Toleranssi nolla

Vietin (vaimoni ja vauvani kanssa) vuoden 1977 syksyn New York Cityssä virkamatkalla YK:n yleiskokouksessa. Työpäivät olivat pitkiä, mutta pääsimme me kuitenkin kaupunkiinkin tutustumaan ja sitä tutkimaan. Paljon siellä olikin nähtävää, mutta tämän jutun introna kelpaa tuotavaksi esiin sen silmin nähden havaittava rähjäisyys ja muutenkin kuin visuaalisesti aistittava turvattomuus. Tietyt kaupunginosat, tunnetuimpana epäilemättä Harlem, oli valkoihoisen parasta jättää kokonaan visiteeraamatta (ja niin mekin teimme, muutamaa sen läpi kuljettua metromatkaa lukuun ottamatta). Mutta eivät vain ne olleet vaarallisia: jopa ”ikoninen” Times Square, josta paljon myöhemmin eräs kurssitoveri (kts. jäljempänä) lausahti siellä seisoessamme ”This is it. The pulse of America”, oli hyvin ikäväntuntuinen paikka paitsi sinnekin levinneen rähjäisyyden myös turvattomuuden oloisuutensa takia.

Pikakelaus vuoteen 2003. Olin lyhyellä kurssilla Harvardin kuuluisassa yliopistossa. Kurssin työmetodi oli, kuten käsittääkseni on tavanomaista amerikkalaisessa opetuksessa ainakin yliopistotasolla, ”case studies”. Yhdessä casessa meille esitettiin seuraava kertomus.

Jossain vaiheessa (tarkempi ajankohta ei ole säilynyt muistissani) kaupungin hallinto järjesti New Yorkissa kokeen: parkkeerattiin kallis, hieno auto köyhään, rikollisuuden ja ilkivallan vaivaamaan kaupunginosaan tarkoituksella tutkia, mitä sille tapahtuisi. Oli kai jonkinasteinen yllätys, kun ensin ei pitkään aikaan tapahtunut mitään. Auto sai olla aivan rauhassa: sitä ja siitä ei varastettu, sitä ei töhritty, sitä ei vahingoitettu.

Mutta sitten joku teki jotain; en muista enää mitä; olisiko ollut, että auton pölykapselit varastettiin tai tehtiin jotain pientä ilkivaltaa kuten tuulilasinpyyhkijöiden väänteleminen tai auton kyljen raapiminen. Sen jälkeen tapahtumat etenivät nopeasti. Auto putsattiin kaikesta irti lähtevästä, pyörät (ainakin) varastettiin, sitä naarmutettiin ja sotkettiin, ja kaikki tämä muutamassa päivässä. Ensimmäinen teko laukaisi pois jonkin psykologisen eston, ja sen jälkeen auto oli vapaata riistaa.

Tämä koe toimi pontimena uudelle järjestyksenpitopolitiikalle (englanniksi policing). Sen ideana oli, että poliisi puuttui mahdollisimman nopeasti pienimpiinkin havaittuihin rikkomuksiin, puhtaanapitolaitos kuljetti pois roskat ja putsasi paikat nopeasti, ja niin edelleen.  Nimekseen politiikka sai, arvatkaapa minkä? No, nollatoleranssi.

Uusi politiikka ei suinkaan nauttinut jakamatonta suosiota, ja vääjäämättä sen puitteissa syyllistyttiin myös ylilyönteihin, varmaan myös systemaattisempaan kuin satunaiseen poliisiväkivaltaan, eikä tasapuolisesti kaikkiin rikoksiin ja rikkomuksiin syyllistyneihin, vaan perinteisiä rotu- ja muita ennakkoluulorajoja noudattaen. Tämä politiikka ei myöskään varmasti ollut ainoa syy siihen, että New York muuttui parissa vuosikymmenessä yhdestä Yhdysvaltain rikollisimmista ja rähjäisimmistä kaupungeista yhdeksi ”puhtaimmista” suurkaupungeista, niin sanan kirjaimellisessa kuin kuvaannollisemmassa merkityksessä. Times Squaren uskoi mielellään olevan ”the pulse of America” jo vuonna 2003, kun kurssimme Harvardissa teki New Yorkiin päiväretken. Lapsiperheet työntelevät rattaitaan seuduilla, jonne ei pahimpina aikoina uskaltanut nenäänsä pistää. Tämä muistaen, että mikään idylli ei ole täydellinen.

Mutta palaan nollatoleranssiin. Tuota se siis alun perin tarkoitti, mutta on sittemmin levinnyt viruksen lailla käyttöön kuvaamaan milloin mitäkin asiaa, jota ei voida tai saa suvaita (toleranssi = suvaitsevaisuus). Nyt viimeksi on Suomessa syistä, joita ei tarvitse ryhtyä selostamaan, nollasuvaitsevaisuus pakollinen vaatimus rasismin suhteen.

