Uskaltauduin ulos ikäkaranteenistani

Uudeltamaalta karkaamiseen ei ole ollut tarvetta eikä halua, mutta muutamaan otteeseen olen uskaltautunut lyhyeksi rupeamaksi kerrallaan ulos ikäkaranteenistani ja tehnyt pieniä ulkoilu- ja kuntoiluretkiä asuinpaikkani lähiympäristöön. Uskallan toivoa, että häkki ei tästä minulle heilahda, ja jos heilahtaa, vetoan siihen, että THL:hän poisti taulukostaan punaiset ruksit ulkoilun kohdalta myös minun kaltaisiltani. Vetoomuksiin puetun moraalisen painostuksen ja paheksunnan huuru kuitenkin leijuu ympärilläni kuin koronaa kantava aerosoli: pysy poissa, että et saa tartuntaa! Mutta keneltä minä sen tartunnan saan jos saan? Teiltä, jotka minua usutatte kotona pysymään. Miksi ette tekin väistä kun minut näette; silloinhan minunkin riskini väistyisi.

Joitakin havaintoja ja mietteitä näkemäni pohjalta.

Nuorena aikuisena, siis vuosikymmeniä sitten, esitin tuttavapiirissäni puolileikilläni – mutta totta toinen puoli – teorian, joka perustui tällaiseen havaintoon: Jos elokuvateatterin aulassa oli tungosta, siellä ei tönitty. Jos teatterin, oopperan tai konserttisalin aulassa oli tungosta, siellä sai koko ajan varoa tönimistä. Entä teoriani?  No se, että elokuvissa käyvät ihmiset olivat tavallista kansaa, joka oli tottunut siihen, että heidän pitää antaa tietä. Teatterissa, oopperassa ja konsertissa kävivät henkilöt, jotka olivat tottuneet siihen, että heille annetaan tietä. Niinpä kun he joutuivat seuraan, jossa kaikki olivat tottuneet siihen, että heille annetaan tietä, seurauksena oli töniminen. Myöhemmin, kun tutustuin lähemmin itäaasialaiseen käytöskulttuuriin, havaitsin samaa: siellä missä esimerkiksi kiinalaiset tiesivät keskinäisen hierarkiansa, ei koskaan syntynyt mitään ryysistä, mutta siellä missä he eivät sitä tienneet, syntyi kamala ryysis.

Miksi mahdoin muistaa tämän asian pikku ulkoilukokemusteni ansiosta? Epäilen syynä olevan, että kun pitkän ulkomailla asumisen jälkeen palasin virkaurani loppuvuosiksi Suomeen, havaitsin että nykyisin ihmiset tönivät toisiaan myös elokuvateattereiden auloissa. Oleellista eroa teatteri-, ooppera- ja konserttiväkeen ei enää ollut havaittavissa. Ehkä se on sitä demokratisoitumista, mutta olisihan se voinut tapahtua niinkin, että tönimisestä olisi luovuttu kaikkialla. Esimerkiksi Hongkongissa ja Singaporessa niin onkin: kukaan ei töni toisiaan, vaikka väkeä on joka paikassa. Herrasväki ei tosin siellä rahvaan pariin laskeudu, se täytyy todeta. Nyt tämä ”minä ensin” -individualismi näkyy meillä myös epidemian edellyttämässä väistämiskäyttäytymisessä, tai oikeammin sen puuttumisessa; vanhuuden kunnioittamisesta nyt puhumattakaan.

Ikäisiäni ja vanhempia – sikäli kuin iän pystyy ulkoisesta olemuksesta päättelemään – on vähän liikkeellä, viikonloppuna kuitenkin hieman enemmän, vaikka olisi voinut luulla, että viikolla heitä näkisi suhteellisesti enemmän, kun nuoremmat tekevät töitä, vaikka kotonaankin. Voi tosin olla, että havaintomateriaalini on liian suppea kunnollisiin johtopäätöksiin. Vielä viikon 13 alussa tilanne oli lähiössämme melkein päinvastainen. Toisaalta jo silloin monilla vanhemmilla vastaantulijoilla oli naamallaan ilme, jota voisi kuvata ehkä parhaiten englanninkielen sanalla ”furtive”; kääntyisikö se ”pälyileväksi” suomen kielellä. Jotkut ehkä pelkäsivät tartuntaa, mutta luulenpa, että monet pälyilivät, koska heidän uloslähtemisensä oli jo kyseenalaistettu. Onko yhä samoin on vaikea päätellä, kun otoskoko on pudonnut lähes nollaan.

Nuorempia sen sijaan liikkui ja liikkuu yhä runsaasti varsinkin viikonloppuisin. Metroaseman lähistöllä tilanne voi olla erilainen, mutta sinnehän minun ei ole suotavaa mennä, enkä ole mennytkään. Tosin ensi sijassa itseni suojelemiseksi enkä niinkään sokean tottelunhalun vallassa.

Jo aikaisemmilla reissuillani havaitsin ja taisin jossain postauksessani kertoakin, että ani harva väisti kohtaustilanteessa. Ja ne aniharvat olivat niitä vanhempia. Tämä on muuttunut vain marginaalisesti. Joko tietoisesti tai tiedostamattomasti ”sosiaalisen etäisyyden” pitämisen oletetaan olevan sen toisen velvollisuus, ei oma. Pahimpia ovat hölkkääjät ja pyöräilijät, joiden tuntuu olevan mahdoton ajatella pientä kaarrosta kauemmas; oma suunta on ainoa joka kelpaa. Jalkakäytävillä ja kävelyteillä (jos paikka ei ole suosittu rantatie tai muu sellainen) tämä ei ole kovin suuri ongelma, koska väentiheys ei sentään ole kovin suuri, mutta kaikissa kapeikoissa, olivat ne rakennusten sisäänkäyntejä, risteyksiä, liikennevälineiden läheisyyttä tai – ja varsinkin – kauppojen ja kauppakeskusten sisäänkäyntejä, ilmiö on silmiinpistävä eritoten loppupäivästä.

Lähdesuojaan vedoten en paljasta mistä seuraavan kuulin, mutta samaa on havaittavissa myös kauppojen ja kauppakeskusten sisällä, eikä edes turvavälistä muistuttaminen välttämättä heti auta: ”siirry itse!” Tarvitaan ilmeisesti aika lailla ruumiita, ennen kuin väistämisen välttämättömyys alkaa tunkeutua kalloluun läpi ja vaikuttaa käyttäytymiseen oleellisesti, jos sittenkään. Liikkeellä oleva väki on kyllä kaiken kaikkiaan vähentynyt, mutta aika kaukana ovat Valtioneuvoston linnassa tiedotustilaisuuksiaan pitävät ministerit ja Ylen studioissa viisauksiaan ja vetoomuksiaan lausuvat asiantuntijat siitä, miten turuilla ja toreilla käyttäydytään.

”Sosiaalinen etäisyys” tai ”sosiaalinen kontakti”, joita nyt pitäisi välttää, ovat sivumennen sanoen merkitysopillisesti aika kummallisia termejä tässä tilanteessa. Ensin mainittu tarkoittaa kirjaimellisesti ”yhteiskunnallista etäisyyttä”, ja sellainenhan valitsi esimerkiksi sääty-yhtesikunnissa. Sen palauttamista termin käyttäjät tuskin tarkoittavat, mutta sellaistakin voi kyllä seurata, vaikka koronaepidemian esiin pullauttamat ”säädyt” ovatkin kovin erilaisia kuin ne olivat aikoinaan. ”Sosiaalinen kontakti” taas: eivätkö skypellä, whatsappilla ja muilla vempaimilla ylläpidetyt kontaktit ole sosiaalisia?

Päätöstä velvoittaa yli 70-vuotiaat (ja muut riskiryhmät) pysymään poissa ulkoa perustellaan heidän korkealla todennäköisyydellään saada vakava koronavirussairaus ja siten ylikuormittaa terveydenhoitojärjestelmää. No, jonain päivänä, eikä se päivä voi olla kuin korkeintaan muutaman kuukauden päästä, yleisiä liikkumisrajoituksia on pakko höllentää, koska muuten talouselämä romahtaa niin, että siinä menee kanttuvei niin terveydenhoitojärjestelmä kuin muukin hyvinvointivaltio.

Niin pian ei ainakaan riittävää laumasuojaa ole ehtinyt muodostua, jos sitä tähän virukseen ylipäänsä muodostuukaan. Liikkumisen lisääntyminen ja siinä vaiheessa jo laajalle levinnyt virus altistaa silloin riskiryhmät entistä suuremmalle tartuntavaaralle, jonka torjumiseksi heidät halutaan entistä kiivaammin eristää. Sekin idea on jo nähty ja kuultu, että immuniteetin saavuttaneet voitaisiin osoittaa jollakin ulkoisella merkillä. Tarkoitus on varmaan ollut hyvä, mutta tuo mieleen ikäviä mielleyhtymiä Daavidin tähdistä ja muusta sellaisesta, vaikka tässä merkkiä eivät kantaisikaan ne hyljeksityt vaan ne onnekkaat. Kyllä ihmiset silti panisivat merkille myös ne, joilla merkkiä ei ole. No, ehkä tämä idea kaatuu tällaisiin mielleyhtymiin, toivottavasti.

Meidän yli 70-vuotiaiden on syytä valmistautua kahteen huonoon vaihtoehtoon: 1) että me jäämme ”karanteenia vastaaviin olosuhteisiin” vielä sittenkin kun muut ihmiset saavat vapautensa takaisin, tai 2) että saamme taakaksemme jatkuvan hengenvaaran ja arvaamattoman asenneilmaston. Vain yksi asia voi tästä pelastaa: rokote tai tehokas lääke. Ehkä ne löytyvät, ehkä ei.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu