Thomas Piketty ja demokratioiden heikkoudet

Thomas Piketty nousi kansantaloustieteilijänä maailmanmaineeseen vuonna 2013 julkaisemallaan kirjalla ”Le Capital au XXIe siècle” (Pääoma 21. vuosisadalla). Seitsemänsatasivuista opustaan hän jatkoi vuonna 2019 toisella, peräti tuhatsivuisella teoksella, nimeltään ”Capital et idéologie” (Pääoma ja ideologia). Molemmat ovat niin isoja ja teemoiltaan laajoja, että niiden kokonaisvaltainen käsitteleminen lyhyessä blogikirjoituksessa on aivan mahdotonta, jos asettaa kunnianhimon tason edes jotenkin intellektuaalisesti tyydyttäväksi. Totean kuitenkin, että ne ja varsinkin viimemainittu ovat selkeitä poliittisia manifesteja (”pamfletti” olisi väärä termi tällaisille järkäleille). Hänen hampaissaan on ennen muuta talousjärjestelmiin sisältyvä eriarvoisuus. Kapitalismi saa osansa, mutta eriarvoisuus on Pikettylle itse asiassa kaikkien tähänastisten talous- ja oikeastaan laajemmin yhteiskuntajärjestelmien erottamaton osa, jopa siinä määrin, että hän tosiasiallisesti samaistaa yhteiskuntajärjestelmät ja ”eriarvoisuusregiimit” kuten hän niitä kutsuu.

(Sivumennen: suomen kielellä näitä teoksia lukevien kannattaa noteerata, että sana ”eriarvoisuus” (inégalité/inequality) sisältää suomen kielessä vahvemman moraalisen hyvän/pahan sävyn kuin ranskaksi ja englanniksi, joissa sen kantana on ”yhtä suurta” (égal/equal) merkitsevä sana. Myöskään ”social-democracy” ei Pikettyn käyttämänä tarkoita aivan samaa kuin ”sosialidemokratia” suomeksi, vaan ehkä pikemminkin jotain sellaista kuin ”sosiaalinen demokratia”.)

Pikettyn oma selkeästi vasemmistolainen ideologinen asennoituminen ei tarkoita, etteikö hänellä olisi vähemmän sosialismiin kallellaan olevallekin sanottavaa. Otan tässä esille vain yhden asian, läntisten parlamentaaristen demokratioiden puutteiden kolmikohtaisen listan. Mikään marginaalinen sivuteema tämä ei Pikettyllä ole, vaikka lista löytyy Kiinaa koskevasta kohdasta kirjaa. Kiinan kommunistisen puolueen äänitorvet tuomitsevat nykyään yhä terävämmin ja myös omanarvontuntoisemmin läntisen demokratian kelvottomana hallitusmuotona. Piketty ei ole Kiinan autoritäärisen poliittisen järjestelmän puolustelija, mutta näkee kuitenkin haasteita (epäonnistumisia), jotka oikeuttavat kritisoimaan läntisiä demokratioita. Minustakin niin on tarpeen tehdä, ja pointit joita Piketty esittää, ansaitsevat niidenkin huomion, jotka haluaavat demokratioiden menestyvän – ja varsinkin heidän.

Tämä demokratioiden heikkouksien kritiikki kiteytyy kolmeen osioon: 1) median ja puolueiden rahoitus, 2) rajat ja 3) omaisuus ja omistusoikeus. Kommentoin niitä omaan tyyliini seuraavassa.

Rahoituskysymys ei rajoitu median ja puolueiden joutumiseen liikaa rahapiirien haltuun, vaikka se sinälläänkin sekä vääristää yleisön saamaa informaatiota että poliittisten puolueiden prioriteetteja rahoittajien hyväksi. Kyse on demokratian ytimessä olevan vaalijärjestelmän heikkoudesta tällaista vaikuttamista vastaan. Vaikka Piketty ei käytä termiä ”capture”, siitä voi katsoa olevan kysymys: poliittisen järjestelmän kaappaamisesta vahvojen eturyhmien välineeksi. Kiinalaisen argumentaation mukaan kommunistisen puolueen puitteissa tapahtuva kansan konsultointi, poliittinen ”deliberaatio”, on pitkäjänteisempää, perusteellisempaa ja parempia tuloksia tuottavaa kuin läntinen järjestelmä. Kiinassa asuneena ja Suomen edustajana sen asioita tarkasti havainnoineena voin todistaa, että puolueen piirissä ja jopa puolueen ulkopuolisiakin todella konsultoidaan monissa asioissa, eritoten uudistuksia ja lainsäädäntöhankkeita valmisteltaessa. Pikettykin toteaa Kiinan kommunistisen puolueen jäsenistön, 10 prosenttia aikuisväestöstä, olevan suunnilleen yhtä suuren kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Ranskassa presidentinvaalien esivaaleihin osallistuva äänestäjämäärä. Jos verrataan poliittisten puolueiden toimintaan ylipäänsä aktiivisesti osallistuvia, se on selvästi suurempikin. Lisäksi varsinaisiin vaaleihin osallistuu yhä vähemmän äänestäjiä.

Kiinalainen (ja ylipäänsä yksipuoluejärjestelmissä harjoitettu) ”deliberaatio” on kuitenkin ylhäältä – tai jostain ulkopuolisille tuntemattomista sisäpiireistä – lähtevää ja kontrolloitua toimintaa eikä siihen sisälly minkäänlaista velvoitetta ottaa huomioon sitä, mitä konsultoitavat esittävät. Eikä tällainen toiminta ulotu avainkysymyksiin kuten politiikan suuriin linjoihin, eikä tai varsinkaan henkilövalintoihin. Puolueen 90 miljoonasta jäsenestä vain hyvin pieni murto-osa on todellisia vallankäyttäjiä, ja vallankäytön ytimessä heitä on todella vähän. Kuvaavaa on, että juuri muuta siitä ei voi ulkopuolelta sanoakaan, samoin kuin ei voida sanoa juuri mitään siitäkään, millä tavalla tuossa joukossa päätöksiin päädytään.

Rajakysymys on Pikettyllä niin ikään periaatteellinen: kyse on yhtäältä siitä, millä (maantieteellisellä) alueella enemmistön säätämät lait voidaan legitiimisti pitää voimassa, mikä nostattaa esiin kysymyksen sekession, valtiosta eroamisen, oikeutuksesta. Mihin raja vedetään? Toisaalta kyse on päinvastaisesta: nykyisten valtioiden puitteissa tapahtuvan poliittisen vallankäytön riittämättömyydestä, ellei suorastan avuttomuudesta, maailmassa, jossa niin tuote- kuin tuotannontekijämarkkinat ovat muodostuneet maailmanlaajuisiksi. Viimemainittu onkin Pikettyn mielestä yksi sosialidemokratian suurimmista epäonnistumisista, joka olisi korjattava ”sosiaalisella federalismilla” ja ”osallistuvalla sosialismilla”.

Omaisuuden ja omistusoikeuden kohdalla kysymys on, missä määrin poliittisella enemmistöllä voi olla tai pitää olla legitiimi oikeus määritellä omistusoikeuden rajoja ja jakaa omaisuuksia uudelleen. Tämäkin on Pikettyn keskeisiä teemoja; hänhän kategorisoi erilaiset historialliset kehitysvaiheet ”trifunktionaalisiin” (ennen teollista vallankumousta vallinneisiin), omistusoikeusyhteiskuntiin ja ”sosialidemokraattisiin” (panen termin lainausmerkkeihin edellä toteamani merkityssisällön takia), millä hän tarkoittaa toisen maailmansodan jälkeen noin vuoteen 1980 vallinnutta talouspoliittista suuntausta, jossa länsimaat eri keinoin, niistä tärkeimpänä voimakkaasti progressiivinen verotus, loivat edellytykset nykyaikaiselle sosiaalivaltiolle ja laajoille investoinneille koulutukseen. Tätä vaihetta puolestaan seurasi nykyisin vallitseva ”hyperkapitalismi”.

Trifunktionaaliset esiteolliset yhteiskunnat, jotka ovat vallinneet ylivoimaisen valtaosan ihmiskunnan historiasta, koostuivat kolmesta väestöryhmästä: sotilasluokka (joka ajan mittaan ”jalostui” aatelistoksi), papistosta, joka sisälsi myös oppineiston, ja kaikista muista, työtä tekevistä ja veroja maksavista. Oli siis kaksi ”eliittiä” ja hallittavat. Kenties yllätyksekseen (hänen omat asenteensa muistaen), Piketty havaitsee nykyisistäkin yhteiskunnista paljastuvan taas kaksi eliittiä ja hallittavat: korkeasti koulutettujen (jotka paradoksaalisesti nykyään äänestävät poliittista vasemmistoa) muodostama intellektuaalinen eliitti (”bramiinivasemmisto”, eräänlainen papisto sekin) ja entisen aateliston korvannut taloudellisen vallan omaava rahaeliitti. Loput, suuri enemmistö, ovat edelleen verot maksava hallittavien luokka. Pohjimmiltaan ei siis mitään uutta auringon alla.

Pikettyn visioissa poliittiset ohjelmat, joilla tämä ikiaikainen, nyt siis palannut tai palaamassa oleva yhteiskuntarakenne saataisiin muutettua tasa-arvoisemmaksi, sisältäisivät muun muassa verotuksen muuttamisen radikaalisti progressiiviseksi myös pääomatulojen ja omaisuuden osalta, ja veroparatiisien kuriin saattamisen. Itse asiassa hänen propagoimansa ”osallistuva sosialismi” merkitsisi koko omaisuus-käsitteen ja omistusoikeuden radikaalia uudelleen määrittelyä niin, että omaisuudet kierrätettäisiin varsin nopeassa syklissä ne keränneiltä aina uudelle sukupolvelle pääomalahjoituksina. Verotusoikeuden ja kerätyillä veroilla rahoitetun yhteisen politiikan, mukaan lukien sosiaalipolitiikan, puuttuminen on myös hänen EU:hun kohdistamansa kovin kritiikki. Siksi olisi luovuttava yksimielisyyssäännöstä näissä asioissa ja, koska hän(kään) ei usko EU-tasolla siihen päästävän, toteutettava se halukkaiden jäsenmaiden kesken muun muassa luomalla uusi, kansallisten parlamenttien ja EU-parlamentin nimittämistä jäsenistä koostuva uusi parlamentaarinen toimielin, jossa niistä päätettäisiin enemmistön voimin.

Pikettyn resepteillä saataisiin ehkä aikaan parempi, oikeudenmukaisempi EU ja vaikka maailmakin, mutta eri asia on, miten realistisia ne ovat. Hän huomauttaa aiheellisesti historian tuntemuksen tärkeydestä, mutta ei huomaa tai halua huomata kaikkein perustavanlaatuisinta historiaa: ihmispopulaatioiden syntymistä ja kehitystä biologisen ja kulttuurisen evoluution muovaamina. Evoluutiossa menestyvät kelvollisimmat yksilöt ja niiden populaatiot, ja koska eloon ovat jääneet nuo äärimmäisen epätasa-arvoiset (nykyisten moraalisten standardiemme mukaan) yhteiskunnat, ne ovat siis olleet kelvollisimpia. Jotta kelvollisimmiksi tulisivat muunlaiset, esimerkiksi Pikettyn moraalisten standardien mukaiset tasa-arvoiset yhteiskunnat, olisi niiden tekijöiden, jotka kelvollisuuden määrittävät, muututtava. Niin voi käydä, mutta käykö niin siksi, että ihminen tietoisesti muuttaa käyttäytymistään (Piketty toistaa toistamistaan, että historialliset kehityskulut eivät ole olleet eivätkä ole ennalta määrättyjä, vaan tehtyjen valintojen seurausta), vai tapahtuuko se suurten katastrofien kautta, joissa suuri osa ihmiskunnasta jää kelvollisempien vaihtoehtojen jalkoihin? Vai käykö niin ollenkaan?  Maybe this time is different, kuten on ironisesti sanottu, mutta vaatii melkoista idealismia sellaiseen uskoa.

+4
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu