Uljas uusi ihminen

Kun on tullut (aiheesta) arvosteltua Helsingin Sanomia useaankin kertaan, on ilon aihe vaihteeksi arvostaa sitä, mitä se on julkaissut: freelancetoimittaja (ei siis Hesarin oma) Oskari Onnisen, nuoren teräväkielisen ja vähän itseään täynnä olevan tuntuisen miehen, ”esseen” siitä, miten ihmiset ovat menettämässä, elleivät jo menettäneet, kyvyn erottaa toden epätodesta. Ilmiö on saavuttanut ennennäkemättömän laajuuden ja syvyyden internetin, erityisesti aina mukana kuljetettavan mobiilin internetin, ja sen ylläpitämän addiktiivisen elämystulvan takia. Se on kuitenkin paljon vanhempaa perua, viimeistään television yleistymisen myötä ilmaantunut, ja visioitu sitäkin aiemmin, alkaen Aldous Huxleyn kuuluisasta teoksesta ”Brave New World”, joka julkaistiin jo vuonna 1932. Jatkoa seurasi George Orwellin vielä kuuluisammassa dystopiassa ”1984” (vuodeltan 1949) jota tosin oli edeltänyt hieman aikaisemmin hänen ”Animal Farm” -teoksensa (sitä Onninen ei muista mainita). Kanadalaisen kulttuurifilosofin Marshall McLuhanin pääteos Understanding Media: the Extensions of Man (suomeksi ”Ihmisen uudet ulottuvuudet”, julk. 1964), jossa hän esitti kuuluisan teesinsä ”väline on viesti”, ei ole tieteiskirjallisuutta, mutta kertoo samaa.

Tähän mennessä näyttää, että Huxleyn visio ennusti tulevaisuutta paremmin kuin Orwellin, vaikka McLuhan ei minusta jää hänestä jälkeen. Orwellin kuvaamaa painajaismaista, kaikkivoipaa väkivaltakoneistoa ei välttämättä tarvita: ihmiset alistuvat ajatuskontrolliin hyvillä mielin ymmärtämättä edes sen olemassaoloa. Molemmat visiot ovat itse asiassa hyvin dystooppisia ja kirjat päättyvät tragediaan, mutta epäilemättä Huxleyn dystopia on siinä eläville helpompi kestää. Todellisesta maailmasta löytyy kuitenkin molempia versioita; Huxleyta muistuttavat demokratioista, Orwellia diktatuureista.

Onninen olisi voinut mainita myös kolmannen kuuluisan scifi-vision, Ray Bradburyn ”Fahrenheit 451” vuodelta 1953. Ei tosin sen pääidean takia (että palokunnat ovat muuttuneet sammutuslaitoksista kirjojen polttolaitoksiksi), vaan siksi, että päähenkilön vaimo viettää aikansa transsinomaisessa tilassa asuntonsa seinänkokoisten televisioruutujen suoltamien päiväunidraamojen, senaikuisten ”Kotikatujen” ja ”Salkkareiden”, maailmassa. Tällaista iltapäiväohjelmaa olivat TV-kanavat Amerikassa täynnään todellisuudessakin jo vuonna 1977, jonka syksyn vietin New Yorkissa.

Mistä on kysymys? Mieleen tuli aivotutkimuksen tuloksia. Aivot ovat varsinkin nuorena hyvin muovautuvat, ja ärsykkeet, joille lapsi altistuu lapsuudessa ja nuoruudessa, vaikuttavat suuresti siihen, mitä kognitiivisia ja emotionaalisia kykyjä ihmiselle kehittyy ja – mikä on ehkä vielä ratkaisevampaa mutta unohtuu – mitkä jäävät kehittymättä. Ennen nykyaikaista aivotutkimustakin tämä ilmiö tunnettiin, ja muistelen sitä kutsutun sosiaalistumiseksi.

Lapsena ihmettelin Kalevalaa lukiessani, kun siellä alinomaa etsittiin oikeita ”sanoja”. Väinämöinenkin meni Antero Vipusen luo niitä etsimään, ja taisi niitä löytääkin. Kun tiesi oikeat sanat, sai ne lausumalla asioita tapahtumaan. Myöhemmin ymmärsin, että kyse oli shamanistiseen kulttuuriin kuuluvasta loitsuamisesta, joissa tiettyjä sanoja laulamalla pyydettiin jumalilta (millä nimellä heitä kutsuttiinkin) apua omille pyrkimyksille tai suojelusta vaaroja ja uhkia vastaan. Vaaroja ja uhkia, joiden varsinaisista, ”maallisista” syistä ei ollut tietoa ja joita siksi pidettiin jumalten/kohtalon oikullisuudessaan aiheuttamina.

Tämä maaginen maailmankuva ei kadonnut minnekään vielä pitkään aikaan senkään jälkeen kun shamanistiset kulttuurit väistyivät sofistikoituneempien uskontojen tieltä: rukoukset jumalille (myöhemmin monoteistiselle jumalalle) ovat vielä tätäkin päivää. Näin siitä huolimatta, että havaintoihin ja päättelyyn perustuva totuuskäsitys ja totuuden etsimismetodi, jolla oli juuret jo Kreikan antiikissa, löivät itsensä läpi uudella ajalla ja varsinkin Valistuksen aikana.

Onko nyt tapahtumassa jotain perustavanlaatuista, paluuta ihmislajin ikiaikaiseen yhteisölliseen ja maagiseen maailmankuvalliseen menneisyyteen? Jos on, miten käy sen ansiosta syntyneelle maailmalle, niin materiaalisesti kuin immateriaalisesti? Millaiseksi muuttuu maailma, jossa aivot muovautuvat gangstaräppiä eikä Albinonin Adagiota kuuntelemalla (Cha cha chata en tohdi mainitakaan…), Instagramin, Snapchatin ja TikTokin kaltaisten mielenpäihteiden tuottamassa jatkuvassa impulssivirrassa? Ne eivät opi lukemaan eivätkä kirjoittamaan, ne eivät opi keskittymään, vaan ”multitaskaavat” hyppelehtien keskeneräisestä ajatuksesta ja askaresta toiseen, ne eivät kykene pitkäjänteiseen ja itsekuria vaativaan toimintaan, vaan etsivät välitöntä tarpeentyydytystä. Narsistinen itsekeskeisyys on niille päällimmäinen motiivi menestyksen hankkimiseksi yhteisössä ja leimaa ihmissuhteita. Ja niin, totta ne eivät erota valheesta, eivät edes välitä niiden erosta; faktat korvaa ”narratiivi”, kertomukset, joiden totuusarvo on irrelevantti.

Vaikka edellä oleva ei kata eikä leimaa kaikkea eikä kaikkia, dystooppinen (ja toteenkäyvältä näyttävä) pelkoni on, että yhä pienempi osa ihmisistä pystyy pitkäjänteiseen ajatteluun ja ylipäänsä toimintaan. Samoin yhä pienemmällä osalla on edes ne tekniset tiedot ja taidot, joita tarvitaan yhteiskunnan teknisen ja taloudellisen perusrakenteen ylläpitämiseen ja kehittämiseen (ja paradoksaalista tai ei, yhteiskunnan tekninen ja taloudellinen perusrakenne ja varsinkin sen edelleen kehittäminen vaativat yhä enemmän tässä suhteessa). Silloin päädytään ennemmin tai myöhemmin umpikujaan, jossa tällaisia ihmisiä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi noihin tehtäviin. Paljonko heitä tarvittaisiin? Riittäisikö se muutama prosentti väestöstä, jolla ihmiskunnan pitkässä historiassa, ennen tätä nyt ehkä päätymässä olevaa lyhyttä poikkeuskautta (muutama sata vuotta) lukuun ottamatta on ne ollut? Jos ei riitä, eikö silloin edessä ole katastrofi, jolla ei ole vertaista, koska sen uhriksi joutuvien ja siitä kärsivien määrä on mitattava miljardeissa?

Mitä tällä on tekemistä juuri päättyneen vaalikampanjan ja sen tuloksen kanssa? Ensinnäkin, vaikka yksinkertaisia slogaaneita loputtomasti toisteleva vaalisanoma on kai aina ollut osa poliittista propagandaa, se näyttää trendinomaisesti lisääntyvän. Varsinkin vaaleissa parhaiten menestyneet (en viitsi mennä erisnimitasolle) kutistivat sanomansa miltei pelkästään poliittisten viestintätoimistojen luultavasti esille tislaamiin fraasikokoelmiin. Toiseksi, sosiaalinen media kampanjavälineenä löi itsensä läpi vielä selvemmin kuin esimerkiksi viime kuntavaaleissa, jopa niin, että eräät kaikkein korkeimman äänisaalin haalineista kävivät kampanjansa pääsiassa sitä hyväksikäyttäen, ja heidän jos kenen ”sanoma” oli kaikkein yksinkertaisinta ja demagogisinta propagandaa. Kolmanneksi, myös vaaliasetelmien kärjistyminen etukäteisine ulossulkemissineen ja vaalikeskustelujen päällehuutamiseksi muuttumisineen heijastaa tätä samaa trendiä. Suomeenkin rantautui viimein vaalikeskustelu- tai väittelytyyli, joka on ollut arkipäivää jo vuosikymmeniä esimerkiksi Ranskassa kuten voin siinä maassa ja sen lähiympäristössä pari vuosikymmentä asuneena todistaa (ranskalaisten eleganssia tämänkin toteuttamisessa täällä kuitenkaan tuskin koskaan tavoitetaan). Yhteiskunnalliset asiat ja niiden hoitaminen, politiikka, muuttuu yhdeksi viihdeteollisuuden haaraksi, karnevaaliksi, joka pyörii loputtomana karusellina.

Onko mitään tehtävissä tälle megatrendille? Tuskinpa ainakaan millään ennakoivalla, tietoisella politiikalla. Jossain se todellisuus kuitenkin luuraa, ja iskee sieltä konkreettisten katastrofien kautta. Perustarpeiden tyydyttäminen alkaa horjua, elintaso laskea ja siellä ja täällä kylmä ja nälkä tulla ovista sisään samalla kun rakkaus on lentänyt ikkunasta ulos eli sosiaaliset, keskinäiseen luottamukseen perustuvat turvaverkot haperoituvat. Se teknologinen pohja, jolla yhteiskuntamme lepäävät, alkaa pettää yhä useammasta kohdasta. Ei se minun ikäpolveani Suomessa ja kaltaisissamme maissa ehdi paljon koskea, mutta niiden meistä, joilla on lapsia ja lapsenlapsia – minulla on – pitäisi tuntea väristyksiä selkäpiissään. Minä tunnen.

Poliitikkoja on helppo syyttää karnevalisoituneesta politiikanteosta, mutta he eivät kuitenkaan ole viimekätiset syypäät. Johtajien valikoituminen on darvinistinen prosessi eikä vain diktatuureissa, joissa ovelin ja brutaalein voittaa. Demokratioissa voittaa suosituin, ja jos karnevalistia pidetään parhaana, hänet valitaan. Äänestäjä on viimekätinen syypää ja äänestäjä on pohjimmiltaan samanlainen kuin jo kivikaudella.