Ydinaseiden pelkääminen on vähentynyt

Kirjoitin taannoin aiheesta, jonka tunnustin itselleni vieraammaksi kuin mihin virkaurani minut monissa muissa asioissa valmensi. Kyse oli keskipitkän matkan ohjuksien kieltosopimuksesta, mutta ei vain siitä. Ydinaseet kantolaitteineen, niiden käyttöä koskevat (peli)teoriat ja niiden kieltämistä ja rajoittamista koskevat neuvotteluprosessit ovat melkoista salatiedettä, sellaista että niihin vihkiytyneitä kuunnellessa alkaa herätä epäluulo. Ehkä perusteeton, mutta epäluulo kuitenkin: ovatko he aiheessaan niin syvällä ja siihen niin viehtyneitä, että eivät näe metsää puilta. Voi olla, että vain selittelen omaa vajavaista osaamistani, mutta henkirahan minäkin itsestäni maksan, kuten kansalliskirjailija pani roolihenkilönsä kerran lausumaan.

Innoittajana edellisellä kerralla oli ulkopoliittisen instituutin järjestämä seminaari. Nytkin innoittaja on saama instituutti ja aihekin sivuaa edellistä, se on nimittäin ydinpelote. Tällaista jälkeä innoitus sai aikaan.

Ensin sananen valtioiden välisten sopimusten luonteesta. Niitähän tehdään silloin, kun valtiot katsovat ne omien etujensa mukaisiksi, sellaisina kuin ne etunsa ymmärtävät – mikä on tärkeää muistaa, sillä aina ne eivät välttämättä osaa etuja oivaltaa. Eivät tosin kaikki sopimuksetkaan ole aivan vapaaehtoisia, esimeriksi antautumissopimukset tai ylipäänsä sopimukset, joissa toinen (tai joku) osapuoli on ylivoimaisessa voima-asemassa toiseen (muihin) nähden. Mutta olivatpa kyseessä millaiset valtioiden väliset sopimukset tahansa, jos ne olosuhteet, joiden vallassa ne on tehty, suuresti muuttuvat, ei ole mitään valtioita ylempää mahtia, joka pitäisi ne voimassa. Kansainvälinen oikeus abstraktina käsitteenä on tosin sekin olemassa ja käytännössäkin sillä on merkitystä, ja sitä kannattaa koettaa pitää pystyssä, mutta tätä perustosiasiaa se ei pysty muuksi muuttamaan.

Mitä sitten tulee ydinaseisiin, ensimmäinen asia joka tulee historiaa harrastavalle ja sen opetuksia arvostavalle mieleen on, että sikäli kuin tiedetään, maailmanhistoriassa ei ole koskaan jätetty käyttämättä teknologian (tai muun kekseliäisyyden) mahdollistamaa uutta asetta tai sodankäyntimuotoa. Läpimurrot näissä asioissa ovatkin tuottaneet mullistavia muutoksia, aina valtioiden noususta niiden tuhoon saakka, voitetuista ja hävityistä sodista ja voimasuhteiden muutoksista puhumattakaan. Ydinaseetkaan eivät ole tästä historiallista tosiasiasta poikkeus, sillä niitäkin on käytetty sodassa.

Mutta vain kaksi kertaa, vaikka niitä on valmistettu kymmenin tuhansin ja niiden käyttöä koskevia doktriineja, strategioita ja konkreettisia operaatiosuunnitelmia on jokaisella ydinasevallalla, ja niitä vastaan suojautumista varten myös niillä, joilla ydinaseita ei ole. Jotain niissä siis on sellaista, mikä on muuttanut maailman menoa siitä, mihin oli totuttu tuhansien vuosien aikana.

Kaksi syytä ydinaseiden ainutlaatuisuuteen ovat ilmeisiä. Toinen on niiden tuhovoima, joka paljastui dramaattisella tavalla Hiroshimassa ja Nagasakissa: yli sadan tuhannen asukkaan kaupungit tuhottiin kokonaan yhdellä ainoalla pommilla. Vastustajan, eikä vain sen armeijan, vaan koko yhteiskunnan totaalisen fyysisen tuhoamisen ja sillä uhkaamisen muodostama pelote ei tosin ole uusi asia; muinaisista ajoista lähtien sillä on uhattu ja uhkauksia pidetty. Mutta ei yhdellä pommilla eikä ylipäänsä ollenkaan enää satoihin vuosiin, lukuun ottamatta noita kahta pommia.

Toinen on niiden radioaktiivinen säteily, joka suoran, räjäytyshetkellä tapahtuvan säteilyn lisäksi vaikuttaa pommin aiheuttaman laskeuman takia sen välittömän vaikutusalueen ulkopuolellakin. Eikä siinäkään kaikki: riippuen pommissa käytetyistä materiaaleista säteily voi jatkua vuosia ja vuosikymmeniä. Lisäksi säteilyä ei voi aistia, mikä lisää sen kammottavuutta ja siten pelotevaikutusta entisestään.

Kolmas peloteaspekti muodostuu ydinaseilla tuhoamisen nopeudesta, minkä aiheuttaa niiden tuhovoiman lisäksi kantolaitteiden nopeus: pisimmilläänkin varoitusaika on puoli tuntia, lyhimmillään minuutteja, kun vastavan tuhon aikaansaaminen ennen vaati pitkäkestoisia operaatioita, piirityksineen ja muineen jopa kuukausia ja vuosia kestäviä.

Pienempiäkin pommeja opittiin pian valmistamaan ja nykyään pienimmät eivät enää eroa voimakkuudeltaan suurehkoista tavanomaisista pommeista, ja oheisvahinkoja aiheuttavaa säteilyäkin on pystytty vähentämään. Silti ydinaseiden käyttö on jäänyt kahteen kertaan, ja päinvastoin kuin tavanomaisten aseiden kohdalla, jossa konkreettisia tuloksia niiden kieltämisessä on saatu aikaan vain biologisten ja kemiallisten aseiden suhteen, ydinaseita ja niiden maaliinsaattamislaitteita koskevia sopimuksia on tehty 1960-luvulta asti.

Ydinpelotteen ei siis ainakaan enää tarvitse muodostua siitä, että jokainen pommi joka räjähtää, aiheuttaisi valtavaa tuhoa ja radioaktiivisen säteilyn takia muodostasi riskin myös pommittajalle. Silti niiden muodostama pelote on edellä lueteltujen näkökohtien takia edelleen omaa luokkaansa. Tiedossa on tosin ainakin yksi valtionjohtaja, joka puheissaan väitti viis veisaavansa ydinaseen käytön uhkasta maataan vastaan: Mao Zedong. Kiinassa oli siihen aikaan kuutisensataa miljoonaa asukasta. Mao sanoi, että jos puolet kuolee ydinsodassa, vielä jää jäljelle 300 miljoonaa. Mutta eipä hänkään ryhtynyt sanoista tekoihin, ja vähäisemmänkin sodan pelko sai hänet ryhtymään mielipuolisilta tuntuviin varotoimenpiteisiin kuten rakennuttamaan valtavan tunneliverkon Pekingin alle ja siirrättämään suuren osan maansa siihenastisesta teollisesta tuotantokoneistosta Kiinan sisäosiin.

Hyökkäysaikeita hautovan maan – tai pikemminkin sen valtaregiimin – näkökulmasta pelotteen muodostaa vastahyökkäyksen uhka, ei se, että oman hyökkäyksen kohteen apokalyptisestä tuhosta kannettaisiin huolta. Niinpä perinteiset ydinasevallat pyrkivät ja pystyivätkin luomaan itselleen kyvyn iskeä takaisin, olipa vastapuolelta tulossa millainen hyökkäys tahansa. Maa, joka ei hautonut (tai haudo) hyökkäysaikeita, joutui ja joutuu silti ylläpitämään vastaiskukapasiteettia, koska vain sen avulla voi laskea mahdollisen hyökkääjän jättävän aikeensa toteuttamatta. Sittemmin on ilmaantunut muutama maa, joiden valtaregiimistä ei oikein tiedä, onko niiden viimekätisenä tavoitteena hankkia itselleen kyky hyökätä ydinaseilla; tässä vaiheessa ensisijainen tavoite on kuitenkin regiimin oman aseman varmistaminen. ”Evil axis” -puheilla on näissä tapauksissa ehkä luotu juuri se mikä on haluttu estää.

Epävarmuuden ylläpitäminen omista aikeista on pelote sekin, mutta samalla kasvattaa riskiä siitä, että joku osapuoli arvioi muiden aikeet väärin ja lanseeraa hyökkäyksen ennaltaehkäisevässä tarkoituksessa. Myös monimutkaisten järjestelmien käyttöön liittyvä riski teknisistä ja inhimillisistä virheistä kasvattaa epävarmuutta. Ydinasevallat ovatkin joutuneet tasapainottelemaan toisaalta hyökkäyskyvyn luomisen ja ylläpitämisen ja kykyjensä ja aikeidensa salaamisen, ja toisaalta tämän riskin alentamistarpeen välimaastossa, ja se onkin varmasti ollut ydinaseiden valvontaa, rajoittamista ja kieltämistä koskevien sopimusten yksi tärkeä motiivi.

Pelko on tunne ja tunteille on ominaista häilyvyys. Ydinasetta ei ole käytetty vuoden 1945 jälkeen ja silloinkin kahden pommin aiheuttama tuho rajoittui kahteen kaupunkiin. Enää vähän on jäljellä ihmisiä, joilla on minkäänlaista henkilökohtaista tuntumaa – kaukaistakaan – ydinaseiden käytön todellisuuteen, ja hupenemassa ovat nekin, jotka kokivat Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton vastakkainasettelun aiheuttamat ydinsotapelot. Psykologinen pelote on väistämättä laimentunut. Kiinan nousu maailmanmahdiksi, jota eivät sido nekään – viime kädessä heiveröiset – kansainvälisoikeudelliset velvoitteet, joita ydinaseiden käytölle on luotu, alentaa toiselta suunnalta kynnystä niiden käyttöön. Kolmannelta suunnalta pelotetta heikentää itse ydinaseiden tekninen kehitys ja käytettävyys tavalla, jonka ei ehkä enää uskota automaattisesti johtavan apokalyptiseen eskalaatioon. Toisen maailmansodan jälkeen vallinneen kansainvälisen järjestelmän yleinen mureneminen on omiaan houkuttelemaan yhä uusia valtioita hankkimaan itselleen ydinaseen. Se kasvattaa apokalyptisen eskalaation riskiä, mutta ei näytä tarpeeksi pelottavan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu