Väärin sodittu

Reserviupseerikoulun kurssi 146 ja Maanpuolustuskurssi 134 eivät tee minusta sotataidon erityisasiantuntijaa, mutta oivaltavia ja mieleen jääneitä oppeja on tullut omaksuttua niiden lisäksi sieltä ja täältä. Mainitsen erikseen seuraavat: puoli vuosisataa eaa. vaikuttanut kiinalainen sodankäynnin ekspertti Sunzi, jonka nimissä on kuuluisa kirja Sodankäynnin taito, Euroopan integraation yksi ”perustajaisä” Jean Monnet, jonka vähemmän tunnettuihin ansioihin kuuluu länsiliittoutuneiden varusteluponnistelujen koordinaattorina toimiminen sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa, sekä Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon. Viimemainitunkin mainitseminen tässä yhteydessä voi yllättää, mutta syy hänen joutumiseensa listalleni selviää tuota pikaa, jos lukija jaksaa jatkaa lukemistaan.

Sunzin konkreettiset sotaopit tietenkin kuvaavat antiikin ajan sodankäyntiä, mutta hän esitti – tai hänen nimissään esitettiin – myös yleispäteviä, aikaa kestäneitä periaatteita, joita muun. muassa Suomen korkein sodanjohto sovelsi toisessa maailmansodassa. Keskeisiä käsitteitä ovat voimapotentiaali ja voiman käytön keskittäminen paikallisen ylivoiman saavuttamiseksi. Niin ikään keskeisiä oppeja, joita aika ja teknologian kehitys eivät ole millään tavalla vanhentaneet, ovat vastustajan yllättäminen, harhauttaminen ja sekä sen armeijan että yhteiskunnan henkisen vastustuskyvyn heikentäminen.

Jean Monnet oli yrittäjäsukua ja niinpä taloudellinen tehokkuus ja kustannusten kurissa pitäminen olivat hänelle tuttuja periaatteita, mutta sodassa niitä ei pitänyt hänen mukaansa sellaisenaan soveltaa. ”On parempi, että on 10 000 tankkia liikaa kuin yksi liian vähän”, oli tokaisu, joka on jäänyt hänen sanomisistaan mieleen.

Richard Nixon puolestaan varoitti milloinkaan paljastamasta vastustajalle sitä mitä ei ainakaan aio tehdä.

Kukaan näistä aikaisempien aikojen strategeista ei voinut tuntea toimintaympäristöä, jossa poliittiset johtajat nykyään joutuvat toimimaan. Ei vaikka julkisuuden kautta viestiminen ja julkisuuteen vuotaneet tiedot tavoitteista, suunnitelmista ja erimielisyyksistä ovat aina olleet heidän vaivoinaan. Nixonilla olosuhteet muistuttivat eniten niitä jotka tässä suhteessa nyt vallitsevat, vaikka olivat vielä niistä kaukana. Tämä siis alkuun puolustukseksi heille, joita kohta kovasti arvostelen.

Miten näitä vanhimpia ja uudempia sotaoppeja on noudatettu sodassa Ukrainassa? Eritoten, miten niitä ovat noudattaneet Ukrainan tukijat, etunenässä Yhdysvallat ja Euroopan unioni jäsenmaineen? Tarkastelu olisi oikeastaan aloitettava jo tämän vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen puolivälistä, mistä alkaen Venäjä, puhetorvenaan presidentti Putin, on avoimesti tehnyt selväksi, että se ei hyväksy asemaa, johon se vajosi Neuvostoliiton hajottua. Jos puheet eivät vakuuttaneet (ja nehän eivät vakuuttaneet), tekojen olisi pitänyt vakuuttaa. Rajoitun kuitenkin nyt vain täysimittaisen sodan valmisteluihin ja sen aloittamiseen vajaat vuosi sitten.

Ukraina itsekään ei ollut vailla vikaa suhtautumisessaan Venäjän tekemiin joukkojen keskityksiin ja yhä uhmakkaampiin puheisiin viime kuukausina ennen varsinaista hyökkäystä viime vuoden helmikuussa. Tosin ulkopuolisen on vaikea arvioida, missä määrin sen rauhoittelevassa, jopa vähättelevässä suhtautumisessa hyökkäysuhkaan oli kyse virhearvioista, missä määrin kyvyttömyydestä koota voimia sitä torjumaan. Venäjän hyökkäyksen jälkeen reaalitodellisuus on huolehtinut siitä, että Ukrainan harhaluulot ovat hälvenneet, ja sodan kulku on osoittanut, että se puolustautuu taitavasti niillä keinoilla, joita sillä on käytössään. Ja tästä päästäänkin sen tukijoihin, joiden käsissä on, miten sodassa käy, sillä miten taitava ja urhoollinen Ukraina onkin, yksin ja ilman massiivista tukea se murskautuu Venäjän jalkoihin.

Kaikki Ukrainan tukijat ovat toimineet päinvastoin kuin tehokaan sodankäynnin opit neuvovat. Yhdysvaltoja tosin voi arvostaa siitä, että se näki hyökkäyksen olevan tulossa ja siitä toistuvasti varoitti. Sodan alettua se on myös, muutamaa pientä Euroopan maata lukuunottamatta, antanut Ukrainalle eniten apua ja tukea, jopa suhteellisestikin ottaen huomioon eri maiden resurssit, saati absoluuttisesti. Päinvastoin kuin Nixon opetti, sekin on kuitenkin tehnyt selväksi, mitä se ei ainakaan aio tehdä, ja todistanut teoillaan – tai pikemminkin tekemättömyyksillään – näin tosiaan olevan.

Vaikka kaikenlaista aseellista ja muuta tukea on Ukrainalle myös Euroopasta toimitettu runsain määrin, siellä tämä haluttomuus varustaa Ukrainaa aseilla, joilla se pystyisi työntämään Venäjän joukot rajojensa taa, ollut vielä korostetumpaa. Viime ajat tämä on selkeimmin näkynyt panssarivaunujen kohdalla, ja varsinkin Saksan epäröinnissä ja vastahakoisuudessa niitä Ukrainalle toimittaa ja sallia niiden toimittaminen, mutta samahan on ollut ilmeistä koko sodan ajan eikä rajoittunut vain tähän yhteen, tosin tärkeään aselajiin ja maahan. Vaikka päätös panssarien toimittamisesta Ukrainalle saatiinkin aikaan, sekä veivaaminen sen aikaansaamiseksi että määrä, joka näytetään saatavan kasaan – jos niitä ylipäätään saadaan kasaan – kertoo karusti, että ei ole annettu 10 000 tankkia liikaa, vaan annetaan useita satoja liian vähän. Saksa etunenässä on myös tässä yhteydessä lisäksi tehty selväksi, mitä niillä ei ainakaan saa tehdä.

Sille ei enää Venäjän hyökätessä mitään voinut, että aloite oli hyökkääjällä, ja ellei se olisi itse niin pahasti tyrinyt operaatiotaan, se olisi siinä hyvin todennäköisesti onnistunut. Mutta sen sijaan, että olisi heti sodan alettua tehty suunnitelmat ja koottu niiden toteuttamiseksi tarvittava ylivoima sodankäynnin klassisten menestysreseptien mukaisesti, koko tuki- ja avustustoimintaa on leimannut reaktiivisuus ja varominen: Venäjän on annettu pelotella ydinasevihjailuilla ja Ukrainalle annettu tuki on määrätietoisen voittamistavoitteen asemesta jäänyt minimitasolle, jolla Ukraina on pystynyt pitämään puoliaan, suurin tappioin molemmille osapuolille. Epäilemättä sota olisi ollut karmeaa, vaikka Venäjälle olisi aiheutettu tappio nopeasti ja tehokkaastikin, mutta Ukrainalle se olisi ollut vähemmän raskas vaihtoehto – ja lopulta myös venäläisille, joita sen johto tapattaa uhrimääristä ja omillekin aiheutetusta kärsimyksestä välittämättä.

Kitsailua avun antamisessa on perusteltu tarpeella turvata omat puolustusresurssit. Ihan muutamaa Venäjää lähellä sijaitsevaa maata lukuun ottamatta ei kuitenkaan ole edes teoreettista pelkoa siitä, että Venäjä hyökkäisi eikä materiaalitaisteluja vaativia muita konflikteja ole näköpiirissä, joten varastoja olisi aivan hyvin voitu tyhjentää, kunhan vain olisi heti aloitettu asetuotannon ylösajo, minkä oivaltaminen ei suurta neroutta olisi vaatinut.

Vaikka toistaiseksi ei ole tapahtunut mitään merkittävää poliittista murtumista Ukrainan tukijoiden rintamassa, kaiken aikaa on kuitenkin sekin käynyt selväksi, että halu jatkaa sen tukemista ja varmistaa sille aito voitto sodassa on siellä ja täällä pienempi kuin mitä sen julkisesti vannotaan olevan. Väittely tankeista on ollut viimeisin ja räikein esimerkki haluttomuudesta tehdä mitä tarvitaan, samoin kuin riitelystä sen suhteen, mutta ei se ainoa ole. Näin on, vaikka on sekä moraalisesti että reaalipoliittisesti ilmiselvää, että Ukraina ei aidosti voita, ellei Venäjää pakoteta luopumaan aluevaltauksistaan ja aiheuteta sille sellaisia menetyksiä, että se ei myöhemminkään uuteen yritykseen ryhdy. Kaikki muu puhe siitä, mitä tarkoittaa, että ”voittaa”, että ”ei voita”, että ”häviää” ja että ”ei häviä”, saati että ”on jo voittanut” tai ”on jo hävinnyt”, on tyhjänpäiväistä. Jos asettuu Venäjän johdon asemaan ja katselee loputonta veivaamista ja kiistelyä Ukrainan tukijoiden kesken siitä mitä tehdä ja mitä ei, ei ole ihme, että toivo siellä vastustajien väsyttämisestä ja kompromissista, jolla se saa pitää ainakin osan saalistaan, pysyy hengissä. On aika heiveröistä, jos ainoa todellinen toivo voitosta nojaa siihen, että Venäjällä tapahtuu joku sisäinen romahdus. Jos vaikka tapahtuisikin, se voi olla romahdus, joka vain pahentaa tilannetta.