laimeastakin tuesta perääntyminen olisi supervallaksi pyrkivälle nöyryyttävää. Eri asia on, olisiko tällainenkaan lopputulos todella suuri takaisku. Se on kuitenkin ikävä kivi kengässä.

Neljänneksi, puolue on onnistuneesti pitänyt markkinamekanismia renkinään viimeiset 40 vuotta ja päästänyt markkinat määräämään mitä tuotetaan ja miten tuotannon tulokset allokoidaan. Kun se nyt näyttää haluavan palauttaa itselleen osan tästä vallasta, sitä uhkaa houkutus mennä siinä yhä pidemmälle ja lopulta liian pitkälle, takaisin komentotalouteen. Houkutus siihen on luultavasti sitä suurempi, mitä suurempia ongelmia taloudessa on, joten siitä tulee helposti itseään vahvistava kierre. Vaarana ei ole vain dynaamisuuden ja innovaatioiden lamaantuminen; vaara on perustavampi. Se on sitäkin suurempi, kun seuraukset eivät ilmaannu yhtäkkisinä ja dramaattisina, vaan vaivihkaisena sairautena niin pitkälle, että hoito on asiaan havahduttua vaikeaa ellei mahdotonta.

+9
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu