Törmäyskurssilla

Suomessa oli aikoinaan presidentti, joka kielsi kaikkia tulkitsemasta lausuntojaan, ja kaikkein tiukimmin siitä oli tietenkin syytä pidättyä hänen alaistensa virkamiesten. Tosin sellaiset tulkinnat, joissa olisi asetuttu varauksetta tukemaan sitä mitä presidentti oli sanonut, saattoivat olla sallittuja. Nyt Suomessa ollaan jo niin pitkällä, että presidenttiä voidaan etukäteen vaatia sanomaan jotain, että olisi mitä tulkita. Itse olen tähän tulkitsijoiden joukkoon eläkkeelle jäätyänikään harvoin jos koskaan liittynyt, enkä varsinkaan eksplisiittisesti, vaikka kirjoituksissani esittämäni arviot ja mielipiteet tietenkin ovat epäsuorasti sellaistakin joskus sisältäneet. Noudatan käytäntöäni myös presidentin uuden vuoden puheen suhteen. Inspiraatiota siitä sentään uskallan ottaa. Voisin itse asiassa olla hieman omahyväinen, sillä jotkut presidentin pointit olivat hyvinkin samanlaisia kuin mitä olen itse, aivan lähimenneisyydessäkin, julki lausunut.

Päällimmäisin havaintoni puheesta koski viittausta Yhdysvaltain ulkopolitiikan grand old maniin, Henry Kissingeriin. Jos rauhaan pyritään hinnalla millä tahansa, joudutaan sen armoille, joka on häikäilemättömin. Kissinger saattoi viitata vuoden 1938 Münchenin sopimukseen (tosin kyseinen sanonta on hänen 1800-luvun suurvaltapolitiikkaa koskevasta väitöskirjastaan), mutta uudempiakin esimerkkejä olisi. Olen itse sanonut saman asian vaikka kuinka monta kertaa, myös kysymyksen muodossa: mitä voi humanitäärisiin periaatteisiin ja yhteisiin, suuria ja vahvojakin toimijoita sitoviin sääntöihin pitäytyvä maa tai yhteisö tehdä sellaiselle, joka niistä ei piittaa? Toinen ulkopoliittinen ajattelija, vieläpä suomalainen, on pukenut saman asian toiseen sanontaan: sodan voi aloittaa yksinkin, mutta rauhaan tarvitaan kaikki osapuolet.

Miten tällaista vastustajaa sitten olisi käsiteltävä, jotta se tehoaisi?  Periaatteessa tehokkain keino vastata sodan uhkaan on uhata tehokkaalla vastahyökkäyksellä (ellei suorastaan ennaltaehkäisevällä omalla hyökkäyksellä). Sellaisenkin uhkauksen olisi kuitenkin oltava uskottava ja uskottavuus vaatisi, ainakin tilanteessa, jossa vastustaja on jo koonnut joukkoja ja aseistusta oman hyökkäyksensä suorittamiseen, että jo siihen vastattaisiin omilla joukkojen keskityksillä ja muilla välittömän vastahyökkäyksen mahdollistavalla varustautumisella. Käytännössä ei periaatteessa tehokkainta keinoa ole ainakaan läntisten liberaalien demokratioiden helppo käyttää, ja niinpä havaitsemmekin, että ei sellaisia vastahyökkäysvalmisteluja ole Ukrainankaan hyväksi tehty, eivätkä asetoimitukset sille ole olleet siihen tarkoitukseen riittäviä.

Talous- ja vastaavat pakotteet ovat se keino, johon – verbaalisten varoitusten ohella – länsimaat ovat turvautuneet ja nytkin näyttävät turvautuvan. Niitäkin on lievempiä ja kovempia, mutta tähän asti niitä ei ole juuri koskaan saatu toimimaan niin, että niillä olisi ainakaan ratkaisevaa vaikutusta ollut, eikä useimmiten edes vähemmän ratkaisevaa. Tähän on monia syitä, joista vähäisin ei ole niiden ”tylppyys”, vaikeus kohdistaa niitä niin tarkasti, että ne haavoittaisivat vastustajaa tehokkaasti, ja mikä vielä hankalampaa, siten, että ne eivät haavoittasi myös käyttäjäänsä. Venäjää on nyt uhkailtu ”ennennäkemättömillä” sanktioilla, jos se hyökkää Ukrainaan, mutta tämä historia kertonee Venäjälle, että näkemättä ne voivat jäädä tälläkin kertaa.

Sitten ovat vielä jäljellä poliittiset sanktiot. Pelkkä retoriikka ei auta, oli miten poliittista hyvänsä, mutta ainakin niin kauan kuin Naton yhteisen puolustuksen sitoumus, tuo kuuluisa viides artikla, on murtamatta, uhka siitä, että Natoon liittyisi – tai Naton näkökulmasta hyväksyttäisiin – uhanalainen maa, voisi tehoa omata. Se kuitenkin edellyttäisi, että vastustaja, siis nyt Venäjä, ei voisi luottaa siihen, että Natoon ei hyväksytä jäseniä, jotka ovat jo sodassa, sodanuhkan alaisia tai muuten konfliktissa. Se on ymmärrettävä kanta koskien maita, jotka itse ovat käynnistäneet sodan tai konfliktin tai niillä uhkaavat, mutta peräti kummallinen, jos sitä sovelletaan myös sellaisen uhriin tai kohteeseen. Sillä tavallahan hyökkääjä voi ainakin periaatteessa estää Naton jokaisen laajenemisen.

Ukrainan hyväksyminen Natoon olisi tietenkin suorin ja ”brutaalein” poliittinen sanktio, mutta sitähän voitaisiin käyttää myös hyväksymällä Natoon muita jäseniä. Kuten vaikka Ruotsi ja Suomi. Nämä kaksi eivät tosin ole itse sellaisissa aikeissa, mutta entä jos ne muuttaisivat mieltään? Se olisi asia, joka Venäjän näkökulmasta – sikäli kuin siihen on ulkoapäin mahdollista samaistua – voisi panna vakavasti miettimään aikeita Ukrainassa. Mikä johdattaa ajatukset lähemmäksi kotitienoita.

Mutta jos Ruotsi ja Suomi (tai jompi kumpi), hakisivat Naton jäsenyyttä Ukrainan konfliktin ollessa akuutti, eikö siitä silloin tulisi osa kansainvälistä kriisiä tavalla, joka ei välttämättä palvelisi näiden kahden kansallista turvallisuusetua? Nimittäin, jos Venäjä siitä tokenisi, eikö se silloin voisi jotenkin oikeutetusti odottaa, että peräytymällä Ukrainassa nuo jäsenyyshakemukset olisi myös peruttava? Mikä ikävämpää, ainakin joissain Nato-maissa voitaisiin ajatella samalla tavalla. Nato-jäsenyytemme ei enää olisikaan oman turvallisuutemme varmistamista palveleva asia, vaan kansainvälisen politiikan pelinappula. Sellainen siitä tosin voisi tulla joka tapauksessa ja ehkä se on sitä jo nyt, vaikka hakemusta ei olla edes harkitsemassa, mutta ainakaan sitä tilannetta ei omilla ratkaisuilla ole syytä luoda. En oikein osaa päättää, pitäisikö olla iloinen vai hieman ironinen siitä, että nyt näköjään on alettu muuallakin kuin omassa päässäni havahtua siihen, että ei se Nato-jäsenyys ehkä olisikaan ihan läpihuutojuttu.

Nato-jäsenyyden vakaumukselliset vastustajat (ja jätän huomiotta ne, joilla ei näytä olevan kykyä tai halua ylipäänsä suhtautua siihen rationaalisesti) ovat sitä mieltä, että jäsenyys sinänsä olisi vahingoksi Suomelle. Itse olen päinvastaista mieltä, mutta sokea ei pidä olla toiseenkaan suuntaan ja siksi kolme näkökohtaa ovat tai niiden pitäisi olla keskeisiä jäsenyyttä harkittaessa. Yksi: Päästäänkö sisään jos haetaan. On lapsellista uhittelua sanoa, että meillä on oikeus hakea riippumatta mitä mieltä muut siitä ovat. Niin on, mutta muilla on oikeus ajatella siitä mitä haluavat ja olisi typerää olla ottamatta sitä huomioon. Kaksi: Liittyykö Ruotsikin. Jos liittyy, olisi kohtalokasta jäädä ulkopuolelle ja jos ei liity, voisi ehto yksi jäädä täyttymättä. Kolme: Miten itse Natolle on käymässä Yhdysvaltain suhteellisen voiman heiketessä ja sen suunnatessa voimavaransa Eurooppaa tärkeämmälle suunnalle Aasiaan. Nelosenkin voisi lisätä, vaikka se vielä joku vuosi sitten tuntui mahdottomalta: miten Yhdysvalloille on käymässä.

Toinen presidentin puheessa oleva asia, joka kiinnitti huomioni, koski – taas kerran – Euroopan unionia. Hän pelkää, että sen yli puhutaan asioista jotka meitä koskevat ja että se ei saa jäädä vain sivusta katsojaksi. EU:n Nato-maat päässevät ainakin hieman parempaan kuin syrjästä katsojan rooliin Ukrainankin kriisissä, mutta muut tuskin, ja sama koskenee unionia itseään. Vuosien mittaan presidentti on välillä kuulostanut jopa enemmän kuin huolestuneelta kaivatessaan selvyyttä EU:n turvatakeisiin.

Miten EU voisi olla enemmän kuin sivusta seuraaja? Voimaa se vaatisi, ja ikävää kyllä sitä voiman raaintakin lajia, sotilaallista. Sitä ei tähän hätään ole kokoon saatavissa, ja kuten edellä jouduin toteamaan, taloudelliset sanktiot ovat lyhyellä tähtäimellä tehottomia ja ovat olleet sitä tähän asti pitkälläkin. Viimekätinen voimattomuuden lähde on kuitenkin haluttomuus luopua jäsenmaiden toimivallasta EU:n hyväksi siinä määrin kuin tehokkaan ulkopoliittisen toimijan luominen vaatisi. Siihen ei ole muutosta näköpiirissä; ei taida olla Suomessakaan.

+18
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu