Vihan hedelmät

Eräs seuraamani kommentaattori kirjoitti päivää aprillipäivän jälkeen, että Israelin isku Damaskoksessa olevaan Iranin suurlähetystöön tarkoituksella tappaa – ja onnistuen siinä – Iranin korkeita sotilaskomentajia, korkeimpana vallankumouskaartin komentajiin kuuluva Muhammad Reza Zahedi, oli sen aprillipila. Luonnehdinta hipoi hyvän maun rajoja ellei ne ylittänytkin, vaikka se tietysti oli tarkoitettu syvän ironiseksi.

Iran ei iskua tietenkään pilaksi kokenut ja nyt on nähty se, miten se omalla käsityksellään pilasta päätti siihen vastata. Yhteensä yli kolmellasadalla ohjuksella ja droonilla viiden tunnin aikana eikä enää sijaissotijiensa avulla, vaan suoraan omilla voimillaan. Se on jo itsessään konfliktin eskalointia, vaikka iskut ja vastaiskut eivät enää jatkuisikaan. Mutta ne jatkuivat Israelin kostoiskulla, jos kohta ilmeisen vähäpätöisellä, mikä ei ainakaan minua yllättänyt, sillä jos kohta Israel valtiona olisi ehkä pystynyt pidättelemään itseään Yhdysvaltain painostuksen takia, sen pääministerin uskottavuus ja poliittinen asema sitä välttämättä vaativat. Niin huteraksi se on muodostunut viimeistään Hamasin Israeliin tekemän terrori-iskun, sen ottamien panttivankien ja siitä seuranneen Gazassa käytävän verisen sodan takia.

Puhtaasti sotilaallisesti Iranin isku oli epäonnistunut (ja Israelin vastaisku puolestaan todiste sen asemahdista), koska miltei kaikki Israeliin ohjatut aselastit ammuttiin alas ennen kuin ne olivat päässeet maalinsa. On mahdollista, että Iran ei niillä maksimaaliseen tuhoon tähdännytkään. Hitaiden droonien ja risteilyohjusten käyttö voi panna ajattelemaan, että täyteen yllätykseen ei pyrittykään. Näin totaalinen näyttö sen asejärjestelmien tehottomuudesta Israelin ilmapuolustusta vastaan tuskin kuitenkaan oli suunnitelmissa, ja nyt se on kaikkien nähtävillä.

Sekä sotilaallisesti mutta varsinkin poliittisesti merkityksellistä iskun torjunnassa oli Israelin siihen saama tuki, jossa Yhdysvaltain rooli oli tärkein. Saudi-Arabian tuki, jos tiedot siitä pitävät paikkansa, olisi iso liikahdus Lähi-idässä. Vaikka Israelin nauttima tuki länsimaissa on murentunut Gazassa häikäilemättömästi aiheutetun tuhon ja siviiliuhreista piittaamattomuuden takia, kovan paikan tullen Yhdysvallat asettui liittolaisensa puolelle. Se ei halunnut Israelin vastaavan, mutta joutuu vastaiskun jälkeen painiskelemaan liittolaisensa taas kerran sille aiheuttaneen tapahtuneen tosiasian kanssa. Israel ja Iran ovat olleet de facto sodassa jo pitkään, mutta eivät suoraan, vaan sijaissotijoiden välityksellä. Nyt ne iskivät toisiaan suoraan, mutta sekä merkityksellistä että merkillistä on, että molemmat pyrkivät saamaan toimilleen ainakin Yhdysvaltain sietämyksen ellei suostumusta, myös Iran, vaikka Yhdysvallat on sen arkkivihollinen.

Konfliktilla on seurauksia muille käynnissä oleville konflikteille ja se kasvattaa vaaraa uusien konfliktien puhkeamisesta avoimeksi sodaksi, sekä poliittisesti että materiaalisesti.

Katse kohdistuu väistämättä ensisijaisesti Ukrainaan. Paitsi että resurssit, joilla sitä on tuettu ja pitäisi tukea, joutuvat entistä kovemmin kilpailemaan Lähi-Idän kanssa, esille nousee nyt – ei uutena mutta kärjekkäämpänä – psykologinen aspekti. Ukraina on jo osoittanut syyttävän sormen, suoraan syytämättä mutta viesti on selvä, siihen, että samalla kun sille ei ole riitättänyt tarpeeksi aseita ja ammuksia Venäjän jatkuvan rintamapainostuksen ja puomitusten torjuntaan, heti kun Israeliin kohdistui yksi isku, johtava suurvalta ja muutkin, jotka julistavat tukeaan Ukrainalle, riensivät sen avuksi niin asein, ammuksin kuin ilmavoimillaan. Katkeruutensa koko määrää tämän takia sillä ei ole varaa näyttää, koska on niin riippuvainen tuen jatkumisesta, mutta sitä ei voi estää tuntemasta, ja muistamasta. Talvisodan aikaisen ”sympatian” kokeneet Suomessa ovat poistuneet keskuudestamme, mutta kansakunnan muistiin yksin jääminen on jättänyt pysyvän jäljen, joten ukrainalaisten tunteisiin on helpompi samaistua täällä kuin kenties missään muualla. Sittemmin Yhdysvalloissa hyväksytty tukipaketti voi heitä lohduttaa, mutta arvet jäävät.

Sympatiat ja pienten kansojen katkeruudet eivät kuitenkaan maailmanpolitiikan isoisia paljon hetkauta – ellei omassa maassa ole konfliktin uhrin isoa diasporaa ja/tai muita sympatisoijia. Yhdysvalloissa sellaisia löytyy Israelille ja se on suurpoliittisten laskelmien ohella epäilemättä suuri syy siihen, että Israelille on riittänyt tukea enemmän kuin millekään muulle maalle.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu