Välillä muutakin kuin Natoa

Nato-marssi kantoineen kaskessa aiheuttanee, että en tällä kirjoituksella varmaankaan yllä lähellekään edes tavanomaisia lukijamääriäni, mutta maailmassa on muitakin asioita ja aihe on merkittävä. Päätin siis pitkään tekeillä olleen kirjoitukseni kuitenkin julkaista. Aihe tosin on itselleni siinä määrin vieras, että asiavirheitä voi olla enemmän kuin yleensä itselleni sallin – ja jos asiat eivät ole oikein, vääriä voivat olla johtopäätöksetkin.

Kyse on politiikkaohjelmasta, joka EU:ssa kulkee nimellä ”Global Gateway”. Nimi on propagandistinen kuten tapana on proosallisiakin hankkeita nykyään nimitellä. Sisällöltään se on suunnitelma – tai ehkä pitäisi pikemminkin sanoa aiekokoelma – käyttää vuoteen 2027 mennessä 350 miljardia euroa erilaisiin investointihankkeisiin muualla kuin EU:ssa. Ehkä jossain on olemassa tarkempikin kuvaus siitä, mitä nuo investointihankkeet ovat, mutta itse sain tähän hätään selville vain, että digitalisaatio, ilmasto ja energia, liikenne, terveys, koulutus ja tutkimus, ja sekä ”pehmeä” että ”kova” infrastruktuuri ovat aiottuja kohteita. Harvinaisen yllätyksettömiä kohteita, voisi sanoa.

Ennen kuin koetan sanoa jotain itse tästä ohjelmasta/hankkeesta/aikeesta tai miten sitä pitäisikään luonnehtia, kuitenkin yksi ironiaa sisältävä sivuhuomautus. Viime vuonna pidetttiin Suomessa hirmuista mekkalaa siitä, että EU:ssa päätetiin käyttää 750 miljardia euroa pääasiassa koronapandemian aiheuttamien vahinkojen korjaamiseen, jos kohta rahankäyttökohteet eivät rajoitu vain sen välittömiin vaikutuksiin, vaan samalla toimitaan myös esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen vastaamiseksi. Ne rahat, olipa yksittäisen jäsenmaan saanto suurempi tai pienempi kuin siltä vaadittu panostus, käytetään kuitenkin unionin alueella. Mutta kun 350 miljardia halutaan sijoittaa EU:n ulkopuolelle, siitä ei synny minkäänlaista metakkaa. Ei silti, voihan noidenkin rahojen käyttötarkoitus olla ihan hyvä, ja onhan siinä sekin ero, että velkaa EU ei tällä kertaa ota. Mutta silti: äänettömyys on korvia huumaava.

Rahaa ohjelmaan haalitaan eri lähteistä: 135 miljardia Euroopan kestävyysrahastosta, 18 miljardia kehitysavusta ja 145 miljardia muista rahoitusinstrumenteista, oletettavasti ainakin Euroopan investointipankista. Lisäksi, kuten odottaa sopii, toivotaan yksityisen sektorin osallistuvan, ja sitä varten on tarkoitus luoda ”investointiystävällistä ympäristöä”. Määrällistä yksityisen sektorin rahoitustavoitetta ei näyttäisi olevan asetettu – ainakaan en ole sitä löytänyt. Kun on kyse investoineista, voi tietenkin optimistina odottaa, että ne myös tuottavat jotain, vaikka tätä voi tietysti epäilläkin, riippuen sitä, millaisia strategisia tavoitteita ohjelmalla on.

”Strateginen” se nimittäin on, sillä kyse on Europan vastauksesta Kiinan johtajaksi juuri nousseen Xi Jinpingin vuonna 2013 lanseeraamaan Belt and Road eli Silkkitie-investointiohjelmaan. Yhdysvaltain vastaus Silkkitiehen lanseerattiin viime vuoden kesäkuussa nimellä ”Build Back Better World”. Pitkään siis kesti ”länneltä” vastasta tässä(kin) Kiinalle, vaikka sen taloudellisesta tunkeutumisesta ensin kehitysmaihin ja sitten myös läntisiin teollisuusmaihin on eri tahoilla huolta kannettu jo kauan, itse asiassa kauan ennen kuin tuo tunkeutuminen sai kattonimikkeekseen Silkkitie. Arviot niin Silkkitieohjelman koosta kuin motiiveistakin ovat spekulaatiota. Rahamäärissä saatetaan liikkua biljoonan (1000 miljardia) dollarin paikkeilla; motiivit vaihtelevat arkisista (finanssikriisin Kiinan vientiteollisuuteen aiheuttaman ylikapasiteetin työllistäminen) maailmanvalloitukseen taloudellisin välinein, ja ehkäpä ne ovat kaikki osittain oikeita. Ylikapasiteettia tosiaan syntyi finanssikriisin takia, ja luonnonvarojahan Kiina oli haalinut ympäri maailmaa jo kauan ennen sitäkin. ”Connectivity”, joka oli Silkkitieohjelman virallinen johtoajatus, sekä fyysisten kuljetusyhteyksien (maareitit Keski-Aasian kautta Eurooppaan ja merireitti Kiinasta Intian valtameren kautta Välimerelle) että tietoyhteysverkostojen rakentaminen juontuu hyvin yhteen sekä puhtaasti taloudellisten että supervaltatavoitteiden kanssa.

Läntisissä demokraattisissa yhteiskunnissa, joissa on totuttu pitämän itsestään selvänä vapaita kuljetusreittejä ja tiedon vapaata liikkumista, ei ole ymmärretty niiden merkitystä vallan tavoittelun ja hallussapitämisen välineinä. Kiinassa ja muuallakin autoritäärisissä, länsimaisittain ”vanhanaikaisesti” (mutta onko se todella vanhanaikaista?) ajattelevissa maissa se, että nuo vallan välineet ovat olleet muiden kuin sen itsensä käsissä, on vaaran ja riippuvuuden merkki. Niinpä se pyrkii niistä riippumattomaksi ja tulevaisuudessa, jos se on tarpeen, saattamaan muut itsestään riippuvaisiksi niiden suhteen. Siitä on Silkkitiessä kysymys, jos ei alun pitäen, joka tapauksessa tänä päivänä.

Vaikka Euroopan, maailmansotiin mahtinsa tuhonneen maanosan, uudelleen jaloilleen nostaminen olikin yksi Europan integraation luojien tavoitteista, heidän luomuksensa ei ole olemukseltaan sellainen, että se pystyisi toimimaan ”suurvaltana” sanan perinteisessä merkityksessä. Pelkän kokonsa ansiosta sillä kuitenkin on joitakin edellytyksiä toimia voimatekijänä. Sellaista julkisen vallan tahdosta tapahtuvaa investointiohjelmaa kuin mihin Kiina pystyy – siellähän vallan keskus on taloudessakin yksinvaltainen kommunistinen puolue – EU ei kuitenkaan pysty aikaansaamaan.

Jotain EU on kuitenkin aikaansaanut maailmallakin. Pelkästään humanitäärisiä tarkoituksia ei palvele sen kehitysapukaan, mutta sekä sen taloudellisten että poliittisten intressien tavoittelun välineenä sen tekemät kymmenet vapaakauppasopimukset ovat merkittäviä, eikä ilman sen tukea olisi WTO:ssa ruumiillistunut kansainvälinen kauppajärjestelmäkään syntynyt ja säilynyt. Ulkomaiset investoinnit ovat kuitenkin näihin päiviin olleet pääsiassa yksityisten yritysten harteilla valtioiden ja EU:n tyytyessä turvaamaan niitä ja luomaan niille otolliset olosuhteet. Yksityiset yritykset eivät tietenkään tee investointejaan valtioiden tai EU:n intressit mielessään, ja siksi varsinkin suurimittaiset infrastruktuurin rakentamiseen tähtäävät hankkeet, koskivat ne fyysistä infrastruktuuria tai tietoverkkoja, lankeavat edelleen julkiselle vallalle. Ne myös kietoutuvat erottamattomasti valtiolliseen turvallisuuteen, joka lepää – ja tätä voitaneen pitää aidosti vain tähän moderneimpaan aikakauteemme liittyvänä asiana – entistä enemmän tietoverkkojen ja niiden pohjana olevan materiaalisen infrastruktuurin varassa.

Kiina ei edes teeskentele mitään ”arvopohjaisuutta” taloudellisten panostustensa motiiviksi muualla maailmassa. Kyse on taloudellisten etujen tavoittelusta ja poliittisen vaikutusvallan kasvattamisesta. Yhdysvalloille kysymys on myös ensisijaisesti tästä samasta, vaikka demokratian ja markkinatalouden levittäminen on sen retoriikkaan myös kuulunut. Eivät ihanteelliset motiivit tietenkään ole EU:ssakaan olleet ainoat motiivit rahan käyttöön ja vapaan kaupan edistämiseen. Varsinkin ensin mainitun osalta ”ehdollisuus” eli demokraattista järjestelmää, hyvää hallintoa, ihmisoikeuksia ja muita hyviä asioita kuten kestävää kehitystä ja koskevat ehdot ovat jättäneet sen takamatkalle varsinkin Kiinan kanssa kehitysmaissa, koska ne ovat saaneet Kiinalta ilman tällaisia ehtoja rajoitusta ja muita etuja. Myöhemmin monille niistä on kyllä selvinnyt, että eivät rahat Kiinastakaan tule ilman ehtoja, ja ne voivat olla hyvinkin ikäviä. Oli miten oli, Global Gateway -ohjelmassakin on vahvasti esillä mainittu demokratian ja muiden hyvien asioiden kytkentä. Toinen vahvasti esillä oleva piirre ovat EU:n regulatoriset tavoitteet, sen omien normien ja standardien noudattaminen Global Gatewaysta rahoitetuissa hankkeissa. Tämä sisämarkkinoiden suureen kokoon perustuva ”regulatiivinen” valtahan on, ilman että sitä olisi ainakaan kovin tavoitteellisesti, jos edes tietoisesti, pyritty kasvattamaan, yksi EU:n harvoista valttikorteista. EU-normeja ja standardeja koskevat ehdot tekevät siitä Gateway-hankkeissa eksplisiittistä.

Mikä jää hallisevaksi vaikutelmaksi Global Gateway -ohjelmasta? Viittaan alussa esittämäni varaumaan, mutta sen mukaisesti tai siitä huolimatta se on epämääräisyys. Kuinka paljon on loppujen lopuksi aitoa uutta panostusta ja kuinka paljon vain jo olemassa olevan ”uudelleenpakkaamista”? Miten eri lähteistä tulevaa rahoitusta ohjataan kokonaisnäkemystä palvelevalla tavalla vai ohjataanko ollenkaan, ja onko kokonaisnäkemystä kovin konkreettisella tasolla ylipäänsä olemassa? Miten tämä ohjelma nivoutuu EU:n muuhun ulkopoliittiseen varainkäyttöön? Minne (maantieteellisesti) rahaa käytännössä ohjataan? Ja niin edelleen.

+6
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu