Vahvaa EU:ta ei synny ilmaiseksi

Vahvempaa EU:ta kaivataan; viimeksi taisi olla asialla tasavallan presidentti puheessaan Suomen suurlähettiläille. Vähemmän kuulee siitä, miten vahvaksi noustaan. Presidentinkin reseptit olivat aika abstrakteja: yhtenäisyys, päättäväisyys, sitoutuminen yhteisesti valittuun linjaan ja toimeenpanokyky. On toisaalta runsaasti niitäkin, jotka eivät sellaista halua, vaan suorastaan sitä kammoavat. Heitäkin saattaa kuitenkin kiinnostaa vastaus tähän kysymykseen, vaikka he eivät ole tarkoitettu yleisöni tässä kirjoituksessa.

Olen itsepäisesti jo kauan koettanut tuoda esiin, että vain toimivalta, varsinkin yksinomainen, antaa EU:lle  edellytykset toimia tehokkaasti. Päinvastoin kuin valtioilla, EU:lla on toimivaltaa vain, jos sitä sille erikseen annetaan. Siksi on etsittävä vastausta siihen, missä asioissa ja miten paljon toimivaltaa EU:lle olisi mahdollista ja toivottavaa siirtää. Kaikenkattavaa vastausta ei lyhyessä eikä pidemmässäkään blogikirjoituksessa voi antaa, tuskin edes minkäänlaisessa kirjoituksessa. Minäkin olen syyllistynyt diagnooseihin reseptien kustannuksella, ja vaikka reseptini tuskin tautia kokonaan parantavat, koetan tässä keskittyä niihin hieman enemmän kuin ennen.

Kuten presidenttikin totesi, jotta olisi vahva, on oltava voimaa. Voiman olen jakanut ja jaan nytkin neljään osa-alueeseen, jotka ovat kaikki välttämättömiä mutta riittäviä vain yhdessä. Nämä ovat teknologia, talous, sotilaallinen suorituskyky ja vetovoima, ”soft power”. Kun kyse on EU:sta, on niihin vielä lisättävä institutionaalinen rakenne, joka mahdollistaa tehokkaan, kansalaisten antamaa legitimiteettiä hyödyntävän päätöksenteon.

Teknologiassa on viime kädessä kysymys ihmisen kekseliäisyydestä, joka on hänen luontainen ominaisuutensa. Jotta se pääsisi esiin, tarvitaan sekä materiaalisia että immateriaalisia edellytyksiä. Koulutus, niin peruskoulutus kuin erikoistava jatkokoulutus korkeinta mahdollista tasoa myöten ja vailla konkreettisia hyötynäkökohtia tapahtuva perustutkimus ovat välttämättömiä edellytyksiä. Näiden lisäksi – tai oikeastaan näiden taustalla – on lisäksi vallittava yhteiskunnallinen ilmapiiri, joka suosii vapaata ajattelua, olemassa olevan kyseenalaistamista, tieteellisen metodin käyttöä ja yritteliäisyyttä (vain muutamia asioita mainitakseni). Jos nämä olosuhteet vallitsevat jäsenmaissa, ne vallitsevat myös EU:ssa eikä liene määriteltävissä mitään erityistä toimivalta-aluetta, jossa valta olisi siirrettävä EU:lle niiden toteutumiseksi EU-tasolla. Niin sisämarkkinat (varsinkin työvoiman liikkuminen ja tehokas kilpailu), opiskelija- ja tutkijavaihto, tutkimusohjelmat ja Schengen-järjestelmän mukainen ihmisten vapaa liikkuminen tukevat sitä. Se että eurooppalaiset yliopistot ja muut korkeimman tason tutkimus- ja koulutusinstituutiot eivät ole maailman huippua (pois lukien EU:sta eronneessa Britanniassa) ja että maailman johtavat teknologiayritykset ovat lähes järjestään muualla kuin Euroopassa, todistaa, että puutteita on ja että ne ovat vakavia.

EU:n sisämarkkinat ovat kooltaan Yhdysvaltain kansantalouden veroiset. Joiltakin osin ne ovat ainakin yhtä ”integroituneetkin”, saattavatpa olla integroituneemmatkin. Monilta muilta osin ne eivät ole, ja tämä koskee tärkeitäkin sektoreita. Sisämarkkinoiden puutteiden korjaamiseen ei tarvita niinkään uusia muodollisia toimivaltuuksia kuin sitä kuuluisaa ”poliittista tahtoa”. Sen puuttumisen taustalla ovat jäsenmaiden konkreettiset etulaskelmat. Ne ovat sinänsä ymmärrettäviä, mutta todistavat myös ajatteluttavasta, jossa laajempaa, yhteistä ”EU-etua” ei mielletä jäsenmaan kansallista etua tukevaksi, vaan sen kilpailijaksi.

Sisämarkkinat ovat kuitenkin vain yksi osa-alue voiman talouskomponentista. Euromailla on oma raha ja yhteinen rahapolitiikka, ja koko EU:lla jonkinlaista talouspoliittista ohjaus- ja koordinointipuuhailua. Eräänlaista sosiaalipolitiikkaakin on, vaikkei sillä nimellä, köyhemmille maille ja alueille suunnattujen varojen muodossa. Yhteisen budjetin pienuus ja – ainakin tähän asti – velanoton, verojen keräämisen ja suorien tulonsiirtojen kielto on estänyt todellisen talous- ja sosiaalipolitiikan harjoittamisen. Päinvastoin kuin sisämarkkinoiden kohdalla, tehokkaampi toiminta noilla aloilla edellyttäisi uusia toimivaltuuksia ja se on erittäin vaikeaa, jopa mahdotonta, siinä määrin ne merkitsisivät jäsenmaiden suvereniteetin oleellista rajoittamista ja kehitystä kohti todellista valtiota. Eurokriisi ja viimeksi koronapandemian pakottamana tehty elvytysvälineratkaisu osoittivat havainnollisesti, millainen Sisyfoksen urakka olisi sellainen EU saada aikaan. Todellisena voimatekijänä toimiminen maailmanlaajuisessa taloudellisessa yhteisössä kuitenkin edellyttäisi juuri tuota, ja on siis suuri este vahvan EU:n aikaansaamisessa.

Pyrkimys vahvemmaksi suhteessa ulkomaailmaan on kenties selkein, etten sanoisi räikein, esimerkki ambitioiden ja toimivaltuuksien ristiriidasta EU:ssa. Viime kädessä vasta yksinomainen toimivalta kauppapolitiikan tapaan mahdollistaisi tehokkaan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan, eikä siihen selvästikään ole valmiutta. Sotilaallinen toiminta ja kyky siihen on tietenkin vain osa ulko- ja turvallisuuspolitiikan välineistöä, mutta kuitenkin keskeinen, voisi sanoa välttämätön osa sitä, kuten se on valtioillakin. Ongelma ei ole sotilaallisten resurssien puute, vaikka niitäkin on, eikä tietenkään EU-armeijan puuttuminen. Keskeisiä ongelmia on kaksi ja ne ovat molemmat vakavia. Ensimmäinen on vaikeus sovittaa yhteen EU sotilaallisena toimijana ja Nato, jonka jäseniä useimmat EU-maat ovat. Toinen ongelma on vielä syvempi: yhteisen asian tunteen puuttuminen. Jos on kyse offensiivisista intresseistä (niitäkin on eivätkä ne hyökkäyssotaa tarkoita), se mikä on elintärkeää yhdelle ei ole ollenkaan tärkeää jollekin toiselle. Jos taas on kyse puolustautumisesta, tarvittaisiin paitsi tahtoa uhrata aineellisia resursseja myös valmiutta vuodattaa verta. Se edellyttää solidaarisuutta, jota ei aina ole valtioissakaan, saati historialtaan, kulttuuriltaan ja identiteetiltään niin heterogeenisessä yhteisössä kuin EU.

Mitä tulee EU:n vetovoimaan, pitää tarkastella erikseen vetovoimaa omassa jäsenistössä ja ulkomaailmaan nähden. Kuten olen monissa kirjoituksissani todennut, Euroopan integraation alun perin mahdollistaneet syyt ovat pitkälti kadonneet, koska sukupolvet ovat vaihtuneet ja koska projekti on niin hyvin onnistunut. Tilalle on tullut voimia, jotka sitä päinvastoin murentavat, alkaen demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän nauttimasta suosiosta. ”Eurooppalainen elämänmuotokin”, sinänsä epämääräinen, subjektiivinen käsite mutta sisältäen paitsi demokraattisen poliittisen järjestelmän myös oikeusvaltion ja yksilön poliittiset ja sosiaaliset oikeudet, nojaa jäsenvaltioiden yhteiskuntiin, eikä ainakaan vielä ole olemassa EU-tasolla mitään siihen rinnastettavaa. EU:n rooli taloudellisen vaurauden tuottajana varmaankin laajalti tunnustetaan, mutta sen aikaansaamiseksi välttämättömät ”vapaudet” ovat ainakin työvoiman liikkumisvapauden osalta leimautuneet pikemminkin varjopuoliksi kuin hyödyiksi.

Mitä taas tulee ulkoiseen vetovoimaan verrattuna varsinkin Yhdysvaltoihin, joka ainoa oikea vertauskohta onkin, sellaiset tekijät kuin populaarikulttuuri musiikkeineen, elokuvineen ja muineen on verrattomasti heikompi vetovoimatekijä Europalle kuin Yhdysvalloille, ja sitäkään mitä löytyy ei liitetä EU:hun vaan yksittäisiin jäsenmaihin. Sama koskee korkeinta koulutusta ja tutkimusta, kuten esimerkiksi yliopistojen arvostusrankingeista karusti nähdään. Vauraus ja sisäinen turvallisuus kyllä houkuttaa, mutta ei sellaisia, joita Eurooppaan ensi sijassa haluttaisiin, vaan köyhiä ja vainottuja, ja on tuottanut tunnetut seurauksensa niin heille kuin heitä vastaanottamaan joutuneille eurooppalaisille. Sellainen vetovoima ei ole vahvuustekijä, pikemminkin heikkoustekijä.

Tästä kaikesta ei muodostu kovin ruusuista kuvaa mahdollisuuksista luoda vahva, voimakas EU. Sitä tärkeämpää olisi mitoittaa toiveet ja ambitiot niiden mahdollisuuksien mukaan, joita se voi tyydyttää. Sikäli kuin joudutaan toteamaan, että toimivaltaa ei ole mahdollista tai toivottavaa jossain asiassa antaa, olisi tunnustettava, että siinä asiassa ei EU:lta pidä paljon odottaakaan. Jos ambitioista ei haluta luopua, pitää tehdä ne kipeät päätökset, joita toimivallan siirtäminen edellyttää. Kipeitä ne ovat siksi, että valtaa ei voi jakaa niin että kaikki saavat lisää tai edes säilyttävät entisensä. EU:sta on pilkallisesti sanottu: I declare, therefore I am. Totta onkin, että julistamalla ei synny suurvaltaa. Mutta ei sitä synny myöskään periaatteella: Minä askartelen, siksi minä olen.

+7
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu