Yksi, kaksi vai monta napaa

Huoli ja monilla toivo Yhdysvaltain kansainvälisen vaikutusvallan murenemisesta ei ole enää uusi asia, mutta eräät viimeaikaiset tapahtumat ovat tuottaneet uutta todistusaineistoa tukemaan sitä, että näin on tosiaan tapahtumassa. The Financial Timesin kolumnisti Gideon Rachman referoi ja kommentoi eräitä niistä 18.4.2023 julkaisemassaan kirjoituksessa. Suomenkin valtionjohdossa on teema tunnistettu ja varmaan myös tunnustettu (siteeratakseni presidentin nykyisen kansliapäällikön taannoin kirjassaan esittämää iskulausetta), mikä näkyi esimerkiksi presidentti Niinistön Etelä-Afrikan vierailullaan antamista lausunnoista. Sain Rachmanilta inspiraation tähän kirjoitukseen, vaikka se ei tekstistäni juuri ilmene.

Valokeilassa on jälleen kerran Kiina pyrkimyksineen sekä Venäjän sota Ukrainaa vastaan, joka sekä pakottaa esiin asioita, jotka muuten voisivat ehkä vielä olla pinnan alla, että mahdollistaa niiden arvioinnin, jos kohta myös niillä spekuloinnin. Ukrainan sodan ohella huomiota on kiinnittänyt Kiinan äskettäin aikaansaama Iranin ja Saudi-Arabian diplomaattisuhteiden palauttaminen ja se, mitä siitä voi seurata (vihje: minulla on tätä asiaa koskeva kirjoitus ”putkessa”). Ajankohtaiset tapahtumat ovat kuitenkin merkityksellisiä myös ja varsinkin sen takia, mitä ne saattavat kertoa suurvaltojen voimasuhteiden muuttumisesta ja viimeiset 70-80 vallinneen maailmanjärjestyksen ja varsinkin sen viimeisten 30 vuoden ajan vallinneen yksinapaisen vaiheen kohtalosta.

Eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa katsannossa Venäjän valloitussota Ukrainaa vastaan on myös hyökkäys koko kansainvälistä järjestelmää ja sen YK:ssa vahvistettuja perusperiaatteita vastaan, mutta nyt on jouduttu toteamaan, että ei se sellaiselta suuressa osaa muuta maailmaa näytäkään. Se on näkynyt YK:n yleiskokouksen äänestyksissä, joissa juuri joukko maita ei ole sitä tuominnut (turvallisuusneuvostossahan sitä ei ole Venäjän veto-oikeuden takia pystytty tuomitsemaan, minkä lisäksi Kiina ei sitä siellä myöskään tuomitsisi). Nämä äänestykset ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu, symbolisia näytelmiä, koska ei YK:n äänestyksillä tällaisia konflikteja lopeteta eikä hyökkääjän käyttäytymiseen pystytä vaikuttamaan.

Hieman enemmän kertoo argumentointi, jonka mukaan Ukrainassa ei ole kyse mistään maailmanjärjestyksen uhmaamisesta, vaan vain ”alueellisesta” konfliktista, joka ei heille siellä ”globaalissa etelässä” kuulu. Tai jos kuuluukin, syypää konfliktiin on yhtä paljon Ukrainaa tukeva länsi, joka on Naton muodossa tunkeutunut Venäjän reviirille ja uhkaa sitä. Tämähän on Venäjän propagandistinen argumentti, joka siis siellä etelässä ainakin johonkin mittaan asti hyväksytään. Hyväksytäänkö se aidosti vai vain taktisesti, on eri asia. Enemmän aitoa tunnetta ja asennetta on ehkä siinä väitteessä, että länsimaat esittävät omat konfliktinsa koko maailmaa koskevina ja koko maailman myötätuntoa vaativina, mutta viis veisaavat etelän konflikteista (ja ovatpa niitä ainakin ennen käynnistäneet ja lietsoneetkin).

Kiinan nousu maailmanvallaksi väistämättä sekä luo sille painetta että jossain vaiheessa myös houkutusta ryhtyä järjestelemään asioita oman mielensä mukaisiksi. Pitkään se vastusti tätä kiusausta, koska se halusi hyötyä ”valmiista” maailmanjärjestyksestä ennen muuta taloudellisesti, ja menestyi siinä loistavasti. Poliittiseksi tavoitteeksikin sille näytti riittävän myötämieli, jolla se sai tuotteilleen markkinoita, taloutensa kehittämiseen teknologiaa (näitä kehittyneistä maista) ja resursseja raaka-aineiden ja energian muodossa (näitä kehitysmaista ja Venäjältä).

Muutaman viime vuoden aikana johtavien länsimaiden (ja Japanin), mutta ennen muuta Yhdysvaltain, asenne Kiinaan muuttunut jyrkästi. Jälkeenpäin, kun on niin helppo olla viisas, voi ihmetellä miten kauan kesti, ennen kuin huoli Kiinan noususta, ensin taloudellisesta, sitten poliittisesta ja sen myötä sotilaallisesta, alkoi todella nousta. Jos Donald Trumpin presidenttikausi ei olisi ollut sellaista sekatsotkua kuin se oli, todellinen käänne olisi voinut tapahtua jo silloin. Hänen ”kauppasotansa” Kiinaa vastaan tuskin oli se tehokkain ja oikeaan osunein tapa Kiinan aiheuttamaan uhkaan vastaamiseen.

Kuten aleneva veden pinta nostaa esiin vedenalaiset karit, länsimaiden aleneva mahti ja vaikutusvalta näyttää nostavan esiin tukahdutettuja tunteita aikaisemmasta alistetusta asemasta. Reaalipoliittisesti asennoituneelle tarkkailijalle (allekirjoittanut mukaan lukien) on jonkinlainen yllätys ollut noiden tunteiden voimakkuus, vaikka siirtomaa-ajan loppumisesta on jo kulunut kohta vuosisata. Osa tästä puheesta onkin varmasti tarkoitushakuista retoriikkaa ja voi kysyä, voiko sellainen riittää valtioiden politiikan käyttövoimaksi, mutta aitoakin tunnetta siihen näyttää liittyvän. Sama koskee nostalgista sympatiaa lännen silloista päävastustajaa kohtaan, niin synkkää menneisyyttä kuin se mukanaan kantaakin. Eli nyt teille maksetaan potut pottuina; älkää enää tulko meitä neuvomaan ja moraalista luennoimaan.

Mitä lännen hallitseman maailmanjärjestyksen tilalle oikein halutaan? ”Moninapainen” järjestys usein mainitaan, mutta mitä se konkreettisesti tarkoittaisi? Historiasta kyllä löytyy esimerkkejä erilaisista alueellisista ”maailmanjärjestyksistä”, ja Euroopasta löytyy yksi varsin äskettäinen moninapainenkin, se joka vallitsi 1800-luvulla Napoleonin sotien jälkeen ja kesti kutakuinkin vakaana ensimmäiseen maailmansotaan asti. Rauhalliset kaudet ovat kuitenkin useimmiten olleet sellaisia, joissa yksi hegemoni on pitänyt järjestystä yllä, kunnes toinen on sen korvannut, usein suurten konfliktien jälkeen. Jatkuviin sotiin perustuvista ”järjestyksistä” (jos sana tähän sopii) on enemmän esimerkkejä, ja mainitsen kaksi: niin sanottu sotivien (läänitys)valtioiden aikakausi Kiinassa noin 500-221 eea. ja Euroopassa noin renessanssista 1800-luvun alkuun.

Niinpä moninapaista maailmaa haikailevat haikailevat myös suurten konfliktien perään, jos ihmiskunta ei ole oppinut historiastaan jotain perusteellisesti uutta. Sitä taas on vaikea uskoa. Toisaalta, ne jotka haikailevat uuden hegemonin perään – tai haluavat nykyisen jatkavan – haikailevat historian valossa myös suurten riskien perään.

Ukrainan sodan pitäminen eurooppalaisten ja yleisemmin demokratioiden sisäisenä asiana, johon niiden oma politiikka (eli konkreettisesti Naton laajeneminen) on syypää, kertoo myös jotain epämiellyttävää mutta paljonpuhuvaa: tuolla muualla maailmassa ei paljon välitetä niistä moraalisista periaatteista, joita noudattavien valtioiden toimin tämä sääntöpohjainen maailmanjärjestys on pystytetty ja joiden varassa se pysyy pystyssä. Ennen muuta ei yksilön arvosta ja oikeuksista, joilla se ilmituodaan ja yritetään taata, suhteessa yhteisöön, viime kädessä valtioon. Eikä edes valtioiden oikeuksista, jos ne ovat suurempiensa tiellä. Osasyy tähän asenteeseen epäilemättä on se, että arvoista saarnaajat, siis me täällä ”lännessä”, eivät ole eläneet niin kuin ovat saarnanneet. Vielä tärkeämpi syy on kuitenkin, että nuo arvot eivät kuulu kuin korkeintaan osittain muun maailman henkiseen perintöön. Kannettu vesi ei ole pysynyt kaivossa.

Kaikki edellä oleva muodostaa aika lohduttoman tulevaisuudennäkymän. Maailman pirstaloitumista toisiaan vastaan kilpaileviin valtioryhmittymiin ja tuon kilpailun myötä uhkaamassa olevaan tuhoon ja kärsimykseen ei näytä mikään voivan estää. Eritoten luulo, että teknologinen ja taloudellinen keskinäisriippuvuus muodostaisi riittävän kannusteen valtioiden väliseen rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, integroitumiseen yhdeksi suureksi maailmankyläksi, on ollut utopia, ei tavoitettavissa oleva todellinen tulevaisuus. Murhetta kannetaan aiheellisesti siitä, että ilmastonmuutoksen, luonnonvarojen ehtymisen, väestönkasvun ja saastumisen kaltaiset globaalit – tähän tuo sana sopii – uhkat vaatisivat tasan päinvastaista kuin mihin ollaan menossa. Siihen ei voi oikein muuta sanoa kuin siteerata runoilijaa, joka laati nämä säkeet jo vuonna 1905 (vaikka tuskin maailmanjärjestys mielessään):

”Pilvet on pilviä,

vaikka ne kuinka

kullassa ruskotelkoot.

Toivot on turhia,

vaikka ne kuinka

onnea uskotelkoot.”