Kun on tällaisia ystäviä, mihin vihollisia tarvitaan?

The Economist -lehden Ukrainan sodasta tilaajilleen järjestämissä webinaareissa on ollut esillä myös Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyys. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğanin käyttäytymisen lehden toimittajat väittävät aiheuttaneen vahvaa suuttumusta Helsingissä. Mitä kulissien takana lieneekään tunnettu, presidentti Niinistön julkiset puheet tukevat tätä käsitystä. Erdoğanin temppu oli harvinaisen törkeä ja vielä törkeämpää on ollut tyyli, jolla hän on vaatimuksiaan esittänyt.

Erdoğanin vaatimukset Ruotsille ja Suomelle ovat sen luontoisia, että jo niistä neuvottelemaan ryhtyminen on eräänlaista nöyryytystä. Miten on ylipäänsä mahdollista vastata esimerkiksi sellaiseen epämääräiseen syytökseen, että Turkin turvallisuushuolia ei ole ymmärretty tai on väheksytty? Milloin niitä on ”ymmärretty” tarpeeksi ja kuka sen päättää, ellei Turkki? On vaikea uskoa, että Turkissa ei tunnettaisi Ruotsin ja Suomen oikeusjärjestelmiä ja niiden taustalla olevia oikeusvaltioperiaatteita, joten Turkin terroristeiksi väittämien luovuttamisen, Erdoğanin vihollisinaan pitämien sananvapauden tukahduttamisen ja Ruotsin kohdalla jopa kurditaustaisen kansanedustajan vaientamisen ja kenties edustajanpaikan riistämisenkin mahdottomuuden on täytynyt olla tiedossa. Silti vaatimukset on esitetty, ehkä kotiyleisölle suunnattuna propagandana, mutta ehkä myös tarkoituksellisena simputuksena.

Erdoğanin erityinen bête noire, kurdit, eivät ole Lähi-idän ainoa sorrettu ja vainottu kansanryhmä, mutta suurin se on, ja sorto on ulottunut aina heidän kansallisen olemassaolonsa kieltämiseen asti (kuulostaako tutulta?). On sitäkin ilkeämpää, että meitä nyt, demandööri kun olemme, terrorismin torjunnan tekosyyllä vaaditaan auttamaan Erdoğanin vastustajien vainoamisessa. Emmekä me ilmeisesti voi olla siihen ainakin hieman suostumatta.

Olisi varmaankin ollut mahdollista havaita Turkin tempausta ennakoivia signaaleja, mutta maailma on koko ajan niin täynnä signaaleja, että on enemmän tai vähemmän – sanoisin että enemmän – arvailua valita niistä ne, joiden arvelee ennustavan sitä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Jälkeenpäin ne kyllä on sieltä menneisyydestä helppo löytää. Julkisen tiedon perusteella en kovin suurta laiminlyöntisyntiä halua langettaa Suomen edustajien kontolle. Hieman itsekehuisesti voisin tosin muistuttaa omista kirjoituksistani, joissa pidin melko varmana, että joku tai jotkut Nato-maat pyrkisivät perimään Suomen jäsenyydestä hintaa, mutta en minä osannut kohdistaa tätä epäilyäni nimenomaan Turkkiin enkä varsinkaan, että se näin julkeasti alkaisi hintaa vaatia. Erdoğanin ensimmäinen kielteinen lausunto kyllä pani jo aavistelemaan pahaa, mutta ei tarpeeksi.

Oleellista on nyt keskittyä siihen, mitä voi olla edessä ja miksi. Ensimmäinen sellainen seikka on, missä määrin Turkin käyttäytyminen on, kuten laajasti uskotaan, taktiikkaa jolla se ajaa muita asioita kuin vastustaa Ruotsin ja Suomen jäsenyyttä. Uskon, että Turkin tärkeimmät motiivit tosiaan ovat jossain muualla, ja asekaupat Yhdysvaltain kanssa voivat olla sellainen asia. Mutta tuskin ainoa. Turkin pyrkimykset Syyriassa ja muualla Lähi-idässä voivat olla kuvassa mukana, ja Venäjän jonkinlaisen vihreän valon saaminen Turkin kaavailemalle uudelle Syyria-operaatiolle voisi hyvinkin sopia tähän kuvioon, vaikka ei uskoisikaan mihinkään Turkin ja Venäjän yhteiseen operaatioon. Ruotsi ja Suomi ovat vaarattomia ulkoisia vihollisia kotimaiseen käyttöön, ja sekin voi asiaa selittää.

Entä jos Turkki ei halua Suomea ja Ruotsia Natoon, riippumatta siitä, mitä muita päämääriä sillä on? Se on mahdollista, mutta tuskin vain meitä kohtaan tunnetun vastenmielisyyden takia, vaan osana suurempia suunnitelmia. Uskon nimittäin, että Ulkopoliittisen instituutin tutkija Toni Alaranta on oikeassa sanoessaan, että mikään yleisluontoinen Naton – puhumattakaan ”lännen” – yhtenäisyys, saati yhteisten arvojen puolustaminen, ei ohjaa Turkin käyttäytymistä. Puheet Erdoğanin haaveista palauttaa Turkin mennyt suuruus jonkinlaisena uudelleensyntyneenä osmanivaltakuntana voivat olla paisuttelua, mutta ilmankin sellaista se selvästi tavoittelee määräävää asemaa lähialueellaan. Itse asiassa sen tapa suhtautua pienempiinsä muistuttaa kovasti Vladimir Putinin niin brutaalisti esittelemää Venäjän suhtautumista. Nato jonka puhtaasti sotilaallinenkin painopiste olisi kaukana Turkista, saati että sen poliittis-ideologinen luonne eroaisi Turkin omasta yhä enemmän, heikentäisi sen (väline)arvoa Turkille, joten olisi loogista vastustaa tällaiseen suuntaan vieviä uusia jäseniä.

Viimemainittuun argumenttiin voitaisiin esittää vastaväite nojaten siihen, että Erdoğan näyttää muuttaneen mieltään vain muutamassa päivässä, korkeintaan viikoissa, joten impulsiivisten, henkilöön liittyvien tekijöiden on täytynyt olla tärkeämpiä kuin tällaisten suurstrategisten ambitioiden. Mutta ei niiden tarvitse Erdoğanin kaltaisen johtajan kohdalla olla ristiriidassa.

Silloin kun ylläpidettiin ”optiota”, ironisoivat jäsenyyttä ajavat, että kun oli kriisi, ei voinut hakea ja kun ei ollut kriisiä, ei tarvinnut hakea. Todellisuus osoittautui sellaiseksi, että kun tuli tosi kriisi, jäsenyyshakemus lähti liikkeelle pikavauhtia, ja vauhdittajana oli yleisen mielipiteen yhtäkkinen ja jyrkkä muutos jäsenyyttä tukevaksi. Silloin ei ajateltu, ei ainakaan julkisesti, että ”jäsenyysikkuna” voisi olla auki vain rajatun ajan. Nyt näyttää, että se uhkaa sulkeutua nopeammin ja perusteellisemmin kuin pessimistitkään osasivat pelätä.

Sitä että hanke todella menisi niin sanotusti kiville, ei näytä oikein kukaan tohtineen ottaa vakavasti, paitsi jotkut niistä, jotka jo nyt julistavat vahingoniloaan. Sellaisen seuraukset Suomelle riippuisivat oleellisesti parista tärkeästä asiasta. Ensimmäinen on Ukrainan sodan lopputulos. Jos Venäjä sen voittaisi (ja tämä riippumatta siitä, miten asia parhain päin seliteltäisiin), Suomi joutuisi todella hankalaan asemaan. Venäjän ruokahalu kasvaisi, eikä vain kasvaisi, vaan se pystyisi tai ainakin uskoisi pystyvänsä sen myös tyydyttämään. Vaikkei se ryhtyisikään suoranaiseen valloitukseen Ukrainan tyyliin, alistamiseen tähtäävä painostus voisi nousta tasolle, jota ei ole nähty sitten Tšekkoslovakian miehityksen; voisipa se alkaa muistuttaa ”vaaran vuosia” heti sodan jälkeen, vaikkei mitään valvontakomissiota Helsinkiin saapuisikaan.

Toinen oleellinen Suomen asemaan vaikuttava tekijä olisi se, olisiko Naton ulkopuolelle jääminen vain Turkin manööveri vai hyytyisikö myös johtavien Nato-maiden, ennen muuta Yhdysvaltain, into ottaa Suomi jäseneksi. Parhaassakin tapauksessa olisi silloin kaikille ja varsinkin Venäjälle selvää, että Turkki on siinä määrin Suomea tärkeämpi Natolle, että Suomi voidaan jättää suojattomaksi, jos hintana olisi Turkin vihat. Ehkä nuo johtavat Nato-maat haluaisivat kompensoida Suomelle aiheuttamansa vahingon joillain muilla järjestelyillä, kuten sellaisilla, joita nyt on luvattu jäsenyyttä edeltäväksi ajaksi, mutta eivät ne jäsenyyttä korvaisi.

Edellä esittämäni nojalla en luottaisi kovin paljoa siihen, että Turkki ymmärtää heikentävänsä Natoa ja siksi kyllä luopuu vastustuksestaan. Ei myöskään pidä rinnastaa Venäjän vaatimuksia Naton laajenemisen estämisestä Turkin vastaaviin; sehän on liittokunnan jäsen. Jos asiaa katsotaan kylmästi ilman ”arvopohjia” ja muuta sellaista, heikkenisikö Nato todella siitä, että se luopuisi avoimien ovien politiikasta? Sen laajentumisen rajoistahan meilläkin olisi oltava läpimietitty näkemys, jos ja kun jäseneksi pääsemme.

Nato-projektin epäonnistumiseen liittyvistä ikävistä näkymistä huolimatta uskon yhä jäsenyyden todennäköisemmin toteutuvan kuin jäävän toteutumatta. Turkki-episodi voisi silloin jäädä episodiksi. Mutta The Economistin epäilemää ”vahvaa suuttumusta” ei niin vain voi unohtaa. Kaavailin toisessa kirjoituksessani jo sitä, millaisista lähtökohdista Suomen Nato-politiikkaa pitäisi alkaa hahmotella. Niihin on nyt tarpeen liittää yksi lähtökohta lisää: se, että meidän pitäisi pitää liittolaisena maata, joka ei piitannut meistä sen vertaa, että olisi pidättynyt pelaamasta meille eksistentiaalisella kysymyksellä häikäilemättömästi omia pelejään. Sellainen maa ei tosiasiassa ole liittolainen, lukipa sopimuspapereissa mitä tahansa.

+19
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu