Xinomics

The Economist -lehti julkaisi numerossaan 15.-21.8.2020 laajan Kiinan taloutta käsittelevän artikkelin, jonka oleelliset pointit lehti lisäksi tiivisti pääkirjoituksessaan. Artikkeli ja pääkirjoitus ovat tavanomaistakin huomionarvoisemmat, koska ne pureutuivat ”kansan demokraattisen diktatuurin” eli kommunistisen puolueen yksinvaltaisesti johtaman maan ja sen kansantalouden väliseen suhteeseen ja sen jo havaittavissa olevaan uuteen kehityssuuntaan maan nykyisen johtajan Xi Jinpingin valtakaudella. Ensimmäinen opetus on, että länsimaissa viljellyt ja varsinkin Yhdysvalloissa nykyään julistetut käsitykset Kiinan talouden pohjan kestämättömyydestä pidemmän päälle ovat olleet aivan aivan liian simplistisiä. Totuus on paljon monisyisempi ja myös paljon haastavampi (eufemismi sanalle vaarallisempi) Kiinan kilpailijoille.

Mao Zedongin kuollessa vuonna 1976 Kiina oli hänen lanseeraamansa kulttuurivallankumouksen jäljiltä karmeassa tilassa, mitattiin milteipä millä mittarilla tahansa. Kommunistinen puolue, jonka ”kaadereita” eli johtavaa kerrosta vastaan kulttuurivallankumous oli itse asiassa suunnattu, oli sekasorrossa, samoin Kiinan talous, jossa hän oli jo aikaisemmin, 1950-60 -lukujen vaihteen ”suurella harppauksella”, todellisuudesta irtaantuneella teollistamishankkeella, aiheuttanut kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatineen nälänhädän. Koko koulutusjärjestelmä oli ollut vuosia lamaantuneena ja iso osa kaupunkien nuorisosta joko mellasti punakaarteissa tai oli karkotettuna maaseudulle pakkotyöhön; osa koki molemmat kohtalot. Kansankommuunit olivat totaalinen katastrofi taloudellisesti ja totalitäärisyyden karmea huipennus yhteiskunnallisesti. Kiinan bruttokansantuote oli vajonnut pariin prosenttiin maailman kokonaistuotannosta.

Tämän sotkun sai syliinsä Deng Xiaoping, joka onnistui vakiinnuttamaan asemansa Kiinan todellisena ykkösjohtajana pari vuotta Maon kuoleman jälkeen. Hänen viitoittamallaan tiellä Kiina on ollut siitä lähtien – tai ainakin Xi Jinpingin valtaanpääsyyn asti. Kannattaakin muistaa, että hän on ensimmäinen Kiinan johtaja Dengin jälkeen, jota Deng ei itse ollut ”käsin poiminut” vallanperimysjärjestykseen. Dengin viitoittaman, markkinamekanismin toiminnan sallivan talouslinjan menestys on ollut valtava: sen ansiosta Kiina nousi maailman toiseksi suurimaksi talousmahdiksi ja on yhä tiellä ensimmäiseksi. Poliittinen vaikutusvalta seuraa taloudellista, ja sekin näkyy yhä selkeämmin.

Samalla Deng kuitenkin piti tiukasti kiinni kommunistisen puolueen valta-asemasta, ja sekin on säilynyt, niin hartaasti tai peläten kuin sen sortumista on varsinkin Kiinan ulkopuolella odotettukin. Kiina on kuitenkin itse asiassa muuttunut entistä vähemmän ulkomaailmasta riippuvaksi ja siihen sen politiikkakin tähtää, niin kotimaassa, jossa puolueen kontrollia on johdonmukaisesti tehostettu, kuin suhteessa ulkomaihin; esimerkiksi vientiriippuvuus on kotimaisen kysynnän kasvun takia nykyään alle puolet siitä mikä se on enimmillään.

The Economistin Kiina-katsauksessa valetaan kylmää vettä niiden niskaan, jotka Kiinan romahtamista edelleen odottavat ja vetoavat odotuksissaan siihen, mitä varsinkin Amerikasta siellä nousseen Kiina-kammon ja Kiinan nousun blokeeraamisaikeiden ja -toimien ajajat sanovat: että Kiinan menestys perustuu kestämättömään velkaantumiseen, valtion tukipalkkioihin, ”kaverikapitalismiin” (jota voisi toisella nimellä kutsua myös korruptioksi) ja tekijän- ja teollisoikeuksien varastamiseen.

Kaikkea tuota esiintyykin, mutta tällainen kuva Kiinasta on aivan liian yksinkertaistettu ja muutenkin väärä. Kiina ei Xi Jinpingin aikana ole vain jatkanut entisellä urallaan vaan sopeutunut, tai pikemminkin sopeuttanut, ja se on tehnyt sen nimenomaan puolueen johdolla. The Economist antaa Xin johdolla noudatetulle politiikalle journalistiseen tapaan vetävän nimenkin: Xinomics (vrt. Abenomics Japanissa), mutta vetävää nimeä oleellisempaa on tietysti se, mikä politiikan sisältö on. Sen suuret linjat on hahmoteltavissa kolmeen osaan, joita sitoo yhteen kommunistisen puolueen tiukassa valvonnassa tapahtuva teknologian, innovaatioiden ja markkinoiden entistä parempi toimiminen taloudellisen dynamiikan luomiseksi ja kasvun turvaamiseksi pitkälle tulevaisuuteen.

Ensimmäinen osa on suhdannevaihtelujen ja velkaantumisen kontrollointi tiukalla kädellä. Ylenmääräisten budjettitukien ja velanottojuominkien (”binge”) aika on ohi. Pankit on pakotettu kirjaamaan toimensa taseisiinsa ja rakentamaan puskureita, ja joukkovelkakirjamarkkinoita on myös putsattu. Koronakriisin takia harjoitettu elvytyskin on maltillinen, alle puolet siitä mitä Yhdysvalloissa. Tätä vastaan voisi huomauttaa, että velkaantumistaso on edelleen korkea; ja sen vastapainoksi, että niin ovat varannot ja säästämisastekin.

Toinen osa on entistä tehokkaampi ”hallintovaltio” (on varmasti aivan oikein olla puhumatta ”oikeusvaltiosta”), jonka säännöt ovat voimassa kautta maan. On pystytetty entistä tehokkaampi kauppaoikeudellinen järjestelmä koko maahan (Hongkongin autonomian käytännössä pitkälti nitistänyt turvallisuuslaki on eri asia). Aikaisemmin harvinaisia konkursseja ja patentteja koskevia oikeusjuttuja on nyt viisi kertaa enemmän kuin Xin astuessa valtaan vuonna 2012. Entistä ennustettavammat säännöt mahdollistavat markkinoiden sujuvamman toiminnan ja kohentavat tuottavuutta.

Kolmas osa on valtion- ja yksityisten yritysten välisen rajan hämärtäminen. Valtionyritykset pakotetaan parantamaan tuloksiaan ja houkuttelemaan yksityisiä investoijia. Samalla valtio harjoittaa yksityisten yritysten strategista valvontaa perustuttamalla niihin puolueosastoja. Luottoja koskeva musta lista pakottaa yritykset käyttäytymään kunnolla. Ylimalkaisen ”Made in China” -teollisuuspoliittisen kampanjan sijaan keskitytään ”pullonkauloihin”, joissa China on haavoittuva ulkomaiselle painostukselle tai missä se voi päinvastoin harjoittaa painostusta ulkomailla. Se merkitsee omavaraisuuden rakentamista avainteknologioissa kuten puolijohteissa ja akuissa. Tässä kohden The Economistin lista on liian vaatimaton. Sekä omasta aloitteestaan että varsinkin Yhdysvaltain omaksuman jyrkän ”decoupling”-politiikan takia Kiinan on pakko rakentaa ja se onkin rakentamassa kokonaista itsenäistä teknologista perusteollisuutta puolijohteista tekoälyyn.

Sen verran tunnen houkutusta nostaa tämän analyysin takia omaa häntääni, että muistutan luonnehtineeni moneen kertaan Kiinan kommunistisen puolueen hallitsevan markkinamekanismin avulla, ja että pääpaino tässä on sillä, että markkinamekanismi avustaa, ei hallitse. Sillä linjalla se näyttää jatkavankin, huolehtien yhä tiukemmin, että markkinat ovat renki, ei isäntä, ja että sekä valtionyritykset että yksityiset toimivat saumattomasti rengin tehtävässään.

Tämä politiikka on toiminut hyvin tähän asti, mutta koetteelle se joutuu pidemmällä tähtäimellä, kun selviää, voiko tällainen teknologiakeskeinen keskussuunnittelu ylläpitää elinkeinoelämän innovointikykyä päinvastoin kuin hajautettu päätöksenteko, avoimet rajat ja ilmaisuvapaus (läntisestä) historiasta todistavat. Jo nyt on kuitenkin The Economistin – ja olen itse samaa mieltä – mukaan selvää, että mitään nopeaa Kiinan ”antautumista” ei ole näköpiirissä. Läntisten maiden ja yhteiskuntien on varauduttava pitkään voimainkoetukseen avoimien yhteiskuntien ja kiinalaisen valtiokapitalismin välillä. ”Patoaminen” ei onnistu: Kiina ei ole Neuvostoliitto ja sen talous on hyvin sofistikoitunut ja integroitunut maailmantalouteen. On luotava uudet, vakaat säännöt, jotka mahdollistavat yhteistyön Kiinan kanssa samalla kun kansallista turvallisuutta ja ihmisoikeuksia suojellaan entistä voimakkaammin.

Sitä miten tämä tehtäisiin ei The Economist kerro. En minäkään pysty sitä kertomaan, en myöskään sitä, millaisia nuo säännöt voisivat olla. Jotta ne kuitenkin olisivat yhteisiä sääntöjä eikä vain sievistelevä nimitys voimatoimille, myös Kiinan olisi ne hyväksyttävä, eikä se enää hyväksy mitään mitä se ei ole itse mukana laatimassa; hyvä jos suostuu siihen, että muillakin kuin sillä itsellään on niihin sananvaltaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu