Yhä enemmän erilleen muista ihmisistä

Pitäisikö minun tuntea tyydytystä siitä, että ihan viime päivinä yhteiskunnassa on alkanut nousta esiin samanlaista(kin) kritiikkiä kuin itse olen jo viikkoja esittänyt yli 70-vuotiaiden kohtelusta koronakriisissä? Ensin jotkut yksittäiset poliitikot puuttuivat asiaan, ja sitten jopa hallitus on taipunut hieman, mutta vain hieman ja kuin pakkopullaa syöden. Ehkä pitäisi, mutta enpä juuri tunne.

Kun hallitus tiedotti 19 kohdan korona-toimenpideluettelostaan 16.3.2020, arvelin tuoreeltaan, että yli 70-vuotiaita koskevan velvoitteen epäselvä sanamuoto ja myös sen sisältö olisivat selitettävissä kiireellä ja puutteellisilla tiedoilla, joiden varassa ylipäänsä kaikkiin toimenpiteisiin oli ollut ryhdyttävä. Nyt on siitä kulunut aikaa kohta kaksi kuukautta, tietoa on kertynyt lisää eikä kiirettäkään ole enää, ei ainakaan sellaista kuin silloin. Niinpä sen, että hallitus ilmoitti pitävänsä velvoitteen voimassa määräämättömän ajan – joskin edelleen sitä epäselventäen luonnehtimalla sitä velvoitteena annetuksi suositukseksi – täytyi olla harkittu teko. Tämä tapahtui 4.5.2020 pääministerin suulla. 6.4.2020 pantiin jakeluun 4.5.2020 päivätty tiedote, jossa hallitus ilmoitti ”jatkavansa” suositustaan, siis suositusta joka 4.5.2020 asti oli ollut velvoite. Ja viimeisimmäksi virkamies sanoo, että velvoite onkin muutettu suositukseksi.

Oikeudellisesti suositukseksi väännetyn ulkoisen muodon ei kannata antaa hämätä. Hallitus haluaa yhä yli 70-vuotiaiden pysyvän erossa muista ihmisistä. Se haluaa edelleen estää tämän ryhmän suurta toimintakykyistä enemmistöä hoitamasta itse jokapäiväisiä asioitaan, ja vaikeuttaa niiden hoitamista –kuten ylipäänsä turvallista kodin ulkopuolella liikkumista – olemalla asettamatta mitään, edes moraalista, velvoitetta muulle väestölle suojella heitä omilla toimillaan, ei pienintäkään. Se pesee käsiään korostamalla, että viime kädessä me olemme kuitenkin itse vastuussa tekemisistämme eli selkosuomella: jos me nyt sitten saamme tartunnan, saamme vain itseämme syyttää.

Sairastuvuustilastoista, joita lehdet julkaisevat päivittäin, ilmenee, että kaikista aikuisista 70-79 -vuotiaat sairastuvat väestöosuuteensa suhteutettuna vähiten tähän tautiin. Tästä hallitus tietenkin mielellään ottaa ansion väittämällä, että se johtuu juuri heidän viisaasti asettamastaan erilläänpysymisvelvoitteesta. Mitään näyttöä ei kuitenkaan ole siitä, että tuo sairastavuusluku olisi oleellisesti suurempi, jos tällaista velvoitetta ei olisi, ja vielä vähemmän jos se olisi molemminpuolinen. Aivan selvänä pidän, että se ei olisi yhtään suurempi, jos ne vaatimattomat, helposti toteutettavat mutta elämänlaatua huomattavasti parantavat muutokset, joita minä olen siihen esittänyt, olisi hyväksytty ja otettu käyttöön.

Ironista on, että ikäihmisten suojelu ei näytä onnistuvan kovin hyvin kun kyse on niistä, joiden suojelusta yhteiskunnan pitäisi huolehtia, pääasiassa yli 80-vuotiaista hoivakotien ja vastaavien asukaista. Heidän sairastuvuuslukunsa kun on jo 50 prosenttia korkeampi 70-79 -vuotiaisiin verrattuna.

Itse asiassa koko tämän ikääntyneitä koskevan toimintalinjan suurimpia ellei suurin yksittäinen vika, joka vasta nyt alkaa saada hieman huomiota, on ollut toimintakykyisten ja muiden, jatkuvaa apua tarvitsevien ikääntyneiden yhteen nippuun paneminen ja käsittely sellaisena. Niinpä myös se vähäinen kritiikki, joka siihen on kohdistunut, on suurelta osin suunnattu – sinänsä kyllä ymmärrettävästi – niihin inhimillisiin kärsimyksiin, joita omaisista erillään oleminen näille vanhimmille ja usein henkisestikin hauraimmille aiheuttaa.

Voidaan tosiaan kysyä – ja kyseenalaistaa – se, miksi viimeisiä viikkojaan ja kuukausiaan eläviltä haluttiin riistää mahdollisuus viettää ne läheisimpiensä kanssa. Suorastaan irvokas oli TV:ssä näkymä ”tapaamiskonttiin”, joka muistutti erehdyttävästi amerikkalaisten ”maximum security” -vankiloiden tapaamishuoneita lasieristyksineen ja puhelimineen. Siihen verrattuna tietokoneen ruutukin olisi inhimillinen. Mahtavatkohan ne kontit nyt kadota maisemasta? Nyt ilmeisesti tulossa oleva tapaamisten salliminen (voisi tosin kysyä, miten sellaista voi ”sallia” mikä ei olekaan ollut kiellettyä) kaikille yli 70-vuotiaille on varmasti hyvä asia emotionaalisen kärsimyksen lieventämiseksi, mutta jos helpotukset siihen jäävät, se ei mitenkään helpota omatoimisten ikäihmisten mahdollisuuksia hoitaa asioitaan, ei edes tähtää siihen.

Ylen A-studiossa 4.5.2020 gerontologian professori Marja Jylhä tavoitti yhtenä harvoista tässä asiassa jotain oleellista. Hän sanoi jotain siihen suuntaan, että tässä ollaan nyt yhä ikääntyneempää ja vanhusten mukana pitämistä yhä enemmän tarvitsevaa yhteiskuntaa jakamassa ”meihin” ja heihin” nimenomaan iän perusteella ajattelematta mitä siitä seuraa.

Niinpä. Miten tämän suositukseksi muuttuneen velvoitteen selittämisen kanssa venkoillaankin, siitä nyt vain kerta kaikkiaan väistämättä seuraa, että iso osa suomalaisia syrjäytetään osallistumisesta omaan yhteiskuntaansa. Jako ”heihin” ja ”meihin” vain jyrkkenee sitä mukaa kun muu yhteiskunta avautuu ja väkimäärä julkisessa tilassa lisääntyy, sillä sitä vaikeampi ”meidän” on suojella itseämme ”heiltä” muuten kuin pysymällä kodeissamme. Ja mitä kaikkea vielä voidaankaan tehdä, kun nyt on tehty tämä? Mitä varsinkin sitten kun tautitilanne tästä vielä todennäköisesti pahenee, tuli uusia aaltoja tai ei? Ja eiköhän ”meidän” ole syytä varautua siihenkin mahdollisuuteen, että muutkin kuin viranomaiset alkavat haluta meidän eristäytyvän, eli että ensin alkaa tulla kieroon katsomista, sitten porttikieltoja.

Vielä sana niille, joita ihme kyllä yli 70-vuotiaiden joukossa myös näyttää olevan, jotka sanovat kokeneensa eristäytymisen aika helpoksi tai hyväksyvänsä sen jotenkin heille kuuluvana yhteisen ponnistuksen osana. Ja heille, jotka pitävät minun kaltaisteni harvojen ilmaisemaa arvostelua piittaamattomuutena, ymmärtämättömyytenä, poispilatun sukupolven röyhkeytenä tai lapsellisena uhmamielisyytenä. Ja siis uskovat, että ilman kuriin panemista nämä ikäihmiset käyttäytyisivät holtittomasti ja levittäisivät tautia itseensä ja muihinkin.

Selkäytimellä reagointi loogisen ajattelun sijaan on kyllä, kuten Nobel-palkittu professori Daniel Kahnemann kirjassaan ”Thinking Fast and Slow” vakuuttavasti todistaa, vaikeaa kaikille ja siten myös ikäihmisille, mutta ei ikä ja sen tuoma kokemus ainakaan huononna kykyä siihen. Uskon kuuluvani suureen enemmistöön, kun väitän, että ”me” pystymme kyllä arvioimaan oman riskimme taudista saatavissa olevien tietojen pohjalta ja päättämään miten tarkasti meidän on itse itseämme ja kanssaihmisiämme suojeltava. Me tiedämme, että tartunnan välttämiseksi muista etäällä pysyminen on tärkeää ja että oma koti on siinä paras paikka, ja olemme valmiit niin paljon kuin mahdollista siellä pysymään. Siinä hallitus ja sen käytössä olevat viranomaiset olisivat voineet meitä auttaa. Sen sijaan he valitsivat linjakseen tehdä sen vaikeammaksi ja kohdella meitä kuten holhottavia lapsia.

Lopuksi vielä kaikkein suurin ironia, jonka oivalsin alkaessani heräillä tänä aamuna. Niinhän ne tiedostamattomassa muhivat ideat toisinaan pulpahtavat pintaan. Kun kerran tämä strategia valittiin, miksi ei sitten toteutettu sitä johdonmukaisesti loppuun saakka? Koronavirustaudin kuolleisuustiedoistahan selviää, että melkein kaikki kuolemat ovat keskittyneet vanhuksiin, ja heistäkin kaikkein vanhimpiin ja hauraimpiin, monisairaisiin. Miksei siis todella eristetty koko tätä joukkoa vaikkapa 68 elinvuodesta ylöspäin, eli eläkkeellä olijat, joiden poissaolo ei yhteiskunnan pyöriä olisi pysäyttänyt, ihan oikeaan karanteeniin, ja annettu taudin vain tapahtua? Nyt se voisi olla jo sairastettu, muutama kymmenen tai sata kuollut, yli 80 prosenttia olisi immuuneja ja mekin, riskiryhmät, suojassa. Ja talous olisi lähes koskematon. Kysynpähän vaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu