Voisiko Kiina kokea renessanssin?

Pekingin Renmin-yliopistossa vaikuttaa italialainen sinologi-kirjailija-kolumnisti nimeltä Francesco Sisci, jonka kirjoituksia luen säännöllisesti. Äskettäin hän on lähettänyt, luku kerrallaan, postituslistallaan oleville kokonaisen kirjansa, jonka aika kömpelö nimi on ”A very sketchy history of China as a mirror for a history of Italy for Chinese”. Italialaisuus näkyy tekstissä sitenkin, että hän arvioi 90 prosenttia länsimaiden 3000-vuotisesta historiasta tapahtuneen Italian ollessa keskiössä; ei arvio kylläkään ihan pielessä ole, vaikka viimeiset pari-kolmesataa vuotta asia on ollut toisin.

Kirjassa maalataan varsin leveällä pensselillä laajoja historiallisia rinnastuksia ja vedetään rohkeita johtopäätöksiä Euroopan ja Kiinan toisilleen antamista kulttuurivaikutteista. Marco Polon seikkailut 1200-luvulla Kiinassa (niiden historiallisuus on kai jossain määrin kiistanalainen) kuitataan lyhyellä maininnalla; mongoli- ja ottomaanivaltioiden mahdollistama, silkkitien nimellä kutsuttuja karavaanireittejä pitkin tapahtunut kauppa- ja kulttuurivaihto noteerataan, mutta traditionaaliset kiinalaiset Eurooppaan keskiajalla saapuneet keksinnöt – paperi, ruuti ja kompassi – eivät ansaitse mainintaakaan. Pääteesi on jesuiittalähetyssaarnaajien toiminta Kiinassa 1500-ja 1600-luvuilla; näistä kuuluisin ja vaikutusvaltaisin oli nimeltään Matteo Ricci. Hän ja muut jesuiitat lähtivät Kiinaan tavoitteenaan käännyttää kiinalaiset – keisaria myöten – kristityiksi. Se ei onnistunut, ei keisarin eikä suuremmin muidenkaan suhteen, mutta erinäiset eurooppalaiset keksinnöt kuten matematiikka astronomian ja astrologian palveluksessa, ja kartografia, sen sijaan kelpasivat kiinalaisille paremmin.

Jesuiittojen suurin jälki historiaan syntyi Siscin mukaan kuitenkin heidän Eurooppaan välittämistään kiinalaisen valtiotaidon ja kulttuurin saavutuksista. Nämä olivatkin fundamentaalisia:

  • systemaattinen valtion hallitsemisen järjestelmä lakeineen ja sääntöineen, ja byrokratia, meriittiperusteinen virkamiehistö, joka Kiinaan syntyi asteittain jo ensimmäisellä vuosituhannella eea. Vastaava kehitys tapahtui Euroopassa vasta uuden ajan koittaessa, ja ajatus kiinalaisvaikutuksesta on houkutteleva, olihan esimerkiksi kahden Ranskan kuninkaan, Louis XIII:n ja XIV:n, ”pääministereinä” (nykyaikaisin termein) kaksi kirkonmiestä, jesuiittojen raportit varmaankin tunteneet kardinaalit Richelieu ja Mazzarini;
  • itse valtion moderni idea, jonka Richelieu kiteytti termiin ”raison d’état”, valtionetu; perusidea tässä oli valtion erottaminen sen hallitsijan persoonasta ja omaisuudesta: valtio ja sen edut olivat näiden ulko- ja yläpuolella. Sivumennen: myös valtioiden suvereniteetin ja voimatasapainon käsitteet ja käytäntö olivat havaittavissa Kiinassa varhain, jo niin sanottuna sotivien läänitysvaltioiden aikakautena (noin 500-220 eea.), kun ne Eurooppaan ilmaantuivat vasta 1400-luvulla Italian kaupunkivaltioiden kesken (joskin jotain samankaltaista oli näkyvissä jo antiikin Kreikan kaupunkivaltioiden suhteissa) ja täydellistyivät kolmikymmenvuotisen sodan seurauksena;
  • konfutselainen moraalikoodi, joka todisti Euroopassa ensimmäistä kertaa kristinuskon vallalle pääsyn jälkeen, että toimiva moraalisääntöjen järjestelmä ei välttämättä tarvinnut perustakseen jumalan rangaistuksia ja palkintoja; kiinalaisvaikutusta voi nähdä myös Immanuel Kantin filosofiassa;
  • kiinalainen historiakäsitys, historianfilosofia. Tästä voi vetää linjan aina Hegelin ja Marxin teorioihin asti. Ehkä jopa vallankumouksen ideaan; Kiinassahan jokainen dynastia kaatui valtakunnan hajoamiseen tai ainakin sekasortoon ja aikanaan uuden dynastian valtaannousuun; nämä taas kirjoittivat itselleen sopivan historian ja esittivät sen jatkumona, joka oikeutti dynastian valta-aseman. Ei historiapolitiikka tosin ollut tuntematonta lännessäkään, missä Rooma teki saman etruskeille ja Karthagolle niin perusteellisesti, että me – Siscin mukaan – emme ylipäänsä tiedä noista kahdesta mitään muuta kuin sen mitä Rooma katsoi aiheelliseksi kertoa

Tämä lista ei ole tyhjentävä; myös esimerkiksi matematiikan kehitykseen ovat vaikuttaneet tietyt Kiinasta jesuiittojen mukana kulkeutuneet ideat, ja Adam Smithinkin ajatteluun ne ovat voineet vaikuttaa, mutta riittäköön tämä esimerkkiluettelo.

Summa summarum: Jesuiitoista tuli loppujen lopuksi enemmän Kiinan kulttuurin välittäjiä Eurooppaan kuin päinvastoin. Heidän ansiotaan oli siis ”chinoiserie”-niminen ilmiö, kiinalaisuuden ihmettely ja ihastelu, joka valtasi Euroopan ja jatkui pitkälle 1700-lukua. He jopa perustivat Napoliin oppilaitoksen, josta käsin levittivät oppejaan Kiinasta.

Paavi lakkautti jesuiittaveljeskunnan 1700-luvun lopulla; siihen oli varmasti tärkeämpiäkin syitä kuin heidän levittämänsä Kiina-ihastus, mutta varmaan sekin vaikutti, ainakin sitä kautta, että nämä olivat kirkon mielestä alkaneet hyväksyä liikaa niiden maiden kulttuuria joissa toimivat. Kiinassa keisari pani heidät kuriin ja järjestykseen jo 1700-luvun alkupuolella oivallettuaan, että he eivät pitäneetkään korkeimpana auktoriteettinaan häntä, vaan jotakuta paavia jossain Roomassa. Myös chinoiserie päättyi ja Kiina-ihailu muuttui Kiina-halveksunnaksi. Tähän vaikutti eurooppalaisten itsetunnon nousu löytöretkien, niitä seuranneiden valloitusten sekä teollistumisen ja kaupan tuottaman vaurauden ja mahdin myötä, ja jos yksittäisiä tapahtumia halutaan mainita, englantilaisen lordi George Macartneyn johtaman, 1700-luvun lopulla Kiinaan matkanneen kauppavaltuuskunnan nöyryyttäminen siellä. Ei tosin vain nöyryyttäminen, vaan myös heidän havaintonsa, jotka paljastivat Kiinan sotilaallisen suorituskyvyn ja ylipäänsä koko valtion takapajuisuuden verrattuna nouseviin eurooppalaisiin mahteihin. Napoleonin sodat veivät Englannin huomion noihin aikoihin ja kesti 1840-luvun alkuun, ennen kuin heidän sotalaivansa ilmaantuivat Kiinan rannoille; loppu onkin historiaa, joka leimaa vielä tätä päivää.

Yksi rinnastus kirjassa viehättää minua erityisesti: ajatus, että Rooman valtakunnan ”sielu” säilyi roomalaisen oikeuden muodossa sekä Itä-Roomassa että myöhemmin Saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa ja Italian kaupunkivaltioissa, vaikka valtakunnan ”ruumis” tuhoutui sen hajotessa. Siinä mielessähän Rooma elää vielä tänä päivänäkin. (Elää se tietenkin tavallaan myös katolisen kirkon kautta; paavikin on jossain mielessä caesareiden perillinen.) Kiinassa kävi päinvastoin Han-dynastian kaatuessa 200-luvun alussa ja Kiinan hajotessa 300 vuodeksi. Tang-dynastia kaudellaan 600-900 -luvuilla kokosi taas yhteen valtakunnan ”ruumiin”, mutta sen ”sielu” oli korvautunut kokonaan uudella, muun muassa buddhalaisuuden myötä.

Kiehtova ja houkutteleva joskin kyllä spekulatiivinen ja ehkä ”jalat tukevasti ilmassa” -ajatus on Euroopassa tapahtuneen renessanssin ja Kiinassa tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvan renessanssin rinnastaminen. Renessanssin kaltaisen kulttuuri-ilmiön syyt ovat moninaiset ja luultavasti lopullisesti tavoittamattomissa, mutta yksi sen mahdollistajista oli epäilemättä antiikin ajan kirjallisen jäämistön uudelleen ”löytäminen” sekä arabivaltakuntien säilyttämän tiedon levitessä vähitellen takaisin Eurooppaan että sen jäänteiden systemaattisen keräämisen kautta, mitä alettiin tehdä jo Kaarle Suuren hallituskaudella. Sen sijaan arkeologisia löytöjä alettiin tehdä vasta paljon myöhemmin, ja vielä myöhemmin niitä alettiin arvostaa.

Kiinassa ei vanhojen aikojen kirjallista jäämistöä, oli se hallinnollista, poliittista tai kulttuurista, tarvinnut etsiä muualta – eikä sitä olisi muualta löytynytkään. Kuten sanottu, historian he kuitenkin kirjoittivat kunkin dynastian tarpeisiin sopivaksi, harjoittivat siis niin sanottua historiapolitiikkaa. Dynastiat hävittivät myös temppelit ja muut voittamistaan vastustajista muistuttaneet symbolit.

Modernina aikana on myös Kiinassa alettu harjoittaa arkeologiaa. Uusia löytöjä, niin kirjallisia kuin muitakin, on alkanut kertyä, ja ne ovat alkaneet muokata kuvaa Kiinan menneisyydestä uudenlaiseksi. Sellaista mullistavaa maailman- ja omakuvan muutosta kuin minkä renessanssi aiheutti Euroopassa, ei kuitenkaan ole Kiinassa vielä havaittavissa. Mutta olisiko se mahdollinen? Jos se olisi mahdollinen ja jos se tapahtuisi, se voisi olla vipu, joka vääntäisi Kiinan uuteen asentoon tavalla, mitä mitkään ulkoapäin tulleet vaikutteet eivät ole pystyneet tekemään. Tällainen tulevaisuudenkuva on kiehtova, mutta se on myös ehkä epärealistinen, eikä sovi unohtaa, että maailma on nyt niin perusteellisesti erilainen kuin myöhäiskeskiajalla, että on perusteetonta tehdä pitkälle meneviä rinnastuksia Euroopan renessanssin aiheuttamaan vallankumoukseen. Mutta vaikka olen toisaalla sanonut, että ne joilla on visioita olisi saatettava hoitoon, tällaisissa asioissa niitäkin voi elätellä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu