Tunne edellä, järki väistyy

Helsingin Sanomissa julkaistiin 22.3.2022 artikkeli siitä, miten tunteeseen perustuva kielenkäyttö on tiedotusvälineissä korvaamassa järjen käyttöön perustuvan. Tässä on linkki kyseiseen artikkeliin: https://www.hs.fi/tiede/art-2000008619033.html. Se muistutti teoriastani kahdesta eri yllätystyypistä: sellaisista jotka pakottavat ihmisen muuttamaan perustavalla tavalla siihenastisia käsityksiään ja sellaisista, joihin reaktio on: noinhan se tietysti on; miksen tuota aikaisemmin hoksannut? Tämä Hesarin raportoima tutkimustulos kuuluu viimemainittuun kategoriaan. Tarkemmin miettien kyse ei edes ollut siitä, etten ollut hoksannut; en vain ollut noin eksplisiittisesti osannut luokitella kielenkäytön muutosta, vaikka olen kyllä jo muutaman vuoden ajan laatinut listaa kielenkäytön muunlaisesta rappeutumisesta.

Hesarin jutussa jäljitetään tätä ilmiötä 40 vuoden taakse, ja ehkä minun ikäiseni on yritettävä ymmärtää, että some-sukupolvelle 40 vuotta on ikuisuus. Ennen some-aikaa – kauan ennen some-aikaa – aikuistuneelle parempi aikaperspektiivi olisi kuitenkin 300 vuotta. Tai ehkä vielä parempi olisi 500-600 vuotta, Euroopassa  renessanssista valistuksen kautta nykyaikaan ulottuva aikakausi, jonka kuluessa uskonnollis-maagiseen maailmankuvaan perustuvat käsitykset todellisuudesta vähitellen korvautuivat luonnontieteellisillä, matemaattisilla ja ylipäänsä rationaalisilla selitysmalleilla. Aikakausi, joka kenties on päättymässä, ja jonka päättymisestä tämäkin ilmiö on, jos ei todiste niin vihje kuitenkin.

Tätä vasten tuntuu jotenkin pinnalliselta, että selitys kielenkäytön muuttumiselle johtuisi taloudellisen epätasa-arvon lisääntymisestä viimeisten 40 vuoden aikana, vaikka onhan sekin voinut tätä kehitystä vauhdittaa. Olisi nöyrempää tunnustaa, että emme me yksinkertaisesti ymmärrä niitä pohjavirtoja, jotka muokkaavat yhteiskuntia vuosisatojen mittaisissa kehityskuluissa. Emme ainakaan sellaisella tarkkuudella, että tämän hetken käytännön seurauksia pystyttäisiin hallitsemaan noihin pohjavirtoihin vaikuttamalla. Parempi siis keskittyä vaatimattomampiin kuvaus- ja selitysyrityksiin.

Sikäli kuin kuitenkin taloudellisia ilmiöitä selitykseksi haetaan, uskottavammalta kuin tulojen ja omaisuuden epätasainen jakautuminen tuntuisi se, että suurelta vähemmistöltä ihmiskuntaa on kadonnut tuntuma elämän aineellisen pohjan epävarmuuteen, toimeentulon hankinnan pakottavaan paineeseen. Moni voi protestoida tätä vastaan viitaten Suomessakin esiintyvään aineelliseen köyhyyteen ja ihmisten riippuvuuteen sosiaalisista tulonsiiroista ja niiden pienuudesta. Mutta jo se, että sosiaalisten tulonsiirtojen varaan on mahdollista jäädä ja edes vaatimaton toimeentulo niiden avulla turvata, on paljonpuhuva esimerkki siitä, miten korkea läntisten hyvinvointiyhteiskuntien vauraustaso on. Tässä rajoitetussa mielessä puhe viimeisistä 40 vuodesta ei ole aiheetonta, sillä noihin aikoihin tapahtui suuri käänne, ensin Yhdysvalloissa, sitten muualla markkinatalousmaissa, käänne, jossa sodanjälkeinen talous- ja laajemmin yhteiskuntapoliittinen toimintafilosofia hylättiin.

Keskeiseksi koettujen yhteiskunnallisten ongelmien luettelo todistaa samaa. Nälkärajalla ja toisinaan sen alapuolellakin käyvissä yhteiskunnissa ei kerta kaikkiaan olisi mahdollista pitää polttavimpina ongelmina moniakaan sellaisia, jotka ovat viime vuodet olleet ja vielä tänä päivänäkin ovat poliittisena agendan kärkisijoilla. Ei edes sellaisia, jotka ovat millä tahansa mittarilla aivan aitoja, jopa eksistentiaalisia ongelmia kuten luonnonvarojen ehtyminen ja maaperän, vesien ja ilman saastuminen, ja joista tunnetuin esimerkki on ilmastonmuutos. Saati sellaisia, joilla kaikkein vauraimmat yhteiskunnat ja niissäkin vain huolettomimpaan elämään tottuneet päätään vaivaavat kuten vaikkapa (intersektionaalinen) feminismi, rotujen olemassaolo (vai ei), sukupuolen biologisuus (vai ei), cancel-kulttuuri ja muut sellaiset. Kiistämättä sitä, että jotkut (mutta eivät kaikki, edes edellä olevasta lyhyestä esimerkkilistasta) tuollaisista asioista ovat kyllä sinällään merkityksellisiä.

Poliittisten filosofioiden alueella näkyy samaa, kiistämättä sitä, että kaikki poliittinen vaikuttaminen perustuu paljolti tunteiden nostattamiseen (olihan se jo Aristoteleen ”Retoriikan” mukaisen hyvän puheen yksi elementti). Demagogit, joita on kaikissa poliittisissa liikkeissä jonkin verran, mutta jotka hallitsevat populistisisia liikkeitä (jopa Halla-aho on sellainen), nojaavat milteipä pelkästään tunteiden nostattamiseen, ja tehokkaimpia ovat he, jotka osaavat nostattaa negatiivisia tunteita.

Onko kyse syvemmällä ja laajemmin yhteiskunnissamme vaikuttavien voimien suunnasta? Valistuksen aateperintö on hallinnut henkistä ilmatilaa viimeiset 200-300 vuotta ja senkin juuret ovat, kuten edellä vihjasin, vielä kauempana menneisyydessä. Keskeistä on ollut matematiikan käyttö (ja kehitys) päättelyn ja tieteellisiä havaintoja selittävien teorioiden luomisessa, fysiikan, kemian, biologian ja sosiobiologian, evoluutioteorian ja evoluutiopsykologian nousu elottoman ja elollisen luonnon käyttäytymisen selittäjänä. Vastaan haraajina eivät ole olleet vain uskontoon nojaajat, vaan myös humanistit, jotka ovat vain väkinäisesti sopeutuneet luonnontieteellisen maailmankuvan voittokulkuun.

Herää kysymys, onko tämä nyt havaittu kielenkäytön muutos yksi signaali (lisää) syvemmästä heiluriliikkeestä poispäin tästä valistuksen luomasta maailmankuvasta. Ja jos on, mistä se johtuu. Mikä osuus on siinä tapauksessa yksilökeskeisyyden, hedonismin, postmodernin todellisuuskäsityksen esiinmarssilla? Ovatko nämä syitä vai seurauksia? Tämän ”megatrendin”, jos siitä on kysymys, kääntämiseen tuskin löytyy keinoja – megatrendien kääntäminen tietoisin toimenpitein on yleensäkin jo lähtökohtaisesti mahdotonta. Jo sen tunnustaminen että näin on käymässä, näyttää olevan liian monille ylivoimaista.

Korrelaatiota kielenkäytön tunneperäistymisen ja demagogiaan nojautuvan politiikan leviämisen välillä on varmaankin vaikea mitata tilastomatematiikan keinoilla, mutta jos tyytyy kvalitatiiviseen arvioon, se vaikuttaa selvältä.  Vaikea ja kenties mahdoton on todistaa kausaalisuhteita, mutta intuitio sanoo, että se kulkee noista vaikeasti havaittavista yhteiskunnallisen kehityksen syvävirroista kielenkäytön muuttumiseen päin. Oli miten oli, mustavalkoinen maailmankuva, monimutkaisten asioiden väkivaltainen yksinkertaistaminen, suoranainen vääristely ja valehtelu (”fake news”, ”alternative facts”, ”post-truth” ovat oikeastaan nekin myönnytyksiä tälle kielenkäytölle), ”kansa” versus ”eliitti” tai ”poliitikot” -retoriikka, joka on vallannut myös populismiin kielteisesti suhtautuvien tavan hahmottaa asioita, salaliittoteoriat; kaikkea tätä ruokkii tunneperäinen kielenkäyttö ja kaikkea tätä sillä ”myydään”.

Lisää ilmiöitä, joilla tuntuisi olevan sukulaisuussuhde kielenkäytön tunteellistumiseen: historiattomuuden esiinmarssi (kouluopetusta myöten), anakronistinen menneisyyden ilmiöiden ja menneisyydessä toimineiden arviointi ja – useimmiten – tuomitseminen käyttämällä nykyaikaa mittapuuna subjektiivisesti ja tarkoitushakuisesti. Esimerkki: suomettuminen ja sen käyttö leimakirveenä. Edelleen: monimutkaisten asioiden ja ilmiöiden valaminen manikealaiseen, mustavalkoiseen muottiin. Esimerkki: Nato-jäsenyys, jonka yhteydessä tähän syyllistyvät niin sen kannattajat kuin vastustajat. Ja vielä: ad hominem, henkilöön käyvä tuomitseminen tämän ominaisuuksien, syntyperän ja muun sellaisen perusteella kannanottojen ja niiden perustelujen arvostelun asemesta; tätä tuskin tarvitsee mainitakaan, niin tavanomaista siitä on tullut.

Oma lukunsa on vielä nuoruuden ja lapsellisuuden palvonta iän ja kokemuksen kustannuksella. Esimerkki: vaikkapa äänioikeusikärajan alentamisvaatimukset, kun sitä pitäisi oikeastaan nostaa. Tällä on yhteys demokratian rappeutumiseen ja rappeuttamiseen: nuoret hullutuksineen ovat kautta aikojen olleet epädemokratian hedelmällistä tykinruokaa.

Tunnekielen käytön lisääntymisen ohella on lisääntynyt ja jatkaa kasvamistaan muukin kielenkäytön rappio, eikä tässä ole kyse sellaisista asioista kuin alkaa tehdä/alkaa tekemään. Ei myöskään pelkästään siitä – tosin siitä myös – että kielenkäyttö paljastaa ylimielisen, alentuvan asenteen niitä kohtaan, joista puhutaan tai kirjoitetaan. Maan johtavasta sanomalehdestä on vaikea enää löytää yhtäkään artikkelia, jossa kirjoittaja ei tekisi aivan alkeellisiakin virheitä sanojen merkityssisällön suhteen. Vieraskielisistä ilmaisuista tekaistujen ”suomalaistusten” tunkeutuminen kieleen on ehkä jossain määrin luonnollistakin, mutta se ei ole, että tällaiset suomalaistukset perustuvat kyseisen ulkomaankielen puutteelliseen ymmärtämiseen. Suomenkielen tieteen ja tutkimuksen käyttöön kehittämisen laiminlyönti ja jopa sen halveksunta on eri ilmiö kuin mistä nyt on ollut puhe, mutta jotain sukua sekin tälle on.

+15
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu