Thukydides ja muut ansat

Ulkopoliittinen instituutti julkisti 2.9.2020 asiantuntija-artikkeleista koostuvan kirjan nimeltä ”Great-Power Competition and the Rising US-China Rivalry: Towards a New Normal? Päivää myöhemmin aiheesta oli ollut myös seminaari kutsutuille valituille. Lueskellessani julkaisua sain inspiraation tutkailla ”ansoja”, joita sen artikkeleissa tuodaan esiin suurvaltojen voimasuhteissa tapahtuvien merkittävien muutosten yhteydessä.

Teoksessa esillä on neljä ansaa: Thukydideen ansa, Ibn Khaldunin ansa, Kindlebergerin ansa ja Kennedyn ansa. Pikaisen etsinnän jälkeen niitä löytyi helposti lisääkin, ja otankin esille vielä Tacituksen ansan, Churchillin ansan ja keskituloansan (jolla ei ole henkilönimeä, vaikka jonkunhan sekin on täytynyt ensimmäisenä esittää). Lisäksi löytyi ”Allisonin ansa”, mutta se osoittautui samaksi kuin Thukydideen ansa. Tuskinpa lista päättyisi tähänkään, mutta tässä ovat ne jotka helpoiten löytyivät.

Thukydideen (noin 455-395 eea.) ansa tarkoittaa ainakin suurella todennäköisyydellä tapahtuvaa konfliktia, kun nouseva valtio voimistuu niin, että alkaa uhata johtavaa valtiota – tai ainakin johtava valtio niin tilanteen käsittää. Tämähän oli tilanne antiikin Kreikassa, kun silloinen johtava valtio Sparta tunsi itsensä uhatuksi nousevan valtion, Ateenan, taholta. Uuden ajan alusta on löytynyt 16 tällaista tilannetta, ja 12 niistä johti sotaan. Merkittävin poikkeus oli Yhdysvaltain nousu Britannian tilalle johtavana valtiona.

Tacituksen (noin 55-120) ansa näyttää olevan Kiinassa keksitty termi ja tarkoittaa tilannetta, jossa ihmiset eivät enää luota hallitukseensa, sanoi tai teki se mitä tahansa. Tacituksen asennoitumisella aikansa Rooman ”joutilaaseen luokkaan” lienee yhteys termin keksimiseen ja kiinalasilla oppineilla kaksi motiivia sen käyttöön: ensinnäkin mainostaa Kiinan järjestelmän olevan uskottava vaihtoehto läntiselle, rappeutuneelle demokratialle ja toiseksi korostaa Kiinan hallitusjärjestelmän uskottavuuden säilyttämisen tarvetta, jotta kommunistipuolueen vallan perusteet eivät horjuisi. Siksi valtioon on tuotava lisää läpinäkyvyyttä, muokattava valtion ja yhteiskunnan suhdetta uusiksi ja vahvistettava sen legitiimisyyttä.

Ibn Khaldunin (1332-1406) ansa nojautuu sykliseen historiankäsitykseen, jossa paimentolaisheimojen paikoilleen asettumisen myötä syntyvät valtakunnat dynastioineen sortuvat aikanaan yhteiskuntiensa sosiaalisiin jännitteisiin. Konkreettisia esimerkkejä dynastioiden sortumisesta löytyy joka puolelta. Ajankohtainen tapaus on Yhdysvallat, vaikka dynastioita ei siellä sanan perinteisessä merkityksessä ole esiintynytkään. Yhteiskunnallinen polarisaatio on kuitenkin kasvanut vuosikymmenten ajan, ja presidentti Trumpin valtakaudella sitä on suorastaan lietsottu. Barack Obamalla oli toisenlaiset tavoitteet, mutta päinvastoin kuin hän ja hyvin monet muutkin uskoivat ja toivoivat, afroamerikkalaisen presidentin valinta ei polarisaatiota vähentänyt, vaan lisäsi (muistaen toki, että rotu ei ole ainoa polarisaation aiheuttaja Yhdysvalloissa). Ibn Khaldunin ansan epäilijät arvelevat, että hänen teoriansa ei päde enää nykyaikana, mutta tietenkin voi kysyä, eikö nykyaikaisiinkin yhteiskuntiin kätkeydy pintarakenteiden taakse paljon samaa mitä verisiteet ja muu vastaava yhteisyyden perusta merkitsivät heimoyhteiskunnissa.

Churchillin (1875-1965) ansa on myös Kiinassa keksitty termi. Lähtökohta on Winston Churchillin vuonna 1946 Fultonissa, Yhdysvalloissa pitämä rautaesirippupuhe, jota on pidetty (ainakin symbolisesti) kylmän sodan lähtölaukauksena. Keksijä pitää sitä syynä maailmanjärjestyksen jähmettymiseen kaksinapaiseksi pattitilanteeksi ja varoittaa vastaavasta Yhdysvaltain ja Kiinan välillä.

Charles Kindlebergeriltä (1910-2003) nimensä saaneessa ansassa nouseva valta ei pysty (tai halua) omaksua johtavan vallan kontolle tulevia velvoitteita ylläpitää kansainvälisen järjestelmän ”julkishyödykkeitä” eli turvallisuutta, järjestystä ja sääntöjä tilanteessa, jossa asemaansa menettävä johtava valta ei niitä enää pysty tuottamaan tai halua tuottaa. Tämä voi pitää jossain määrin paikkansa Yhdysvaltain suhteen, esimerkiksi kauppapolitiikassa, mutta kyse on ainakin vielä enemmän halun kuin kyvyn puuttumisesta. Kiina puolestaan on itse asiassa kyennyt niitä tuottamaan, esimerkkinä vaikkapa viime vuosikymmenen vaihteen finanssikriisi.

Paul Kennedyn (1945-) mukaan nimetyssä ansassa on kyse siitä, että johtava valta vääjäämättä ajautuu resurssipulaan asemansa ylläpitämisessä. Niin hän ennusti käyvän Yhdysvalloillekin, vaikka vuonna 1987 (hänen kuuluissan teoksensa ”The Rise and Fall of Great Powers” julkaisuvuosi) ja varsinkin muutamaa vuotta myöhemmin näytti käyvän juuri päinvastoin; liberaali demokratia ja markkinatalous olivat voittaneet ja ”historia loppunut”.

Keskituloansaksi (tai -loukuksi) kutsutaan tilannetta, jossa talouskehityksen tielle päässyt maa ei tietyn tulotason (Maailmanpankki laittaa haarukaksi 1000-12000 dollaria per capita, mutta itse pidän alarajaa liian alhaisena) saavutettuaan syystä tai toisesta pystykään enää kehittymään taloudellisesti eteenpäin. Syitä etsitään kiivaasti, mutta vastausta ei ole tainnut löytyä eikä ehkä löydykään. Kenellekään ei liene yllätys, että Kiina on keskeisessä asemassa tässäkin debatissa, koska tulotaso on jo tuolla maagisella rajalla, eikä keskituloloukkuun joutumisen vaara ole siellä suinkaan jäänyt huomaamatta.

Ovatko nämä ”ansat” selitysvoimaisia käsitteitä/termejä kuvaamaan valtioiden edessä olevia mahdollisuuksia ja varsinkin rajoitteita, kun ne pyrkivät navigoimaan epäselvässä nykyisyydessä kohti tuntematonta tulevaisuutta? Ensimmäinen huomio on, että oikeastaan vain keskituloansa on ”ansa” sanan arkikielisessä merkityksessä. Thukydideen ansa tuntuu enemmän Olympoksen jumalien ennalta määräämän kohtalon valtaan joutumiselta kuin ansalta, johon kävellään. Jotain Sofokleesta muistuttavaa on myös Kennedyn ansassa, vaikka hänen teesinsä onkin myöhemmin kyseenalaistettu.

Yhdysvaltain ja Kiinan välisen Thukydideen ansan kiistäjät huomauttavat, että näiden kahden välinen materiaalisen voiman epäsuhta on yhä niin suuri, että Kiina ei halutessaankaan konfliktia voi voittaa, ja koska se sen tietää, se ei sitä aloitakaan. Toisaalta tuo epäsuhta on koko ajan tasoittumassa eivätkä suhdanneluonteiset vaihtelut – eikä edes pandemiakaan – trendiä muuksi muuta. Lisäksi on muita tekijöitä, jotka lisäävät konfliktin todennäköisyyttä. Kiinassa kommunistisen järjestelmän on etsittävä yhä uusia perusteita valta-asemansa ylläpitämiseksi, ja alistaminen jonka kohteeksi se joutui, on yksi niistä. Vähintäänkin se tekee Kiinalle vaikeaksi tehdä myönnytyksiä missään asioissa, joissa sen voitaisiin syyttää alistuvan. Kiinalainen (ja aasialainen) yhteiskuntakäsitys poikkeaa selkeästi länsimaisesta, eikä ihmisten välisellä tasa-arvolle ole siinä sijaa, Ja samoin suhtaudutaan myös valtioihin.

Sekä Ibn Khaldunin että Tacituksen ansat perustuvat ajatukseen dynastioiden väistämättömästä rappeutumisesta, ja vaikka Yhdysvallat on ajankohtainen esimerkki, eivät muut länsimaat ole samankaltaisilta ilmiöiltä suinkaan suojassa. Sisäinen rappeutuminen on tuottanut ennen ja sen voi odottaa tuottavan myös tulevaisuudessa aggressiivista ulkopolitiikkaa, vaikka sitä ei Yhdysvaltain viimeisten parin vuosikymmenen aikana käymien sotien syyksi laskettaisikaan. Pikemminkin niissä oli kyse hybriksestä, jonka usko ”lopulliseen voittoon” ehti aiheuttaa. Tulevaisuus on tässäkin suhteessa hämärämpi. On myös huomautettu, että vaikka demokratiat eivät ole (tähän mennessä) sotineet toisiaan vastaan, epädemokraattisia valtioita vastaan ne ovat sotineet. Toisaalta, miksi uskoisimme kiinalaisten olevan niin uniikkeja, että eivät voisi turvautua väkivaltaan?

Kindlebergerin ansaan eivät itse asiassa näyttäisi ajautuvan yksittäiset valtiot, vaan se on yhteinen, koko kansainvälisen järjestelmän ansa. Churchillin ansan kiinalainen esittäjä tuntuu panevan kylmän sodan asetelman yhden miehen yhden puheen syyksi, mikä ei oikein vakuuta. Kylmän sodan kaltainen kahden johtavan valtion (etupiireineen) juuttuminen vuosikymmeniä kestävään jumitilanteeseen on tietenkin sinänsä epätyydyttävä ihanteena olevaan yhteistyön ja luottamuksen varaan rakentuvaan järjestelmään verrattuna. Toisaalta siinä vältettiin Thukydideen ansa, joutuminen täysimittaiseen sotaan.

Loppujen lopuksi on pakko esittää (ehkä väistämättä retoriseksi jäävä) kysymys: mitä näillä tällaisilla kielikuvilla lopulta saadaan aikaan? Syventävätkö ne kuvaa todellisuudesta vai onko niiden tärkein (mutta vähäinen) merkitys vain kuivan aihepiirin elävöittäminen, lukijoiden ja kuulijoiden hereillä pitäminen?

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu