Ulkopolitiikkaa à la William Burns

Taisi olla ulkoministeri Pertti Paasio, joka tokaisi 1990-luvun alussa asioiden muuttuvan niin nopeasti, että sanat vanhenevat suussa. Tämä muistui mieleen kun aloin lukea uudelleen toukokuun puolenvälin tienoilla talteen ottamaani The Financial Timesin Yhdysvaltain toimituksen päällikön Edward Lucen kolumnia lehden saman kuun alkupuolella järjestämän seminaarin tiimoilta. Siinä esiintyivät muun muassa Henry Kissinger ja Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelua CIA:ta johtava William Burns. Sanojen vanheneminen suussa -tokaisu ei kuitenkaan muistunut mieleen näiden henkilöiden takia, vaan siksi, että niin paljon on jo muuttunut toukokuun puolivälin jälkeen, ennen muuta Ukrainan sodan mutta myös muiden tapahtumien takia ja myötä. Kaikki se mitä nämä herrat sanoivat, ei kuitenkaan ole vielä vanhentunut.

Ihmettelin Kissingerin väitettä, että elämme nyt kokonaan uutta aikakautta, mieheltä joka aikuistui jo maailmansodan aikana, nousi Yhdysvaltain ulkopolitikan ”eliittiin” jo kylmän sodan alkupuolella, eli sen jälkeisen aikakauden ja nyt vielä alkua ajasta tuon lyhyen auvoisen kauden jälkeen. Olen häntä kolmisenkymmentä vuotta nuorempi, mutta olen jo oppinut, että parhaiten aikakausia pinnallisista eroista huolimatta kuvaa sanonta ”ei mitään uutta auringon alla”. Ydinaseethan suurvalloilla tosin nyt on ja siksi kyky tuhota kaikki järjestyneet yhteiskunnat vaikka kertaheitolla, mutta eniten tämä alkanut aikakausi minusta muistuttaa sitä, josta Kissinger teki väitöskirjansa: Napoleonin sotien jälkeen vallinnutta. Mutta pääasiaan.

Siinä ei ole mitään erikoista, että CIA:n johtaja sanoo Yhdysvaltain päävastustajan olevan, Putinin sapelinkalistelusta huolimatta, edelleen Kiina. Yllättävämpi on hänen käsityksensä, että Kiinan johtaja Xi Jinping olisi jotenkin tolaltaan mainehaitasta, joka Kiinalle koituu Venäjän Ukraina-hyökkäyksen brutaalisuudesta. Mutta tolaltaan tai ei, suurpoliittinen asetelma on suuresti muuttunut siitä kun Yhdysvallat ja Kiina juhlivat 50 vuotta sitten kylmän sodan aikakauden suurinta strategista keikausta, Shanghain mukaan nimettyä yhteistä kommunikeaa, joka muodostaa vieläkin niiden välisten suhteiden perustan. Neuvostoliiton ja Kiinan välit olivat tosin jo hyytyneet sodan partaalle muutamaa vuotta aikaisemmin, joten ei se vain presidentti Nixonin ja hänen apulaisensa Kissingerin ansiota ollut, että tämä kvasiliittolaissuhde syntyi, mutta tilaisuuteen tarttumisesta heille kyllä ansio kuuluu. On kuvaavaa, että tämä saavutuksen 50-vuotispäivät jäivät juhlimatta.

Tätä pohtiessa muistui mieleen samaisen Kissingerin teesi, jonka mukaan oli oleellista, että Yhdysvalloilla oli sekä Neuvostoliittoon että Kiinaan paremmat välit kuin näillä kahdella oli keskenään. Siksi molemmat halusivat Yhdysvallat puolelleen. Neuvostoliitto maanitteli Kissingerin muistelmien mukaan Yhdysvaltoja kulissien takana hyväksymään sodan Kiinaa vastaan, ja Kiinan päämotiivi hakeutua Yhdysvaltain seuraan oli pelko sellaisesta. Yhdysvaltojen ongelma oli Vietnamin sota, jonka omasta näkökulmastaan kunnialliseen lopettamiseen se tarvitsi Kiinan ainakin äänetöntä myötävaikuttamista.

Nyt Yhdysvalloilla on huonommat suhteet Kiinaan ja Venäjään kuin niillä keskenään. Itse asiassa ne ovat nyt kvasiliitttolaisia, yhteisen vastustajan ja yhteisen päämäärän, Yhdysvaltain johtavan aseman murentamisen takia. Yhdysvallat ei myöskään ole enää kiistattomasti ylivoimainen osapuoli tässä triangelissa, vaikka sen teknologinen ja taloudellinen paino onkin yhä Kiinaa selvästi suurempi. Sen sijaan se nykyisen presidenttinsä suulla sanoo, että kyse on demokratioiden ja autoritääristen/diktatoristen järjestelmien kamppailusta. Kissinger on epäillyt tämän viisautta ja sanonut, että jos ideologia on vastakkainasettelun pääasia, Yhdysvaltain pitäisi tehdä regiimien vaihtamisesta ulkopolitiikkansa tärkein päämäärä. Tähän voi vain sanoa, että niin tärkeää kuin demokratia onkin, kenenkään, Yhdysvaltojakaan, voimavarat eivät riitä sen tunkemiseen kaikkien vastahakoisten kurkuista alas. Ainoa tehokas keino sen edistämiseen on tehdä siitä niin houkutteleva, että se halutaan vapaaehtoisesti omaksua ja säilyttää. Molempien teesien pätevyydestä on näyttöä muutamalta viime vuosikymmeneltä.

Presidentti Niinistön äskettäin esittämä luonnehdinta Putinista oli yllättävän samanlainen kuin Burnsin, joka venäjänkielentaitoisena ja Moskovassa Yhdysvaltain lähettiläänäkin toimineena on seurannut tätä vuosikausia. Burnsin mukaan Putin on erityisesti viimeiset kymmenen vuotta kiehunut vääryydentunteen, kunnianhimon ja epävarmuuden syttymisherkässä liemessä, hänen riskinottovalmiutensa on kasvanut ja ote vallasta tiukentunut samalla kun neuvonantajien piiri on pienentynyt. Putinin psykoanalysointiin uskaltautuneita on leegio, mutta ehkäpä Burnsin luonnehdinta on hänen kokemuksensa ja nykyisen tehtävänsä ansiosta uskottava. Ei siis ihme, että Putin Ukrainan kohdalla meni liian pitkälle, ainakin uskossaan, että voitto olisi nopea ja täydellinen.

Parisen kuukautta tässä selostettujen näkemysten esittämistä myöhemmin on selviä merkkejä siitä, että sota ei ole päättymässä sellaiseen Venäjän tappioon kuin on haluttu uskoa ja jonka jo ehdittiin julistaa olevan tosiasia. Venäjä on tosin kärsinyt suuria menetyksiä ja sen alkuperäinen valloitussuunitelma epäonnistui, mutta sen valloittama alue on hitaasti laajentunut, ja Ukrainan ilmoittaman vastahyökkäyksen menestyminen on tätä kirjoittaessani epävarmaa. Ei ole myöskään merkkejä siitä, että Putin olisi luopunut alkuperäisistä sodanpäämääristään. Burns oli tässä selvänäköinen ennakoidessaan, että Putin kyllä palaa hyökkäysmoodiin. Vaikuttaa myös siltä, että hänen täysin kornilta tuntuneet puheensa ”denatsifikaatiosta” olisi opettava tosissaan. Siitä kertoo se, mitä Venäjän asevoimat ovat tehneet valloittamillaan alueilla ja miten niiden väestöä ollaan pakkosulauttamassa venäläisiksi sekä hallinnollisesti että tuhoamalla Ukrainan kulttuuria ja sen muistomerkkejä.

On tietenkin mahdollista, että uuvutussodassa uupuu ensin Venäjä, mutta Putinin suosio Venäjän väestön piirissä on pikemminkin kasvanut kuin vähentynyt. Se ei kerro sotaväsymyksestä. Lännessä sitä sen sijaan alkaa näkyä. Pakotteita ei enää saada kovin kummoisesti tehostettua ja niiden teho on ollut toivottua pienempi, aseapu ei merkittävyydestään huolimatta ole riittävää ja Venäjän energianmyyntitulot ovat pikemminkin kasvaneet kuin vähentyneet. Inflaatio syö lännen hallitusten muutenkin heiveröistä tukea omissa väestöissään. Lyhytjänteinen henkinen ilmapiiri tekee yhä vaikeamaksi perustella uhrauksia Ukrainan hyväksi. Herää kysymys/epäilys: koska alkaa avoin tai ainakin kulissien takainen painostus Ukrainaa kohtaan hyväksyä tappiollinen rauha? Onko se itse asiassa jo alkanut, kuten arvailin presidentti Macronin Venäjän nöyryyttämisen välttämispuheita koskevassa kirjoituksessani?

Virallisesti Yhdysvallat tavoittelee Venäjän tappiota Ukrainassa, mutta sen edustajien puheita voi tulkita niinkin, että tosiasiassa se Kissingerin varoitukset ohittaen tavoittelee regiimin vaihdosta – tai tavoitteli ainakin vielä toukokuussa. FT:n kommentaattori epäilee sen olevan Yhdysvaltain perimmäinen tavoite Kiinankin suhteen. Kiinan puolestaan uskotaan edelleen pitävän täysin kiinni aikomuksestaan ottaa Taiwan takaisin. Tätä taustaa vasten voidaan nähdä presidentti Bidenin Aasian matkallaan esittämä lausunto, että Yhdysvallat puolustaisi Taiwania, vaikka sitä on pidetty Bidenin harkitsemattomana ”möläyksenäkin”. Yhdysvaltain kongressissa on pidemmällekin meneviä mielipiteitä Kiinan suhteen, niin retoriikan tasolla (”uusi pahan valtakunta”) kuin konkreettisesti noudatettavan politiikankin suhteen.

Jos kohta “länsi” on ollut yllättävänkin yhtenäinen Ukrainan sodan suhteen – edellä esitetyllä varauksella, muu maailma on parhaimmillaankin kohauttanut olkapäitään. Kuvaavaa on, että sellaisetkaan maat kuin Meksiko (ja Intia, mikä tosin ei tämän kirjoittajaa yllättänyt), ovat jättäneet Venäjän tuomitsematta. Se siis Kiinan mainehaitasta. Jos Yhdysvallat todella pakottaisi kolmansia maita valitsemaan Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä, kun se pyrkii Kiinan teknologiseen ja taloudelliseen eristämiseen, ei ole mitenkään varmaa, että ne valitsisivat Yhdysvallat. Varsinkin tämä koskee Kaakkois-Aasiaa. Kiistämättömän johtoaseman menetys manifestoituu monella tavalla, ja akuutti konflikti on omiaan paljastamaan miten se tapahtuu ja miten pitkälle se on edennyt.

+13
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu