Venäjä, Venäjä, Venäjä

Virkaurani ulkoministeriössä ei vienyt minua nimenomaan Venäjä-asioiden pariin, enkä siis ole sen alan erityinen asiantuntija, joskin kaikki tai ainakin useimmat suomalaiset diplomaatit kyllä sen ja sen edeltäjävaltion kanssa jollakin tavalla tekemisiin joutuvat, ja niin minäkin. Niinpä olen vielä eläkkeelläkin seurannut Venäjä-asioita sen minkä olen pystynyt. Yksi foorumi, jolla sitä voi tehdä, ovat Ulkopoliittisen instituutin tapahtumat.

Seuraavassa olevat selostukset ja ajatukset perustuvat UPIn järjestämään seminaariin, jossa teemana olivat mielenosoitukset Moskovassa ja se mitä ne heijastivat Venäjän poliittisesta ja yhteiskunnallisesta tilasta 2020-luvun kynnyksellä. Koska kyse oli kutsutilaisuudesta, noudatan niin sanottua Chatham House -sääntöä (tilaisuudessa sanottua saa käyttää julkisesti, mutta ei pidä kertoa kuka sanoi mitäkin).

Venäjän hallitsemisjärjestelmä (”regiimi”) henkilöityy vahvasti presidentti Vladimir Putiniin. Mikään regiimi ei ole vain yhdestä henkilöstä kiinni ja onpa joskus niinkin, että sen johdossa oleva on enemmän keulakuva kuin viimekätinen saati ainoa vallankäyttäjä, mutta Putinin tapauksessa valta mitä ilmeisimmin todella on vahvasti hänen käsissään. Siksi regiimin suosiomittauksetkin kohdistuvat paljolti hänen suosioonsa ja sen muutokset heijastuvat ja heijastetaan tapahtumiin, jotka sitä heilauttavat, suuntaan tai toiseen.

Viimeisen puolen vuosikymmenen aikana näyttää tässä suosiossa olleen kaksi selkeää hyppäyskohtaa. Ensimmäinen seurasi Krimin valtausta ja annektointia, ja silloin Putinin suosio nousi dramaattisesti. Sen jälkeen se pysytteli suunnilleen samalla korkealla tasolla, vaikka pientä liikettä ylös- ja alaspäin näkyikin, aina vuoden 2018 eläkereformiin, joka sisälsi eläkeiän melko suuren nostamisen. Silloin Putinin suosio puolestaan putosi dramaattisesti, joskaan ei aivan yhtä dramaattisesti kuin se oli Krimin operaation jälkeen noussut. Siitä iskusta se ei ole läheskään kokonaan toipunut, joskin on alkanut jälleen jonkin verran kohota. Huomionarvoista on ja huomata kannattaa kuitenkin, että Putinin suosio on yhä suurempi kuin hänen viime presidentinvaaleissa nauttimansa.

Krimin osalta kyse on ollut ”Venäjän suuruuden” tunteen aiheuttamasta euforiasta, joka kesti aina mainittuun eläkeuudistukseen saakka. Kansan kiinnostus ulkopolitiikkaan on kuitenkin laskussa ja Krim-efekti siksi kulumassa loppuun.

Reaktio eläkeuudistukseen oli niin kova, koska ihmiset tunsivat itseään petetyn. (Ja vaikka sitä ei seminaarissa sanottu, kasautunutta tyytymättömyyttä ja turhautumista oli varmasti kertynyt myös pitkään jatkuneen huonon talous- ja ansiokehityksen takia.) Protestimielialan ja eläkereformin välinen yhteys onkin vahva.

Tämä tähänastisesta. Miltä näyttää (lähi)tulevaisuus?

Putinin asema on ylivertainen, mutta imago, jonka varassa hänen suosionsa ja voittamattomuutensa lepää, vakauden takaajan ja vahvan miehen imago, on myös kuvaannollisesti hänen vankilansa. 1990-luvun sekasortoisten ja monella tavalla kansalle katastrofaalisten vuosien jälkeen vakauden palauttaminen toi Putinille suurta suosiota, mutta nyttemmin sen kaipuu ei enää ole entisen suuruista (tai sen häviämisen pelko yhtä suurta). Sen sijaan uudistusten ja uudistumisen kaipuu on kasvussa. Samoin on kasvussa muukalaiskammo ja (muualla kuin Moskovassa tietenkin) ”moskovavastaisuus”.

Merkkejä seurauksista näkyy niin vaalikäyttäytymisessä kuin opposition evoluutiossa. Protestointi vaaleissa, joihin todellisen opposition ehdokkaiden osallistuminen on estetty, on voitu jakaa kahteen käyttäytymismalliin:

  • ei äänestetä,
  • äänestetään sitä ehdokasta, josta Kreml pitää vähiten tai inhoaa ja arvostelee eniten, vaikka tämän ajamia asioita ei hyväksyttäisikään (ilmiö, jota kutsutaan nimellä ”signaaliäänestäminen”).

Kumpikaan malli ei tuota tulosta poliittisen vaikutusvallan muodossa, mutta Moskovan viimeisimmissä aluevaaleissa kansa käyttäytyi toisin: se ei enää tyytynyt signaalien antamiseen, vaan vaati todellista vaikutusvaltaa.

Mitä taas oppositioon tulee, se on radikalisoitumassa, mikä paradoksaalista kyllä voi vahvistaa regiimiä, koska se voi vedota ”hiljaiseen enemmistöön” (vertauskohtana Richard Nixonin vaalivoitto vuonna 1968, opiskelija- ja muun radikalismin raivotessa Yhdysvalloissa). Toinen kehityspiirre on, että regiimi on alkanut toimia myös itse luomaansa tai ainakin ohjailemaansa ”systeemioppositiota” vastaan, ehkä siksi että näiden ehdokkaat ovat menestyneet regiimin näkökulmasta vähän liian hyvin. Systeemi- ja todellisen opposition ero onkin hämärtymässä.

Regiimi on tottunut kontrolloimaan kaikkea, kuten miehittämään kaikki poliittiset avainasemat (mukaan lukien alueiden kuvernöörivirat). Silloin kun Putinin suosio oli 76 prosenttia, se olikin loogista, joskaan ei demokraattista. Mutta kun suosio laskee alle 50 prosentin, mitä kohti ollaan menossa, tällainen kontrolli ei ole enää (edes) loogista. Seuraus: regiimi näyttäytyy heikkona. Massiivisen propagandan teho laskee. Opposition leimaaminen onnistuu vielä, mutta regiimiä tukeva propaganda ei enää.

Kaikesta tästä huolimatta regiimi on yhä vahva eikä se kaadu ennen vuotta 2024 (jolloin seuraavat presidentinvaalit pidetään), ja saattaa selvitä siitä eteenpäinkin. Armeija on lojaali.

Uusi poliittinen todellisuus on kuitenkin jo muotoutumassa. Siinä todellisuudessa ei ole enää Putinia, mikä heikentää jo hänen asemaansa. Jos ja kun se heikkenee, duumasta tulee tärkein poliittinen instituutio. Vuonna 2021 valittava duuma on vallassa, kun presidentinvaalit koittavat, ja duuman vaalit ovat siksi tärkeät, jopa avainasemassa.

Putin on valtaregiimiin sisäpiirissä olevien kymmenkunnan klaanin yläpuolella. Ne ovat henkilöiden ympärille muotoutuneita ja kukin kontrolloi tiettyjä valtion instituutioita ja tiettyä osaa yritysmaailmasta. Putinin seuraaja tullaan identifioimaan johonkin klaaniin, ei niiden yläpuolelle, mikä merkitsee, että muut klaanit tulevat pitämään häntä vaarana itselleen. Valtataistelun ja siitä koituvan hajaannuksen mahdollisuus kasvaa. Monoliittisen valtarakennelman mureneminen voisi avata tien myös kohti demokratisoitumista (mikä kyllä tämän kirjoittajan mielestä on kovin optimistinen toive).

Tällaista siis seminaarin puhujilta, kyselijöiltä ja vastaajilta. Tällaista se puolestaan nostatti omassa mielessäni:

Esitetyt kuvaukset olivat seminaarin teeman ja siten puhujille asetetun ja heidän noudattamansa viitekehyksen puitteissa selkeitä ja uskottavia, mutta samalla jotenkin vain pintaa raapivia. Lähtökohtana olivat kansan mielialoja mittaavat mielipidetutkimukset (sinänsä varmasti pätevästi toteutetut) ja valtaregiimin niiden (ja varmaankin myös omien, salaisina pidettyjen tutkimustensa) pohjalta suunnittelema ja toteuttama poliittinen ”manageeraus”, josta ymmärtääkseni Venäjällä käytetään myös nimitystä ”poliittinen teknokratia” (tai jotain sinne päin). Manipulointi tuntuisi tarkemmalta termiltä, mutta nimitys on sivuseikka. Tavoite on regiimin vallan säilyttäminen ja sen nauttiman tuen korkeana pitäminen, jotta se näyttäisi ulospäin legitiimiltä ja ”demokraattiselta”.

Kaipaamaan jäin – vaikka en välttämättä tässä seminaarissa, koska parissa tunnissa ei kaikkea voi käsitellä – Venäjän yhteiskuntaa syvältä muokkaavien ilmiöiden hahmottamista ja sitä, miten tällaiset ilmiöt muokkaavat myös niitä mielialoja, joiden mittaamiseen ja niistä vedettäviin johtopäätäksiin tässä seminaarissa keskityttiin. Muutama heti mieleen tuleva tällainen ilmiö (jollaisia tietenkin kohtaavat kutakuinkin kaikki muutkin yhteiskunnat, oli niiden hallitseva regiimi mikä tahansa):

  • teknologinen kehitys, joka mullistaa talouselämää ja ihmisten välistä kommunikointia,
  • taloudellinen rakennemuutos, mukaan lukien sen tapahtumattomuus, joka muuttaa toimeentulon edellytyksiä ja yhteiskuntaryhmien statusta ja toimeentuloa,
  • väestönkehitys, joka ikäännyttää ja tuo Neuvostoliiton kokeneiden sukupolvien tilalle uusia,
  • kaupungistuminen ja syrjäseutujen autioituminen,
  • tulojen ja varallisuuden jakaantumisen kasvava epätasaisuus, joka rikastuttaa harvoja yksilöitä ja paikkakuntia monien köyhtyessä,
  • ympäristön saastuminen.

Lisäksi vaikuttaa tietysti se, mitä tapahtuu Venäjän ulkopuolella, miten Venäjä sen hahmottaa ja miten se siihen reagoi. Se olisi kuitenkin taas kokonaisen seminaarin aihe, ja jätän sen myös tässä käsittelemättä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu