Toinen kierros

Facebookista sattui heti ensimmäisen kierroksen jälkeen silmiini jonkin postaajan katkera ilmoitus, että nyt olisi valittava ruton ja koleran välillä eikä hän aio valita, joten ei aio äänestää kumpaakaan toisella kierroksella. Hän ei sanonut oliko äänestänyt ensimmäiselläkään. Postaaja ei ole ainoa joka näin asian ottaa.

Minun(kaan) ehdokkaani ei päässyt toiselle kierrokselle, mutta aion silti äänestää. Ylevät mutta samalla hieman teennäiseltä kuulostavat puheet demokratian juhlaviikoista ärsyttävät, mutta onhan se totta, että vaalit ovat demokratian ydintä, vaikka eivät sitä yksin vielä takaa. Äänestämättä jättäminen, jos se vain lisääntyy ja lisääntyy, lopulta syö koko järjestelmältä sen legitiimiyden. Ehkä tilastotieteen opinnot vaikuttavat siihen, että sekään ei ollenkaan vakuuta kun sanotaan, että ei yksi ääni kuitenkaan mitään merkitse. Ei tietenkään yksi ääni, mutta miljoona ääntä merkitsee, ja se miljoona koostuu juuri niistä yksittäisistä äänistä.

Siis demokratiankin takia äänestän, mutta mikä vielä tärkeämpää, haluan antaa kannatukseni sille noista kahdesta, joka vastaa parhaiten niitä vaatimuksia, joita asetin ensimmäisellä kierroksella etusijalle. Vaikka Suomi ei nyt saa minun mielestäni parasta mahdollista presidenttiä, suomalaisena haluan, että Suomi saa niin hyvän kuin jäljellä olevista on saatavissa.

Ilmoitin jo viime syksynä – ensimäistä kertaa elämässäni – julkisesti tukevani yhtä ehdokasta, Olli Rehniä. Tällä alustalla kerroin myös, että muutama muukin ehdokas olisi kelvollinen presidentin tointa hoitamaan, joten äänestäminen ei tule olemaan minulle erityisen vaikeaa. Tätä on nyt syytä täsmentää hieman, ennen kuin ilmoitan, kumpaa kannatan toisella kierroksella.

Ratkaisevia tekijöitä minulle olivat ja ovat ehdokkaan tiedolliset ja taidolliset valmiudet, joista kokemuksella hankittu näyttö menestyksellisestä poliittisesta johtajuudesta on tärkein. Tämän ohella tärkeä on ehdokkaan persoona, erityisesti osoitettu näyttö sisäisestä luonteenlujuudesta, kyvystä säilyttää harkintakyky vaikeissa tilanteissa, joita varmasti tulee eteen. Moraalinen selkäranka kuuluu niin ikään tähän pätevyyskategoriaan.

Näiden ohella on rehellisyyden nimissä myös kerrottava, että ehdokkaan ”poliittinen filosofia”, jonka yksi mutta ei ainoa ilmenemismuoto on hänen puoluevalintansa, jos hän puoluetoiminnassa on ollut mukana, myös valintaani vaikuttaa.

Tietysti myös ehdokkaan ulko- ja turvallisuuspoliittinen perusnäkemys ja tavoitteet ovat tärkeitä kannattamisen tai vastustamisen näkökulmasta, mutta niiden perusteella ei kumpikaan jäljellä oleva ehdokas itsestäänselvästi erotu minulle paremmaksi, koska heidän näkemyksissään ei näytä keskeisissä kysymyksissä olevan suuria eroja. Sävyeroja on, ja ne tietenkin voivat presidentintointa hoitaessa tuottaa sellaistakin, mitä en voisi hyväksyä tai ainakaan kannattaa. Se riski on kuitenkin pakko hyväksyä.

Presidentin asema sisäpolitiikassa ja ylipäänsä asioissa, joissa hänellä ei ole suoranaista päätösvaltaa, on ollut yksi tämän presidentinvaalikampanjan kummallisuuksista. On puhuttu arvojohtajuudesta ja muusta sen sellaisesta huuhaasta, ja on pyritty typistämään presidentin oikeutta ylipäänsä edes lausua mitään asioista, joissa hänellä ei ole päätösvaltaa. Viimemainitulle on vaikea löytää mitään muuta selitystä kuin tosiasiallinen mutta verhottu tavoite riisua presidentiltä kaikki toimivalta. Todellisuudessa presidentti ei pysty johtamaan ulkopolitiikkaakaan ilman yleistä johtajan arvovaltaa. Hän on poliittisen järjestelmän tuote, hän tekee päätöksensä poliittisen järjestelmän osana – tosin sen huipulla – ja on sidottu jo valtioneuvostonkin aseman kautta poliittisen järjestelmän myötävaikutukseen. Tämä on pääsyy siihen, että pidän näyttöä ehdokkaan menestyksestä poliittisena johtajana välttämättömänä edellytyksenä kannatukselleni.

Kun presidentiltä kuitenkin on riisuttu muodollinen päätösvalta sisäpolitiikassa – ei ihan kokonaan kuten voisi julkisen keskustelun varassa luulla, mutta melkein – hänen on johonkin muuhun perustettava se arvovalta, jota hän tarvitsee voidakseen johtaa ulkopolitiikkaakaan. Mikä se muu on? Se on kansansuosio. Miten sen voi hankkia? Siihen päättyy tämä päättelyketju. Jos sen tietäisin, olisin kai itse astumassa presidentin virkaan tai jo hoitamassa sitä, tai ainakin suositun johtajan takapiru.

Ennen kuin ilmoitan, ketä äänestän 11.2.2024, lisään vielä yhden asian. Vaalikampanjassa useat ehdokkaat toivat esiin tarpeen turvata Itä-Suomen elinvoima, ja onhan se muutenkin noussut esiin. Hallituskin ilmoitti juuri käynnistävänsä siihen tähtäävän erityisen ohjelman.

Presidenttiydestä kilpailee nyt kaksi taustaltaan läpikotaisin kaupunkilaista ehdokasta, joista toisen taustapuolueen vaalimien ympäristöteemojen vaatimat uhraukset se haluaa kohdistaa juuri niihin elinkeinoihin ja seutuihin, joiden tuki nyt olisi tarpeen, jotta riittävä enemmistö tulisi hänen taakseen. Ei voi olla sattuma, että juuri hän keräsi enemmän ääniä suurimmilta paikkakunnilta kuin se toinen, vaikka tämän ehdokkaaksi asettanut puolue on ollut perinteinen porvarillisen kaupunkiväestön pääedustaja. Mitä he henkilöinä syrjäseuduista (muistakin kuin Itä-Suomesta) ajatellevatkin, heidän kannattajakuntansa tavoitteineen ja asenteineen asettavat ahtaat rajat sille, mitä muuta he voivat niiden puolesta tehdä kuin lausua kauniita sanoja, unohtamatta puuttuvaa toimivaltaa.

Lapsuuteni ja nuoruuteni Itä-Suomessa viettäneenä, mutta jo 1960-70-lukujen suuren muuttoliikkeen kokeneena, itsekin sen mukana urbaaniin Suomeen huuhtoutuneena mutta tunnesiteet sinne säilyttäneenä, surua syrjäseutujen kuihtumisesta kärsivänä kuuntelen ja katselen nyt, millä argumenteilla nämä kaksi tuon kuihtuvan Suomen suosiota kalastelevat. Ehkä heillä on se ”hopealuoti”, mutta ”don’t hold your breath”.

Toiselta kierrokselta ulkona olevien ehdokkaiden puolueet sanovat hieman tekosiveän oloisesti, että äänestäjät kyllä osaavat itse päättää, kumman valitsevat. Koska kummankin kannattajia heidän joukoistaan löytyy, heidän on pakkokin näin sanoa, jotta eivät karkottaisi ketään joukostaan. En koe valitsevani ruton ja koleran välillä; ei kumpikaan mikään kavahdettava kulkutauti ole, kaukana siitä, vaikka mieluiten olisin suonut keskeltä läpi menoa. Tuntuu hieman samalta kuin katsoessani loppukilpailua, jossa omat ovat jääneet erävaiheeseen. Itsekin osaan päättää, ja olen päättänyt äänestää Alexander Stubbia – itse asiassa olen jo äänestänyt, joten nyt vain odotan kuinka käy.