Uuvutussodan raaka todellisuus

Arvostettu brittihistorioitsija Lawrence Freedman, jota en muista tähän mennessä koskaan siteeranneeni, saati kommentoineeni, on äskettäin kirjoittanut, että koska Ukraina ei ole marssimassa Moskovaan, on mietittävä uudelleen, mitä sen voitolla käynnissä olevassa sodassa tarkoitetaan. Hän lienee ilmaissut itsesään brittityyliin kuivalla huumorilla, sillä en ole havainnut kenenkään vakavasti otettavan kommentaattorin määritelleen voittoa siten, että Ukrainan olisi sen saavuttamiseksi marssittava Moskovaan. Tarkoitus on varmaan ollut todeta värikkäästi, että Ukrainan kevätkesällä alkanut vastahyökkäys ei johtanut sellaiseen läpimurtoon ja Venäjän valloittamien alueiden takaisinvaltaamiseen kuin Ukrainan tukijat ja tietysti Ukraina itse ovat toivoneet. Puhumattakaan, että Putin olisi menettänyt asemansa ja Venäjä luopunut valloitusaikeistaan. Putinin asema ei ole edes ollut vakavasti uhattuna, Wagner-palkka-armeijan alasammutun johtajan masinoimasta kapinantapaisesta huolimatta.

Eräät tiedotusvälineet Saksassa ja Britanniassa ovat uutisoineet, että Saksa ja Yhdysvallat olisivat alkaneet, säännöstelemällä Ukrainalle annettavaa apua, painostaa sitä neuvottelemaan Venäjän kanssa kompromissirauhasta. Näiden uutisten/väitteiden luotettavuudesta ei ole tietoa. Sen verran tosin tiedetään, että jonkinlaista dialogia on kulisseissa Yhdysvaltain ja Venäjän edustajien välillä koko ajan ylläpidetty, mutta sitä ei tiedetä, onko keskusteltu rauhan konkreettisista edellytyksistä, saati oltu niistä ollenkaan samaa mieltä.

On kuitenkin kaikkien nähtävillä, että varsinkin Yhdysvaltain republikaanipuolueen piirissä vastustetaan sodan täysimittaista tukemista yhä enemmän. Vaikka sitä ruokkinee pahaksi päässyt poliittinen polarisaatio, jonka nimissä Bidenin hallinnon vastustajat, Donald Trump etunenässä, ovat valmiit torpedoimaan mitä tahansa Bidenin harjoittamaa politiikkaa, vaikka se vahingoittaisi Yhdysvaltoja itseään, aitoakin halua vähintään supistaa tukea Ukrainalle siinä voi olla. Myös Saksassa on kasvussa ainakin AfD-puolue, joka vastustaa Ukrainan tukemista, ja ”sotaväsymystä” on väestössä laajemminkin. Hollannin juuri käydyt parlamenttivaalit ovat viimeisin esimerkki muuttuvista mielialoista eri Euroopan maissa.

Itse aavistelin jo puoli vuotta sitten tällä alustallakin, että Ukrainan vastaoffensiivi ei ole tuottamassa toivottua tulosta ja että sodassa voi olla käymässä sille huonosti. Julistukset tukea Ukrainaa niin paljon kuin tarvitaan voiton saavuttamiseksi muuttuvat sitä ontommiksi, mitä suuremmaksi kasvaa kuilu puheiden ja rintamatapahtumien – ja niitä määrittävän Ukrainan tukemisen – välillä. Se ei ole kaventunut noiden mietteiden jälkeen, vaikka niiden kanssa ristiriitaisesti Saksa on toisaalta luvannut edelleen kasvattaa tukeaan Ukrainalle. Kuvaavaa on, että tukirahat ovat sisäisten ristiriitojen takia jumissa myös EU:ssa, ei vain Yhdysvalloissa.

Mitä tämä kertoo tai sen pitäisi kertoa todellisuudesta sodan ympärillä? Ensimmäinen asia on tuo voiton määrittely. Voiton käsitteestä ja mitä voitto tarkoittaa tässä sodassa on puhuttu paljon, ja paljon löysää, sodan alusta lähtien. En näe mitään syytä peruuttaa omasta määritelmästäni, joka on, että Ukrainalle voitto voi olla vain se, että hyökkääjä päätyy huonompaa tilanteeseen kuin sodan aloittaessaan. Sen edellytys taas on, että alueita ei menetetä – mikä tietenkin hyökkääjän näkökulmasta merkitsee, että se ei alueita voita. Ei niin, että kaikki muu olisi merkityksetöntä: sotakorvaukset, sotarikollisten vastuuseen saattaminen, turvallisuustakuut tulevaisuutta silmälläpitäen ja muu sellainen, mutta jos alueita menee, sitä ei mikään täysin kompensoi. Ukrainan pitäisi oikeastaan päätyä voittamaan alueita Venäjältä, koska entisten pitäminen olisi vasta tasapeli, mutta joustan sen verran, että vuoden 1991 rajojen palauttaminen riittäisi. Poliittis-psykologisella tasolla kestävä – niin kestävä kuin mikään on kestävää – voitto olisi sellainen, jossa Venäjällä tapahtuisi perustavanlaatuinen kansallinen omakuvan uudelleenarviointi, jonka tuloksena venäläiset tyytyisivät elämään rauhassa rajojensa sisällä.

Onko realistista odottaa tällaista lopputulosta? Lyhyt vastaus on: ei. Käänteet, joita ei ole osattu etukäteen ennustaa, ovat aina mahdollisia, mutta merkit ovat huonot. Venäjän materiaalinen kyky käydä sotaa ei ole huvennut, eikä näytä huvenneen myöskään sen kannatus. Palatsivallankumous Kremlissä on mahdollinen ja siihen voi riittää paljon pienempikin epäonnistumiseksi koettu sodan lopputulos kuin miten sitä edellä kuvasin. Mutta sikäli kuin Kremlin salaisuuksista on ylipäätään mitään ulkopuolelta käsin pääteltävissä, palatsivallankumouksessa valtaan nouseva uusi johtaja voisi olla vielä kovempi asenteiltaan kuin nykyinen.

Ukrainan tukijoiden joukossa lännessä merkit ovat vielä selvemmin pahaenteiset: poliittinen taktikointi syrjään pannen Yhdysvalloissa kasvaa niidenkin joukko, jotka eivät näe sen tukemisen olevan maalle elintärkeää ja päinvastoin näkevät sen kuluttavan muualla tarvittavia resursseja. Euroopassa kasvaa eri maissa niiden määrä, jota ovat eri syistä haluttomia uhraamaan aineellisia etujaan – muista, verisemmistä uhrauksista puhumattakaan – niin paljon kuin Ukrainan saattaminen voittoon edellyttäisi, ja herra varjelkoon että olisi pärjättävä ilman Yhdysvaltoja. Muualla maailmassa sotaa tarkastellaan maailmanjärjestyksen voimasuhteiden muutoksien näkökulmasta laskelmoiden, millainen suhtautuminen edistäisi parhaiten omia etuja, millaisiksi ne kukin arvioikin. Ilmaiseksi sieltä ei mitään saa.

Venäjälle/Putinillekaan tilanne ei edellä sanotusta huolimatta ole helppo. Niin toiveajattelua kuin puheet sen/hänen jo kärsimästään tappiosta Ukrainan suhteen ovatkin, Venäjän kansainvälinen asema on kuitenkin kärsinyt eikä ole helposti jos ollenkaan palautettavissa. Erityisesti suhde Kiinaan on mullistavalla tavalla muuttunut, vaikkei yksin tämän sodan takia. Venäjä on ensimmäistä kertaa mongolivallan kukistamisen jälkeen suistumassa vasallin asemaan.

Ja vaikka ulkoapäin katsottuna palatsivallankumous Venäjällä olisi sikäli yhdentekevä, että uusi johtaja ei olisi parempi kuin nykyinen, Putinille itselleen se ei olisi yhdentekevä, vaan kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. Niinpä kaikki mikä kuluttaa vastustajien resursseja ja vie niiden huomiota pois Ukrainasta, on hänelle (ja tietysti samalla Venäjälle) eduksi. Sitä on sota Gazassa, olipa Venäjä taustalla ollut sitä Iranin kautta tai suoraan järjestelemässä tai ei, sitä on maahanmuuttokriisin lietsonta sekä raja-alueilla että Afrikan sisäisiä konflikteja pahentamalla ja maahanmuuttovirtoja sieltä kasvattamalla. Uusien ”rintamien” avaamista on siten voimakas motiivi jatkaa. Kiinan laskelmiin Taiwanin suhteen Venäjä tuskin pystyy mitenkään vaikuttamaan, mutta konflikti siellä olisi tietenkin ”Taivaan (pojan) lahja”. Yhdysvaltain ja Kiinan viimeaikaiset elkeet pitää kilpailunsa/kamppailunsa hallinnassa, on Venäjälle huono uutinen, joskin pikemminkin potentiaalisesti kuin aktuaalisesti, sillä eihän se kamppailu minnekään katoa, vaikka ei avoimeksi konfliktiksi kärjistyisikään.

Tärkeintä Ukrainassa käytävän sodan suhteen on kuitenkin Ukraina itse. Mikään tuki sille ei auta, jos ukrainalaiset itse uupuvat ja luopuvat vastarinnasta. Venäjä on ”auttanut” tässä suhteessa toimimalla täysin vastoin klassisia, jo kiinalaisen Sunzin 2500 vuotta sitten esittämiä oppeja. Hänen mukaansahan vastustajan armeijalle täytyy aina antaa mahdollisuus paeta ja sen yhteiskunnan halua ja kykyä käydä sotaa on heikennettävä. Venäjä/Putin kiisti heti alkuun – itse asiassa jo kauan ennen sotaa – Ukrainan, sekä valtiona että kansana, olemassaolon oikeutuksen antaen sille täydellisen motiivin taistella kirjaimellisesti hengestään. Lisäksi se on todistanut sodankäynnin metodeillaan ja valloittamiinsa alueisiin kohdistamillaan kauheuksilla, mitä tappio konkreettisesti merkitsisi. Samaa se jatkaa uuvutussodankäynnillään yhä.

Mutta kaikella on rajansa. Ukraina on väestöltään ja taloudellisilta resursseiltaan 4-5 kertaa pienempi maa kuin Venäjä. Vaikka ukrainalaiset ovat osoittaneet kestävänsä kärsimyksiä tavalla, jota tuskin moni osasi odottaa, loputtomiin he eivät kestä, ja koska venäläisistä vain pieni murto-osa joutuu kokemaan todellisia kärsimyksiä, epäsuhta voi käydä musertavaksi. Englanniksi sanotaan, että “things will get worse before they get better”. Entä jos tästä tokaisusta toteutuu vain ensimmäinen osa?

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu