Vuonna 2021

Vuodenvaihde ja jo sitä edeltävät viikot ovat ennustamisen aikaa. Ehkä nytkään ei ole vielä liian myöhäistä. Inspiraatiota antavat kaksi brittiläistä laatulehteä, The Economist ja The Financial Times. Ensin mainittu ryhtyi koronavuonna hemmottelemaan tilaajiaan webinaareilla, joissa käsiteltiin yhtä jos toistakin, ja viimeisessä viime vuonna aiheena oli koronan ennustetut vaikutukset ensi (eli tänä) vuonna. (Tänään (8.1.2021) Helsingin Sanomat mainostaa Economistin kansa yhdessä tuottamaansa erikoislehteä, jossa näköjään julkaistaan osittain samoja ennustuksia.) Jälkimmäisen osalta asiasta huolehti FT:n arvostettu kolumnisti Martin Wolf, ja hän ulotti katseensa aina vuoteen 2025. Koronasta hänkin lähti liikkeelle mutta ei rajoittunut siihen. En toista heidän ennustuksiaan sellaisenaan, mutta käytän niitä lähteenä omille spekulaatioilleni.

Koronarokotteen saatavuudesta ennustettiin syntyvän ”tappelu”. Vielä sellaista ei ole nähty, mutta sen sijaan on niin meillä kuin muuallakin alkanut näkyä kasvavia merkkejä tyytymättömyydestä rokotustahtiin, syynä ainakin vielä tässä vaiheessa niiden hidas hyväksymismenettely, toimitusten luvattua pienemmät määrät ja jossain määrin myös rokottamisjärjestelyt. Varsinaista ”rokotusnationalismia” ainakaan siinä muodossa, että olisi ryhdytty estämään muita maita rokotteita saamasta (presidentti Trump tosin sitäkin viime vuonna röyhkeästi yritti) ei ole nähty, rokotusten varhaista aloittamista hyödyntävää propagandaa kylläkin. Lupauksia toimittaa rokotteita alehintaan tai jopa ilmaiseksi köyhemmille maille voinee pitää jonkinlaisena ”rokotusdiplomatiana”, jota myös ennustettiin syntyvän, vähän samaan tapaan kuin suojavälineiden kohdalla tapahtui viime vuoden talvella ja keväällä.

Pandemian tukahduttaminen rokotuksilla jo lähikuukausien aikana on ratkaisevaa myös talousnäkymien kannalta, mutta vaikka niin kävisikin (mikä ei viime tietojen valossa vaikuta todennäköiseltä Suomessakaan, saati suurissa köyhissä maissa), sillä tulee olemaan moninaisia taloudellisia vaikutuksia, joita on vielä vaikea arvioida. Velkaantuminen on ollut jo kauan kasvussa ja kasvu jatkunee vielä pitkään hälyttyvällä vauhdilla. Jos katsotaan koko kansantalouksien eikä vain valtioiden velkaantumista, ollaan jo pitkälti yli 300 prosentissa kokonaistuotannon määrästä. Viime vuosikymmenten ajan valtiot ovat kerta toisensa jälkeen joutuneet ottamaan kantaakseen yksityisen sektorin kriisiytymisen seuraukset, oli se sen omaa syytä tai ei (viimemainittu pätee tietysti koronaan). Meille on opetettu, että valtion velka ei ole sama kuin yksityistalouden velka; jotkut jopa väittävät, että valtion ei tarvitse velkojaan koskaan maksaa. Velkataakan ennennäkemätön suuruus kuitenkin roikkuu päidemme päällä kuin Damokleen miekka, korkojen vääjäämättä joskus tapahtuvaa nousua odotellen.

Suuret kriisit tuottavat myös sellaisia rakennemuutoksia, jotka helpompina aikoina juuttuvat yhteiskuntien inertiaan. Digitalisaatio on ottanut lisää loikkia jo siitäkin syystä, että monet muut talouden sektorit ovat ottaneet vastaan kovan iskun, teknologiayhtiöt sen sijaan eivät. Yksi tärkeä, myös sosiologinen muutos on ollut etätyön hyppäyksenomainen lisääntyminen; siitä tuskin on paluuta entiseen senkään jälkeen, kun pandemia joskus on ohi tai laantunut endeemiseksi influenssaepidemioiden tapaan. Liikkuminen ylipäänsä voi pysyvästi vähentyä paitsi tavallisten työmatkojen myös kansainvälisen liikematkailun ja varsinkin turismin sektoreilla. Uudet mullistukset voivat olla odottamassa työmarkkinoilla; etätyöhän ainakin periaatteessa mahdollistaa myös ”virtuaalimaahanmuuton” (ja maastamuuton), koska mikä estää entistä useampia yrityksiä värväämästä työntekijöitään mistä päin maailmaa tahansa, jos heidän ei tarvitse muuttaa fyysisesti. Ei tarvitse hakea työlupia, ei pelätä kielteisiä oleskelulupapäätöksiä – ja miten mahtaakaan käydä työehtojen kanssa. Korkeakouluopintojen jo vauhdissa oleva ”virtuaalistuminen” voi tapahtua vieläkin nopeammin; ehdottavathan jotkut jo Suomeenkin perutettavaksi virtuaaliyliopiston tai -yliopistoja.

Pandemian taloudelliset seuraukset aiheuttavat puolestaan sosiaalisia seurauksia, ennen muuta köyhyyden lisääntymistä ennestään köyhissä maissa ja eriarvoisuuden kasvamista vauraammissa. Jo nyt tilastot kertovat, että ne ammattiryhmät, jotka pystyvät tekemään etätyötä, kärsivät pandemiasta vähemmän kuin ne jotka eivät pysty. Tämä koskee naisia mutta myös vähemmistöjä. Osaksi tilanne voi korjaantua pandemian jälkeen, mutta tuskin kokonaan. Populistisen politiikan kasvualusta vahvistuu eikä sellaisesta siis ole näkyvissä ulospääsyä. Liberaalin demokratian uskottavuus on ollut laskussa jo ennen pandemiaakin, ja demagoginen autoritäärisyys, kuten myös Kiinan ”byrokraattinen despotismi” kasvattaa voimaansa (myös vetovoimaansa).

Kiinasta koronavirus lähti liikkeelle ja vaikka maan johto aluksi uskollisena totalitääriselle perinteelleen tyri sen torjunnan, se kuitenkin siitä ensimmäisenä selvisi ja ainoana maana lienee päässyt talouskasvun uralle jo sen ensimmäisenä vuonna. Ajankohta jolloin se ohittaa Yhdysvallat maailman suurimpana taloutena aikaistui usealla vuodella, ja ajankohta jolloin se aletaan mieltää maailman johtavaksi valtioksi, aikaistui ehkä jopa enemmän. Muitakin syitä kuin pandemia on varmasti Kiinan yhä jyrkemmälle kielenkäytölle ja yhä avoimemmalle ja kovemmalle ”rankaisupolitiikalle” sellaisia vastaan, jotka koettavat asettua sitä vastaan, mutta vailla vaikutusta ei ole koronankaan antama buustaus. Presidentti Trumpin Yhdysvallat oli tässä hyvänä apuna, ja kysyä sopii, onnistuuko presidentti Biden palauttamaan Yhdysvaltain liittolaisten luottamuksen ja ylipäätään enää saamaan maailmanpolitiikkaa entisille raiteilleen. Vaikea uskoa. Heikompien, ja tämä koskee myös Eurooppaa, uhkana on pelinappulan asema; niiden tulee olemaan yhä vaikeampi noudattaa oma linjaa ja torjua vaatimuksia puolensa valitsemisesta. Tämä koskee valtioiden lisäksi myös ei-kiinalaisia yrityksiä.

Jo finanssikriisin jälkimainingeissa alkoi näkyä hidastumista ja sitten suoranaista supistumista siihen asti hellittämättä edenneessä maailmantalouden investointi-, tuotanto- ja kauppavirtojen, niin sanottujen arvoketjujen, monipuolistumisessa. Se ei siis ole vain koronapandemian aiheuttama ilmiö, mutta pandemian alkuvaiheen paljastamat haavoittuvuudet valtioiden ja yhteiskuntien tarvitsemien perustarvikkeiden saatavuudessa aiheuttivat siihen ainakin ohimenevän, ellei suorastaan pysyvän trendimuutoksen. Myös tuotavuuden kasvu on hidastunut, jopa pysähtynyt. Järjestelmätasolla kiihtynee jo vuosikymmeniä käynnissä ollut monenvälisen kauppajärjestelmän mureneminen ja korvautuminen suurvaltojen ympärille muotoutuvilla alueellisilla preferenssijärjestelmillä.

Liberaalin markkinatalouden ja varsinkin sen angloamerikkalaisen variantin kannattajien hyljeksimä teollisuuspolitiikka, elinkeinoelämän valikoiva tukeminen eri keinoin, on tekemässä paluuta. Miten se tällä kertaa menestyy, on edelleen hyvä kysymys, sillä mitään vakuuttavaa vastausta siihen, miksi valtio poliitikkoineen ja virkamiehineen osaisi paremmin ennustaa menestystä markkinoilla kuin kannattavuuspakon alaisina elävät yritykset, ei ole edelleenkään ainakaan tämän kirjoittajan silmiin osunut. Koronarokotteen salamavauhtia tapahtunut kehittäminen, vaikka vaatikin yksityisten innovaattoreiden ja yritysten panoksen, on toisaalta eräänlainen vastaesimerkki, sillä ilman erittäin suuria julkisen vallan rahoituspanoksia ne eivät olisi urakasta suoriutuneet eivätkä ehkä olisi siihen ryhtyneetkään. Yleistettäväksi tämä esimerkki ei kuitenkaan taida kelvata, sillä rokotteen tarve ja kysyntä olivat niin ilmiselviä ja suuria, että vastaavaa markkinasignaalia ei normaaleissa olosuhteissa olisi käytettävissä. Ei edes sellaisissa sinänsä jo melko lailla ilmiselvissä uhkatilanteissa kuin ilmastonmuutos.

Missä siis mahdollisesti ollaan vuonna 2025? Hyvässä lykyssä taloudet ovat pääosin toipuneet pandemiasta, mutta useimmat ovat köyhempiä kuin olisivat ilman sitä. Suurin haaste saattaa kuitenkin olla kansainvälisen yhteistyön mureneminen. Maailmantalouden pystyssä pitäminen, rauhan säilyttäminen ja globaaleista julkishyödykkeistä (muun muassa ilmasto) huolehtiminen on kova urakka parhaimmissakin olosuhteissa. Populismin ja suurvaltakonfliktien aikakaudella se on vielä paljon vaikeampaa. Siihen ei ole valitettavasti parannusta näköpiirissä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu