Voimaa, voimaa, enemmän voimaa

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ollut kouriintuntuva ja monille järkyttävä näyttö siitä, että valtioiden välisiä suhteita määrittää ja niitä voidaan muuttaa edelleen vakivallan keinoin. Havahduttava on myös ollut Ukrainan yllättävän vahvaksi osoittautunut kansallinen yhtenäisyys ja kyky vastarintaan, ja siitä seurannut hyökkääjän vaikeuksiin joutuminen.

Voimapolitiikka on paljaimmillaan sodan tai sillä uhkaamisen käyttämistä omien tavoitteiden ajamiseen. Mutta onko muutakin voiman käyttöä kuin sota tai sillä uhkaaminen? Ja vielä, olisiko olemassa sellaista voiman käyttöä, joka olisi legitiimiä ja jota jokainen valtio, kaikkein ”kiltein” ja liberaalein demokratiakin, voisi ilman moraalisia moitteita käyttää? Itse olen jakanut voiman kolmeen osa-alueeseen: väkivalta (=sota), teknologis-taloudellinen ja taivuttelu. Viimemainittu ei ehkä ole aivan paras mahdollinen termi, sillä taivuttelustahan semanttisesti on kysymys väkivallassakin, mutta tarkoitankin taivuttelulla tässä sellaista toimintaa, jolla taivuteltava saadaan itse haluamaan tai ainakin hyväksymään se, mitä taivuttelija häneltä haluaa.

Lyhyt vastaus siihen ketkä voimapolitiikkaa yleensä harjoittavat ja ylipäänsä siihen pystyvät on: ne jotka pystyvät taivuttamaan toisia tahtoonsa vastoin näiden tahtoa. Vielä lyhempi vastaus: suurvallat, jotka itse määrittelen juuri tämän kyvyn omaaviksi valtioiksi. Pienetkin maat pystyvät kyllä saamaan tahtoaan toteutetuksi, mutta heille jää keinoksi lähinnä tuo kolmantena mainitsemani.

Kautta historian on ollut tavallista, että suurvallat ja tilaisuuden tullen vähän pienemmätkin pyrkivät luomaan ympärilleen vyöhykkeen, jolla niillä olisi viimekätinen määräysvalta. Äärimmäisiä esimerkkejä, jotka toisaalta tavallaan kääntävät tämän käsitteen päälaelleen, löytyy historiasta, jossa jotkut muinaisvaltiot hävittivät reunoiltaan asutuksen kokonaan. Esimerkiksi Caesar mainitsee tästä kirjassaan ”Gallian sodasta”, ja tilapäisempänä temppuna sitä on käytetty lähempänäkin meitä: Isonvihan aikanahan Pietari Suuri hävitytti osan Pohjanmaata estääkseen ruotsalaisten mahdollisen vastahyökkäyksen.

Tällaisen vyöhykkeen kutsuminen ”etupiiriksi” on ainakin suomen kielellä harhaanjohtavaa, sillä eiväthän ”edut”, siis tavoiteltavat asiat, millään valtiolla rajoitu minkäänlaiseen ”piiriin”, vaan niitä on kaikkialla, varsinkin nykyään ja varsinkin taloudellisia. Ei niitä myöskään ajeta vain voimalla. Parempi termi olisikin ”valtapiiri” tai jopa ”ylivaltapiiri”, mutta niin kuin monessa muussakin semanttisessa asiassa, on Don Quijoten – tai Sisyfoksen – hommaa taistella mieliin iskostunutta termiä vastaan.

Sanotaan, että demokratiat eivät sodi toisiaan vastaan ja että ne ylipäänsä ovat vähemmän taipuvaisia väkivallan käyttöön kuin ei-demokratiat. Muinaisajoilta on liian vähän aineistoa, jotta demokratioiden keskinäisistä väleistä voisi vetää johtopäätöksiä. Tosin Ateenan johtamassa liitossa persialaissotien jälkeen oli muitakin ”demokratioita” kuin Ateena itse eikä se tainnut niiden välisiä konflikteja estää, eikä ainakaan estänyt Ateenaa kylmästi käyttämästä hyväkseen johtavaa asemaansa liitossa, mikä sittemmin koitui ainakin osittain sen kohtaloksi sodassa Spartaa vastaan. Tasavaltaisuus ei estänyt Roomaa olemasta laajentumishaluinen sotilasvalta, mutta eipä sitä vastassakaan ollut demokratioita.

Modernina aikana ei kuitenkaan tule yhtäkkiä mieleen todellisten demokratioiden välistä sotaa, mutta johtuuko tämä demokratioiden perusolemuksesta vai siitä, että niiden edut eivät ole törmänneet vastakkain niin kovaa, että väkivaltaan olisi turvauduttu, on vaikeampi päätellä. Sen verran uskaltaa sanoa ilman tutkimustietoakin, että kynnys lähteä väkivallan tielle on demokratioissa ei-demokratioita korkeampi, koska ne jotka väkivallan konkreettisesti kohtaisivat, siis tavallinen kansa, pääsee niissä paremmin vaikuttamaan siihen, millaista politiikkaa harjoitetaan. Yllytystä vastaan kansa ei kylläkään todistettavasti ole immuuni.

Tuorettakin näyttöä löytyy siitä, että demokratiat ovat ryhtyneet hyökkäyssotaan ei-demokratioita vastaan. Demokratian puolustamista tai sen edistämistä on tällöin usein käytetty retorisesti hyökkäyksen perusteluna, vaikka todelliset syyt olisivat olleet raadollisempia. Tätä inhorealistista teesiä on toisaalta tasapainotettava teesillä, että vielä useammin demokratiat ovat joutuneet sotaan puolustautuakseen ei-demokraattista hyökkääjää vastaan.

Historioitsijat J. R. McNeill ja William H. McNeill julkaisivat vuonna 2003 teoksen ”The Human Web”, jossa piirrettiin laajoin kaarin ihmislajin historiaa lainaten silloin vielä uutta ”verkon” käsitettä. Tämän kirjoitukseni kannalta huomionarvoinen asia oli heidän luettelonsa syistä, joiden takia sotiin on ryhdytty. Yksi keskeinen syy nimittäin oli heidän mukaansa ryöstö. Ei enää niinkään nykyaikana, mutta kaiken kaikkiaan kyllä. Tämä johti miettimään, missä määrin ”ryöstö”, joskaan ei sanan kirjaimellisessa merkityksessä, vaan taloudellisena hyväksikäyttönä ja taloudellisilla seuraamuksilla uhkaamisena on edelleenkin valtioiden harjoittaman voimapolitiikan oleellinen elementti. Jätän tämän rajauksen takia tästä kirjoituksesta pois taloudellisten sanktioiden käytön puolustuskeinona, siis hyökkääjän lannistamiseksi.

Ilman mitään empiiristä tutkimustietoa yleisvaikutelmakseni muodostuu, että taloudelliset painostuskeinot voimapolitiikan offensiivisena välineenä ovat olleet lähinnä täydentävä keino väkivaltaisempien keinojen ohella. ”Kauppasota” on terminä kärsinyt inflaation eikä yleensä edes liity varsinaisiin sotiin. Raja valtion tukeman kaupallisen kilpailun ja aggressiivisen, poliittisia päämääriä tavoittelevan taloudellisen sodankäynnin välillä onkin liukuva. Uusinta uutta ja helpommin sodankäyntiin rinnastettavaa on teknologian saannin rajoittaminen, vaikka onhan sitäkin tehty kautta aikojen – me emme vain miellä nykyajan näkökulmasta yksinkertaisia ja alkeellisiltakin vaikuttavia teknisiä keksintöjä ”teknologiaksi”.

On myös tilanteita, joissa turvaudutaan teknologis-taloudelliselta sodankäynniltä näyttäviin toimenpiteisin, vaikka ei ole ”vihollista”, joihin ne kohdistetaan. Viimeisin esimerkki on koronapandemian alusta, jolloin syntyi pulaa suojavarusteista ja lääkintätuotteista. Erinäiset maat ryhtyivät rajoittamaan niiden vientiä ja kilpailemaan keskenään niiden hankkimisesta. Käytiin tavallaan sotaa mutta ilman vihollismaata.

Kehityskulku taloudellisen voiman käytössä on kuitenkin se, että on oivallettu olevan edullisempaa etsiä yhteisiä etuja kuin ”ryöstää”. Tälle oivallukselle on perustunut koko toisen maailmansodan jälkeinen kansainvälinen talousjärjestelmä, joka laajeni kutakuinkin yleismaailmaliseksi kommunismin sortumisen jälkeen. Tulevaisuus on tältä(kin) osin kuitenkin epävarma, ellei suorastaan pahaenteinen. ”Keskinäisriippuvuuskin”, suorastaan mantraksi muodostunut toivorikas rauhan tae, on osoittautunut kaksiteräiseksi. Riippuvuus kun tuskin koskaan jakaantuu aivan tasaisesti riippuvaisten kesken ja kohdistuu lisäksi eri asioihin eri osapuolissa, eikä siis välttämättä poista konfliktien motiiveja. Ja kuten parhaillaan koemme, riippuvuus aggressorista on tuskallista purkaa.

Talousvoimasta päästään voiman kolmanteen, edellä luonnehtimaani komponenttiin: taivutteluvoimaan. Viiva täysin vapaaehtoisen ja vastentahtoisen seuraamisen välillä on veteen piirretty, mutta kyllä se viiva silti jossain on. Menemättä tähän voiman komponenttiin tässä laajemmin, asetan kuitenkin kysymyksen siitä, millainen taivutteluvoima ainakin olisi ”legitiimi”, ei minkään oikeus- eikä moraalisenkaan normin vastainen. Vastaukseni on: esimerkin voima. Jos joku maa on onnistunut tekemään itsestään sellaisen, että sen mallia halutaan vapaaehtoisesti seurata, sekin on ”voimaa”, mutta sitähän ei sanan varsinaisessa merkityksessä ”käytetä”. Hieman kovempi versio tästä on ”regulatiivinen” voima eli suuren markkina-alueen kuten EU säätämät taloudellisen toiminnan normit. Ne luovat voimakkaan kannustimen ulkopuolisille käyttää samoja normeja.

Länsimaiset liberaalit demokratiat ovat tässä kohtalaisen hyvin onnistuneet, mutta sekään ei välttämättä suojele aggressiolta, jos houkutuksen kohde kokee tällaisen esimerkin vaaraksi itselleen. Toisekseen, demokratiat ehtivät tuudittautua uskoon, että ovat houkuttelevuudessaan vastustamattomia. Sitä suurempi on ollut tyrmistys, kun esiin on noussut maita, jotka ovat onnistuneet luomaan ainakin taloudellista hyvinvointia ilman demokratiaa ja sen takaamia etuja ja vapauksia. Nekin pystyvät nyt vaikuttamaan esimerkin voimalla: jos eivät meidän kaltaisiimme maihin ja yhteiskuntiin, sitä enemmän muihin, ja varsinkin niihin, jotka yhä kantavat mukanaan muistoja siirtomaa-ajan alistamisestaan.

+19
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu