Trumpilainen grand bargain

Trumpin viimeaikainen kompurointi ja Kamala Harrisin nostattama innostus ja voi johtaa hänet voittoon, mutta ei karhua ole vielä kaadettu; siksi tämä kirjoitus.

The Financial Timesin kommentaattori Martin Wolf otsikoi heinäkuun lopussa kolumninsa (vapaasti käännettynä) näin: ”Naiivius Trumpista vaarantaa meidän kaikkien tulevaisuudet”. Siinä hän listaa yllätyksettömästi mutta myös vastaansanomattomasti tärkeimmät Trumpin ja trumpilaisuuden aiheuttamat uhkat ja vaarat, mukaan lukien sen (mistä olen itsekin muistuttanut), että hänen uudelleenvalintansa presidentiksi voi pysyvästi muuttaa Yhdysvaltain suunnan.

Jo ennen kuin luin Wolfin kolumnin, oli mielessäni muhinut myös sellaisia uhkia, joita Wolf ei tässä muodossa maininnut. Ne kiteytyivät seuraavanlaisiksi pohdinnoiksi.

Mikä voisi olla trumpilainen ”grand bargain”, suuren luokan diili, jolla maailmaa asetettaisiin uuteen, Trumpille mieleiseen asentoon? Premissiksi pitäisi asettaa, että Kiina on päävastustaja, jota vastaan on voimat koottava. Kauppasota on yksi, hänen käynnistämänsä ja jo käytössä oleva keino, jota presidentti Bideninkin hallinto on jatkanut. Trump veisi sen vielä kovemmalle tasolle; sellaisia kaavailujahan on julkisuudessa näkynytkin.

Poliittisesti Kiinaa vastaan on koottava tukijoukkoja. Sitä on Yhdysvallat tehnyt jo hyvän aikaa ja sitä on tehnyt nimenomaan Biden hallintoineen. Hän on halunnut koota demokratioiden rintaman epädemokraattisten maiden vastapainoksi, ja niiden joukossahan Kiina on suurin ja vahvin. Rintamasta ei vielä voida oikein puhua, mutta onhan Yhdysvaltain yhteistoiminta Japanin, Intian, Australian, Etelä-Korean ja jopa Vietnamin, entisen vihollisen, kanssa eri muodoissa tiivistymistään tiivistynyt.

Mitä Trump tällaisesta rintamasta ajatelleekaan, hänellä voisi olla myös muuta mielessään – tai tulla mieleen. Venäjä on nyt Kiinan tärkein liittolainen (ei de jure mutta kyllä de facto) ja Pekingistä katsottuna välikappale Eurooppaa ja sitä kautta Yhdysvaltoja vastaan. Entä jos se saataisiin vaihtamaan puolta, kääntymään Kiinaa vastaan? Mitä se vaatisi? Tai selkokielellä, mitä siitä pitäisi Venäjälle maksaa?

Sitä ei itse asiassa ole kovin vaikea arvata. Venäjähän ilmoitti jo joulukuussa 2021 kirjeitse niin Yhdysvalloille, Natolle kuin valikoiduille EU-maille, mitä se haluaa. Se halusi pysäyttää Naton laajenemisen, mikä tarkoitti ennen muuta Ukrainaa (joskin tietysti myös muita Venäjän naapurimaita). Mutta ei siinä suinkaan kaikki. Vaikkei Venäjä vaatinut de jure Nato-jäsenyyden perumista siihen kylmän sodan jälkeen liittyneiltä mailta, sen vaatimus Naton ja Yhdysvaltain sotilaallisen läsnäolon vetämisestä laajentumisia edeltäneelle tasolle merkitsi de facto samaa. Samalla se merkitsi myös vaatimusta Naton romuttamisesta ylipäätään, sillä moiseen suostumisen jälkeenhän siitä ei tosiasiallisesti jäisi mitään jäljelle. Ei tarvitse olla kummoinen oraakkeli ymmärtääkseen, että Naton suitseminen, mieluiten kokonaan rampauttaminen, olisi osa Venäjän vaatimaa hintaa kääntymisestä Kiinaa vastaan.

Venäjän toinen vaatimus olisi varmasti Ukrainan jättäminen sen armoille: sen tukemisen lopettaminen sodassa ja suorastaan pakottaminen Venäjän valtaan alistumista merkitsevään rauhaan.

Olisiko Trump valmis maksamaan tällaisen hinnan? Ukrainan uhraamisen mitä ilmeisimmin kyllä. Entä Naton? Senkin hän saattaisi olla valmis maksamaan, sillä liittokunnan hajoaminen ei hänestä välttämättä tuntuisi uhraukselta. Hän näyttää inhoavan asetelmia, joissa ei voi pakottaa tahtoaan pienemmille ja heikommille, mikä laajemmissa liitoissa ei ole mahdollista. Hän ei ymmärrä, että Yhdysvaltojen vahvuus on ollut nimenomaan sen pystyminen luomaan liittosuhteita, jotka eivät perustu vain raakaan alistamiseen ja pelon ylläpitämiseen. Hänellä on mafiapäällikön maailmankuva, eikä hän siinä suhteessa eroa venäläisestä vastinparistaan, joka hallitsee juuri sillä tavalla omaa maataan ja pyrkii samaan muiden suhteen.

Todellinen grand bargain ei syntyisi pelkästään sillä, että Trump onnistuisi keikauttamaan Venäjän puolelleen Kiinaa vastaan, vaikka se iso keikaus olisikin. Maailmassa on muitakin, joita siihen olisi taivuteltava, ja hinta, jonka hän siitä Euroopan suhteen maksaisi, olisi tuhoisa myös Yhdysvalloille. Ukrainan ja varsinkin Naton uhraaminen vieraannuttaisivat Länsi-Europan peruuttamattomasti Yhdysvalloista.

Jonkinlainen loppudiili olisi tehtävä myös Kiinan kanssa, vaikka hänen sellaiselle tavoittelemaansa sisältöä on vaikea hahmottaa. Kiinan pakottaminen alistumaan ei ole mahdollista; päinvastoin, sitäkin olisi ehkä hyviteltävä, ja keskeinen vaikkei ainoa nappula siinä pelissä olisi Taiwan. Trump on jo sanonut, että Taiwanin(kin) olisi maksettava suojelurahaa Yhdysvaltain tuesta, niin absurdia kuin se olisikin siinä valossa, mitä tapahtuisi, jos tukea ei annettasi ja Kiina miehittäisi Taiwanin. Saati, että hän antaisi sen osana jotain suurta diiliä.

Diili Venäjän kanssa, jos sellainen edellä kuvatun kaltaisena alkaisi näyttää reaalimaailmaan kuuluvalta, olisi karmaiseva näköala Euroopalle ja nimenomaan EU:lle, niin ikään Trumpin inhokille. Sen olisi pysyttävä pystyssä omilla, huteroilla jaloillaan ei vain välinpitämättömän vaan vihamielisen Amerikan edessä. Ukrainan tukeminen sodassa vaatii valtavaa aseapua ja samaten valtavaa taloudellista tukea, jotta sen talous ei romahtaisi. Viimemainittu onkin paljolti jo EU:n avun varassa, mutta tarvittava sotilaallinen apu vaatii aseteollisuuden uudelleen pystyttämistä ja se vie aikaa, vaikka käyntiin pantaisiinkin. Sitä ennen olisi tavaraa haalittava kiireesti kaikkialta maailmasta. Vielä pahempi asia on, että on paljon sellaista, mitä vain Yhdysvallat on pystynyt ja pystyy toimittamaan kuten satelliitti- ja muuhun teknologiaan nojaavaa tiedustelutietoa. Miten sellaisia kykyjä polkaistaisiin pystyyn?

Jos resurssien esiin kaivaminen olisi EU-maille ankara ponnistus, yhtenäisenä säilyminen on vielä ankarampi. Jo nyt on kaksi avoimesti Venäjän puolelle ryhtynyttä jäsenmaata, eikä se kovin syvällä pinnan olla ole eräissä muissakaan, joille Ukraina tuntuu olevan kaukainen maa, josta ei paljon tiedetä ja vielä vähemmän välitetään. Pitkään Putin pystyi pelaamaan öljyn ja maakaasun avulla ja pystyy siihen jonkin verran vieläkin, ja vihjaileva uhkailu ydinaseilla on niin ikään tehonnut. Hänellä voi kuitenkin olla myös muita houkuttumia, sellaisia, joista ei ole meidän Euroopassamme korrektia ääneen mitään sanoa, tuskin edes itsekseen ajatella. Mutta voi olla että jossain ajatellaan ja on jotain sanottukin, kun ”no limits” -kavereita ollaan.

Jokunen vuosi sitten oli liikkeellä tietoja, tosin vahvistamattomia, että Putin olisi ehdottanut puolalaisille (silloin Laki- ja oikeuspuolueen hallitsemalle), Ukrainan jakamista. Sen aluehan on muinoin ollutkin suurelta osin Puola-Liettuan hallussa. Ehdotuksen vakavastiotettavuus oli kyseenalainen, mutta mieleen se kuitenkin jäi. Tuoreempi on erään unkarilaisen poliitikon äskettäin ilmoille heittämä ajatus, että jos Ukraina sortuu kokonaan, Unkarin pitää saada itselleen sen se osa (aikoinaan Itävalta-Unkariin kuulunut), jossa on yhä merkittävästi unkarinkielistä väestöä. Se oli ainakin ulkonaisesti vain yhden poliitikon heitto, mutta pani myös miettimään, varsinkin Viktor Orbánin viimeaikaisten peliliikkeiden valossa. Jos Ukraina sortuu? Niin, jos tällaisia on mielessä, silloinhan on loogista auttaa sitä sortumaan, ja sitä voi tehdä estämällä sen tukemista ja painostamalla sitä alistumaan Venäjän pyrkimyksiin.

Sitä ei enää kukaan kiistä, että Putinin tavoitteena on palauttaa Venäjä entiseen neuvostoloistoonsa supervaltana. Mutta entäpä jos Orbánillakin on imperiaalinen visio: Suur-Unkarin palauttaminen? Onhan hän jo pitkään lietsonut unkarilaista nationalismia ja kaunaa ensimmäisen maailmansodan aluemenetyksistä. Nykyisille EU-maille, pääsiassa Romanialle ja Slovakialle menetetyt alueet ovat hänen ulottumattomissaan (vaikka voivat nekin olla hänen haaveissaan), mutta niitä oli myös nykyisessä Ukrainassa.