Piileekö tässä pakonomaisessa muodissa jotain syvällisempää? Poliittisen epäkorrektiuden nimissä ja ostrakismia uhmaten: kun suvaitsevaisuus on niin ehdoton vaatimus niin monella taholla ja monessa asiassa liberaalissa demokratiassamme, ihmiset, jotka laumaeläimen perusvaistojen mukaisesti tarvitsevat ”me” ja ”he”, kokevat akuuttia, ellei suorastaan kroonista stressiä siitä, että tuota tarvetta on yhä vaikeampi hyväksyttävällä tavalla tyydyttää. Tätä he eivät kuitenkaan voi tuoda esiin, ja siksi etsitään koko ajan asioita, joita suvaitsevaisen ei tarvitse suvaita ja joita voi ja päinvastoin pitää olla suvaitsematta.

Tietyt asiat päässevät vuorollaan (yleensä vain yksi kerrallaan mahtuu framille) nollatoleranssin piiriin. Rasismi on nyt sellainen. Toinen suosikki on fasismi, kolmas ”epäasiallinen kohtelu” eli kiusaaminen kouluissa ja työpaikoilla. Naisten huonoa kohtelua en uskalla mainitakaan. Lista ei ole tyhjentävä.

Ja tämä ei nyt sitten tarkoita, että minä kannattaisin sitä, mitä rasismi alun perin ja mielestäni edelleen oikeasti tarkoittaa: eri rotujen pitämistä eriarvoisina ja alempina pidettyjen syrjintää, pahemmasta puhumattakaan (mistä päästäisiin natsismiinkin, mutta en jatka siihen suuntaan). Enkä kannata niitäkään asioita, joita sen nykyään, mielestäni inflatorisesti ja harhaanjohtavasti laajennetun määrittelyn (sikäli kuin mitään riidatonta määritelmää onkaan) halutaan merkitsevän. Ja sama koskee tietenkin noita muita pahoja asioita, fasismia, kiusaamista ja mitä niitä onkaan, joiden kannattamista ei sentään (ainakaan vielä) rasismiksi kutsuta.

Sen sijaan vastustan kielen väärinkäyttöä, eikä enää vain huonomaineista poliittista kielenkäyttöä, vaan kaikkialle tunkevaa väärinkäyttöä, niin tietoista kuin tietämättömyydestä ja löperyydestä johtuvaa. Sanat ovat ajattelun välineitä, ja niiden merkitysten hämärtäminen, saati tarkoituksellinen vääristäminen, johtaa ajattelussa samaan kuin kirvesmiehellä tylsä kirves: sillä ei saa aikaan kunnon jälkeä ja jos korvaa terävyyden iskujen kovuudella, vahinko on sitä suurempi. Sellaista vastaan nollatoleranssia tarvittaisiin, mutta kun termi on jo saastutettu, ei sitä tässäkään oikein voi käyttää.

Rasismiin vielä palaten: on siinä jotain ironista, että rotuun pohjaava termi kelpaa kuvaamaan ties minkälaista tuomittavaa käytöstä, mutta samalla rotujen olemassaolo halutaan kieltää, ja siinä on onnistuttukin, vaikka epäilen kyllä, että suun tunnustus on tässä laajemmassa käytössä kuin mitä todelliset mielipiteet ovat. On nimittäin aika vaikea kiistää sellaisen asian olemassaoloa, joka kävelee vastaan kaikkialla, missä ihmisiä on enemmälti liikkeellä. Mutta siinä onkin kyse toisesta laajalle tunkeutuneesta harhaisesta ajattelusta: jos joku asia aiheuttaa syrjintää, halutaan sen olemassaolo kiistää. Ikään esimerkiksi rotusyrjintä sillä loppuisi, että kiistetään rotujen olemassaolo. Samaan ilmiöön liittyy sanamagia, jossa uskotaan syrjinnän katoavan kieltämällä sitä aiheuttavan ominaisuuden nimen käyttö. Rotu on tässäkin hyvä malliesimerkki, joskaan ei ainoa. Tummaihoiset (en uskalla käyttää heistä alun perin neutraaliakaan nimitystä, vaikka paljastan tällä luonteenlujuuden puutetta), uusnimettiin Amerikassa ensin mustiksi, sitten Afrikan-amerikkalaisiksi, mutta niin vain heitä yhä syrjitään. Vielä en ole nähnyt, millä sanalla heitä seuraavaksi on lupa kutsua.

Mitä jos olisi keskitytty siihen syrjintään, koetettu löytää sen syyt ja käydä niihin käsiksi? Ei sekään helpolla onnistu, sillä erilaisuuteen kohdistuva torjunta on syvällä laumaeläimen olemuksessa, mutta ainakin olisi keskitytty ongelman todellisiin syihin, joten toivoa olisi enemmän.