Toimittaja Jan Hurri maalaa vääristyneen kuvan brexitistä ja sen seurauksista

Olen havainnut, että toimittaja Jan Hurria pidetään monella taholla asiantuntevana ja kuvia kumartelemattomana journalistina. Hänen Ilta-Sanomissa 2.2.2020 julkaistu ”kommenttinsa” otsikolla ”Brexit on nyt totta – ja se käy kalliiksi” ei kuitenkaan tuollaista imagoa vahvista, ei ainakaan minun silmissäni. Päinvastoin, se luo kuvaa asenteellisesta ja vääristyneestä suhtautumisesta aiheeseen, ja nimenomaan asenteellisuudesta brexitin ja EU:n mollaajien hyväksi. Tämä koskee sekä koko jutun kokonaisuutta että lukuisia yksityiskohtia.

Kokonaisuutta vääristää alusta lähtien se, että Hurri, todettuaan muodollisen tasapuolisuuden nimissä brexitistä koituvan haittaa sekä EU:lle että Britannialle kuitenkin keskittyy yksinomaan siihen, mitä haittaa siitä on tai voi olla EU:lle, ja – yllätys, yllätys – siihen millainen pahis ja tyhmis EU on ylipäänsä ja varsinkin brexitin suhteen. Britannian omasta vastuusta ja tyhmyyksistä hän ei sano sanaakaan. Tämähän on se viesti, niin ääneen lausuttu kuin ”koirapillillä” vihelletty, jota brexiteerit ovat kautta vuosikymmenten tähän päivään asti toitottaneet.

Jos sitten menen yksityiskohtiin, joista tuo yleinen asenne kyllä myös paljastuu, mutta jotka myös todistavat faktojen laiminlyönnistä ja valikoivasta esiin nostamisesta, aloitetaan siitä, että ”pelkän erosopimuksen hieromiseen kului kolmisen vuotta”. Niin, mutta kenen ”ansiota” se oli? Kumpi ylipäänsä määritti mitä siihen pitää sisällyttää ja kumpi sen kirjoitti? Ja mistä syystä? Olisiko syynä ollut se, että britit eivät siihen kyenneet, koska olivat täysin ulalla siitä, mitä pitäisi tehdä, kun ero muuttuikin sisäpoliittisesta taktikoinnista todellisuudeksi, jonka kohtaamiseen ei ollut sen enempää kompetenssia kuin kanttiakaan?

Mihin muuhun kuin asenteellisuuteen perustuu väite, että talouden ja sitä myöten herkästi myös politiikan ennusmerkit ovat ”pääosin kehnoja – ainakin EU:lle”? Ainakaan se ei perustu faktoihin, ja vaikka niin kävisikin, että EU:ssa talouden tunnusluvut olisivat lähitulevaisuudessa Britanniaa kehnommat, miksi se Britannian erosta johtuisi? Sen sijaan jos näin käykin Britanniassa, syynä on hyvin todennäköisesti nimenomaan ero.

Hurri väittää EU:n johtajien olevan mahtipontisia ja maineestaan tärkeitä ja että siksi Britannian ero on sen surkein arvovaltatappio kautta aikojen, vaikka hän samalla – aivan oikein mutta itsensä kanssa ristiriitaisesti – toteaa, ettei prestiisillä ehkä ole oikeasti kovin suurta merkitystä. Ketkä EU:n johtajista ovat olleet mahtipontisia ja maineestaan tärkeitä, ainakaan brexitin yhteydessä? Millä tavalla tuollainen tärkeily ja mahtipontisuus on ilmaistu? Ja vaikka yhden rikos ei olekaan lupa toiselle tehdä rikoksia, kummassako tuota väitettyä mahtipontisuutta on oikeasti ilmennyt, EU:ssa vai Britanniassa?

Se on itsestäänselvyys – tai sen pitäisi olla – että kauppaa Britannian ja EU:n välillä ei käydä jatkossa ”parhaassakaan tapauksessa” yhtä suotuisin ehdoin kuin EU:n täysin esteettömillä sisämarkkinoilla. Kauppaa ei tulla käymään yhtä suotuisin ehdoin, koska jäsenyyttä ei tässä(kään) suhteessa voi mikään voittaa, mutta myös siksi, että tuleva kauppasuhde voi Britannian omasta tahdosta olla enintään perinteinen vapaakauppa. Jos käy pahin vaihtoehto eli että tullitkin astuvat voimaan, sekin on yksinomaan ja ainoastaan Britannian valintojen tulosta. Aivan absurdi on tästä syystä väite, että uhkakuvaa synkentää EU:n mahdollinen haluttomuus myöntyä Britanniaa suosiviin kauppaehtoihin. Mikä ihmeen velvollisuus EU:lla olisi ”suosia” raamit kaulassa lähtevää Britanniaa, kun se ei edes voisi sitä suosia Britannian suljettua pois ratkaisut, joilla uhkakuvia voisi sentään pienentää? (Sivumennen, vaikka se ei tähän kuulu, sisämarkkinat eivät – valitettavasti – ole täysin esteettömät.)

Mihin muuhun kuin asenteellisuuteen ja brexitin ajajien (ja Suomessakin meteliä pitävien populisti-demagogien) ylläpitämään fantasiaan perustuu epäilys, että EU haluaisi antaa Britannialle opetuksen ”taktikoimalla” (absurdi verbi tässä yhteydessä) kauppasuhteet heikommiksi kuin olisi omien jäsenmaiden edun mukaista? Mitä näyttöä on näiden kolmen ja puolen vuoden aikana kertynyt tuon kostamissyytöksen tueksi? Miten ”EU” edes pystyisi sellaiseen, kun sen jäsenmaat kuitenkin viime kädessä päättävät noista kauppaehdoista, ja niiden olisi siis ”taktikoitava” itseään vastaan?

Eron budjettiseuraamukset ovat hankalat, se on totta, mutta budjettiraamista sopiminen on aina ollut hankalaa, eikä tässä ole enää, kolme ja puoli vuotta brittien kansanäänestyksen jälkeen, mitään uutta, tämä hankaluus on muiden hankaluuksien mukana ”diskontattu” raameja koskevaan neuvotteluprosessiin joka on jo pitkällä. Hurrikaan ei tässä pysty esittämään muuta kuin yleisasenteellisen varoituksen (joka ehkä tosiasiassa on toive?), että jäsenmaiden väliset ristiriidat syventävät EU:ta ”ristiin rastiin” halkovia rintamalinjoja. Vaikka ei haluaisikaan maalailla piruja seinälle, pieni muistutus Iso-Britanniaa ristiin rastiin halkovista rintamalinjoista olisi myös ollut paikallaan. Nehän voisivat revetessään tehdä lopun koko tämän nimisestä maasta.

Kaiken koetun jälkeen en ainakaan minä voi olla kovin luottavainen sen suhteen, että britit ilmaantuvatkin tulevaa suhdetta koskeviin neuvotteluihin vuosisataisen imperiumin hallitsijoiden ja administraattoreiden taidolla ja arvostelukyvyllä varustettuina, ymmärtäen omat vahvuutensa mutta myös heikkoutensa, ja että tuloksena on loistava tuleva suhde EU:n ja Britannian välillä. Sen sijaan voidaan olla aika luottavaisia sen suhteen, että jos vaikeuksiin ja jopa epäonnistumiseen noissa neuvotteluissa päädytään, niitä tulee riittämään, jotka leimaavat siihen syypääksi vain ja ainoastaan EU:n.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu