Trumpin toinen tuleminen

Donald Trumpin valinta uudestaan Yhdysvaltain presidentiksi näyttää yhä todennäköisemmältä. Toistuvat uutiset presidentti Joe Bidenin rapistuvasta kunnosta ovat pitkin matkaa vain kasvattaneet sitä. Ehdokkaiden vaaliväittely 27.6.2024 saattoi jo ratkaista tuloksen. Kuitenkin Trumpin sopimattomuus presidentiksi tai ylipäänsä mihinkään julkiseen tehtävään on niin ilmeistä kuin olla voi. Trump oli tunnettu hahmo Yhdysvalloissa jo hyvin kauan ennen kuin ryhtyi presidentiksi pyrkimään ennen vuoden 2016 vaaleja, tuli maailmankuuluksi ensimmäisen kampanjansa aikana, vielä kuuluisammaksi presidenttinä, ja olisi vieläkin kuuluisampi nyt, jos hänen kuuluisuutensa voisi edes periaatteessa vielä kasvaa. Jokaisen kuuluisan henkilön ulospäin näkyvä persoona on vääristynyt – vääristeltykin – verrattuna siihen, mitä hän todella on, mutta Trumpin kohdalla ei voi välttää käsitystä, että julkinen persoona on törkeydessään paljolti aito. Silti hän on taas matkalla maailman tärkeimpään virkaan.

Selittäjiä asiaintilalle ei puutu, ja olen itsekin vuosien mittaan sitä pohtinut, myös julkisesti kirjoituksissani ja pitämissäni puheissa. Tähän kirjoitukseen sain taas kerran inspiraatiota Francesco Sisciltä, italialaiselta kommentaattorilta, jonka erikoisala on Kiina mutta joka silloin tällöin esittää näkemyksiään muistakin aiheista; taannoin siitä, mikä Yhdysvaltoja liikuttaa ja nostattaa esiin tällaisen groteskin hahmon. Ennen hänen inspiroimiinsa (ei siis referoituihin) kommentteihin siirtymistä viittaan kuitenkin amerikkalaiseen Venäjä-asiantuntija Fiona Hilliin, joka palveli jonkin aikaa Trumpin hallinnossakin, mutta ei ole hänen fanittajansa, minkä osoitti esimerkiksi se, että hän todisti Trumpia vastaan tämän virkarikossyytettä Yhdysvaltain kongressissa käsiteltäessä.

Hill arvioi, että Trump osaisi nyt käyttää presidentin asemaa paljon tehokkaammin omien tavoitteidensa ajamiseen kuin ensimmäisellä kaudellaan. Hänen keskeinen tavoitteensa on kosto kuvittelemistaan vääryyksistä ja ylipäänsä siitä, että hän hävisi vaalit Joe Bidenille. Ennen vaaleja hän ja hänen talutushihnassaan olevat republikaanit tekevät kaikkensa estääkseen Bideniä saavuttamasta mitään menestystä, vaikka estämisestä olisi haittaa myös Yhdysvaltojen omille todellisille intresseille. Ukrainan tukemisen puoli vuotta kestänyt estäminen kongressissa on ollut ajankohtainen todiste tästä. Ja äskettäinhän Trump on sanonut julkisestikin, että ei puolustaisi Nato-maita ja antaisi Putinin Venäjälle vapaat kädet näiden suhteen. En tuudittautuisi siihenkään, että hän on sitonut sen liittolaisten puolustusmenojen tasoon. Viittaan tässä Trumpin entiseen turvallisuuspoliittiseen neuvonantajaan John Boltoniin. Kumpusipa Trumpin persoona lapsuuden kokemuksista, geeneistä tai molemmista, hänellä on mafiapäällikön maailmankuva ja asenteet. The Financial Timesin kommentaattori Matin Wolf summeerasi edellä olevan lisäksi Trumpin lupauksia/uhkauksia äskettäin näin: perustaa suuria pidätyskeskuksia paperittomille maahanmuuttajille, määrätä armeija asemiin kotimaassa, määrätä syyttäjät inhoamiensa ihmisten kimppuun, armahtaa 6.1.2020 kapinoitsijat ja miehittää koko hallinto lojalisteillaan, aloittaa (itse sanoisin: kiihdyttää) maailmanlaajuinen kauppasota.

Mikään edellä kuvatusta eivätkä kymmenet rikossyytteetkään, aina vaalituloksen väärentämisvaatimuksiin ja kapinaan yllyttämiseen asti, näytä sitä horjuttavan. Jo saatu rikostuomiokaan ei näytä muuttavan tilannetta juurikaan. On siis valmistauduttava pahimpaan: että tämä mies johtaa Yhdysvaltoja seuraavat neljä vuotta. Ja koska Yhdysvallat on yhä ainoa todellinen supervalta, sen ottama suunta, niin maan sisäisesti kuin ulkopolitiikassa, jonka presidentti pitkälti pystyy määräämään, on kriittisen tärkeä muulle maailmalle.

Trumpin valinnan seurauksista on karkeasti ottaen vallalla kaksi ajatussuuntaa. Toinen on synkkä, joillakin melkein apokalyptinen: arvellaan hänen ajatustensa vain jyrkentyneen siitä mitä ne olivat kun hänet ensi kertaa valittiin, minkä lisäksi hän on tällä kertaa paremmin valmistautunut niitä toteuttamaan (vrt. Fiona Hillin näkemykset edellä, eikä hän ole ainoa tai edes apokalyptisin). Toinen on tyynnyttelevä; vakuutetaan, että hänen puheensa ovat tälläkin kertaa rajumpia ja tyhjempiä kuin mitä teot tulisivat olemaan. Itse kallistun ensin mainitun suunnan kannalle, vaikka kaikkein apokalyptisimmät pelot eivät toteutuisikaan. Vähempikin olisi kuitenkin aivan riittävän kaameaa, ja mikä vielä kaameampaa, suunta, jolle hän maataan kampeaisi, voisi jäädä pysyväksi.

Trumpin demagogikykyjen ohella hänen personifioimansa ilmiön nousuun ja menestykseen voi varmasti löytää lukemattomia yhteiskunnallisia syitä, ja samoin tapoja ryhmitellä niitä kategorioihin. Yksi tapa on suurin piirtein tällainen.

Ensiksi, hän oivalsi oikein, mikä on ollut massamittaisten muuttoliikkeiden vaikutus, sekä Yhdysvaltoihin eteläisen rajan yli tapahtuvan että idästä etelään ja länteen Yhdysvaltojen sisällä tapahtuneen. Yhdysvallat on tosin maahanmuuttajien valtakunta par excellence, maahanmuutosta syntynytkin, mutta silti tästä on tullut polttava kysymys, joka tuottaa ”tektonisia” väestöllisiä, kulttuurisia, taloudellisia ja lopulta poliittisia siirtymiä.

Toiseksi, Trump pystyy ratsastamaan Yhdysvaltoja piinaavalla pessimismin aallolla, jolla on materiaaliset perusteensa. Tätä voi kuvata vaikka rikostuomion saaneiden suurella määrällä (12 prosenttia aikuisesta miespuolisesta väestöstä), yhä harvempien mahdollisuudella saavuttaa vanhempiensa elintaso (ja tämän tajuaminen), työllisyysasteella joka ei ole noussut Barack Obaman ajoista, tulo- ja omaisuuserojen kasvulla, köyhempien väestöryhmien elinajanodotteen laskulla ja viimeksi inflaatiolla. Retorisesti ilmaisten, amerikkalaisen unelman karkaamisella ulottuvilta.

Kolmanneksi, puolueetonta asiantuntemusta edustavat instituutiot kuten yliopistot ja media ovat menettäneet arvostustaan. Erityisesti medialle kävi niin, koska se oli avoimesti puolueellinen vuoden 2016 presidentinvaaleissa, ja myös akateeminen maailma osoitti avointa vihamielisyyttä, ei vain konservatismia vastaan, vaan ylipäänsä kaikkea, minkä koettiin olevan vastoin edistyksellistä ortodoksiaa (tämä viimemainittu ei ole ainakaan vähentynyt tähän hetkeen tultaessa). Nyt on uhkana, että Bidenin sanoma Trumpista uhkana demokratialle ei vetoa maltillisiinkaan äänestäjiin.

Ongelmat, joilla Trump ratsastaa, ovat todellisia, mutta hänen ratkaisukeinonsa, populistien tapaan, eivät niitä ratkaisisi. Isot katastrofit voivat nostaa johtajat arvoonsa, mutta myös kaataa heidät. Bideniä auttoi voittoon Trumpin kieltäytyminen, denial, hyväksymästä koronapandemian vakavuutta. Biden on toiminut kaudellaan monessa suhteessa paremmin, mutta hän ei ole saanut siitä ansiota, ja siksi on kysyttävä, miksi ei. Perimmäiset syyt ovat jossain syvällä yhteiskunnan kehityksessä ja historianfilosofit voivat kaivaa niitä esiin jälkeenpäin (joitakin oireita niistä mainitsin edellä), mutta ajankohtaisia voi yrittää etsiä. Inflaatio ja maahanmuutto nousevat väistämättä esille, eikä niihin ole yksinkertaisia vastauksia. Bidenin ikääntymisen ilmeisyys tulee tämän kaiken päälle.

Oli miten oli, Yhdysvallat on keskellä suurta muutosta, joka panee koetteelle sekä sen sisäisen yhteiskuntarauhan (mitä esimerkiksi mielipidetutkimusten paljastama varsin suuri sotilasvallan kannatus indikoi) että kansainvälisen aseman. Johtajan olisi pystyttävä esittämään uskottava visio Amerikan tulevaisuudesta ja sen olisi oltava voittava visio, kuten aikoinaan voittoon neuvostoimperiumista johtanut visio. Nyt olisi voitettava Kiinan visio, jota se on yrittänyt toteuttaa silkkitiealoitteellaan (nykyään nimeltään vyö ja tie -aloite). Sen avulla se pyrkii palauttamaan maailman Yhdysvaltain valta-asemaa edeltäneeseen tilaan – villeimpien kuvitelmissa jopa Amerikan löytämistä edeltäneeseen valtiollisten suhteiden tilaan.

Jos Yhdysvallat ei onnistu kansallisen yhtenäisyyden palauttamisessa, tuo visio voi toteutua. Eri puolilla maailmaa valtiot ja niiden johtajat laskelmoivat jo miten toimia maailmassa, jossa nykyisen kansainvälisen järjestelmän keskus eli Yhdysvallat ei sitä enää olisikaan. Sitä tekevät tietenkin Yhdysvaltain mahtia haastavat mutta sitä on pakko tehdä myös niiden, jotka ovat siitä riippuvaisia. Ja niinpä voikin loppunousuna todeta, että mekin olemme siitä riippuvaisempia kuin koskaan, minkä seuraukset 1.3.2024 valtion vierastaloon muuttanut mies toivottavasti ymmärtää ja pitää kirkkaana mielessään.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu