Ymmärrys hoi, äly älä jätä

Kirjoituksiani tällä alustalla lukeneet eivät varmasti hämmästy, kun ilmoitan olevani aika lailla eri mieltä Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäen Helsingin Sanomissa 30.12.2021 julki saamista mielipiteistä koskien Venäjää ja sen vaatimuksiin suhtautumista. Erityisesti voin viitata 26.11.2021 julkaisemaani kirjoitukseen, jossa kommentoin professorien Reetta Toivanen ja Magdalena Kmak mielipiteitä teemasta ”kova kovaa vastaan”. Vielä tuoreempi kirjoituksen, jossa kommentoin Venäjän Yhdysvalloille esittämiä vaatimuksia, julkaisin 10.12.2021. Lisääkin teemasta on tulossa, voin luvata. Ehkä annan tässä liikaakin painoa yhdelle lehtijutulle, mutta toisaalta, lehti antaa liikaa painoa yhdelle professorille ilman kritiikin häivää, joten tunnen vastustamatonta tarvetta reagoida. Päivää myöhemmin tosin samassa lehdessä kerrottiin muiden ulkopolitiikan asiantuntijoiden hieman erilaisia näkemyksiä, mutta reagoin silti.

Ensimmäiseksi, vaikka ”asiahan ei minulle kuulu”, kuten eräs aikanaan tunnettu roolihahmo tapasi aloittaa, voisi kysyä että mitähän tasavallan presidentti mahtaa tuumia mietteistä, joiden mukaan hän on ehkä vähän hämmentynyt. Minäkin olen joskus kommentoinut presidentin lausumia, mutta hänen tunnetilojaan en ole lähtenyt julkisesti arvailemaan – enkä pahemmin yksityisestikään. Mutta tämä on tässä sivuseikka.

Patomäki kuuluttaa Niinistöltä moraalista johtajuutta. Koska sitä pitää vaatia, sitä ei ilmeisesti Patomäen mielestä ole osoitettu. Mitä sen osoittaminen käytännössä edellyttäisi? Sitä en Hesarin jutusta hänen sanomanaan löytänyt, en ainakaan eksplisiittisesti. Ellei sitten johtajuudeksi riitä, että ylipäänsä sanoo jotain eikä pysy vaiti, mistä hän Niinistöä moitiskelee ja panee toivonsa tämän perinteiseen uudenvuoden puheeseen. Kummallista olisikin, jos presidentti ei asiasta mitään sanoisi, enkä usko niin käyvän. Ehkä se, mitä hän sanoo huomenna, antaa vastauksen niin Patomäelle kuin minulle. Sitä odotellen seuraavat punktit.

Patomäen puheet vaikuttavat kummallisen ristiriitaisilta tullakseen professorilta, alansa ainakin periaatteessa korkeimman asiantuntemuksen omaavalta henkilöltä. Faktatkaan eivät ole kohdallaan, esimerkkinä arvelu, että Naton laajentamisen estämistä koskeva Venäjän vaatimus koskisi vain entisen Neuvostoliiton alueita. Hyväntahtoinen tulkinta olisi, että juttu on kirjoitettu ennen kuin Venäjän ulkoministeriön tiedottaja ilmoitti sen koskevan nimenomaan esimerkiksi Suomea ja Ruotsia. Niin hyväntahtoiseen tulkintaan ei kuitenkaan ole oikein perusteita, sillä lukemalla Venäjän Naton jäsenmaille esittämän sopimuksen tekstin löytää kyllä saman asian sieltäkin.

Patomäki moittii sitä, että tilannetta ei osata eikä haluta tarkastella Venäjän näkökulmasta eikä ole intellektuaalista kykyä käydä asioita läpi analyyttisesti. Varsinkin suomalaisiin ja varsinkin journalisteihin kohdistettuna kritiikki onkin paikallaan: ei analyyttisyys tosiaankaan ole mikään laajasti harjoitettu hyve (journalistien intellektuaalisesta kyvystä en sano mitään). Mutta onko tilanteiden katsominen eri toimijoiden näkökulmasta ”kansainvälisen politiikan teorian poliittisen realismin keskeinen periaate” ja mitä ylipäätään tarkoittaa ”politiikan teorian poliittinen realismi”?

Patomäen sanomaksi ei jutussa panna lausetta, että ”Suomen poliittisessa johdossa Venäjän toimet ovat aiheuttaneet neuvottomuutta”, mutta eipä myöskään mitenkään perustella, miksi näin katsotaan ja kuka niin katsoo, ja mistä seuraa johtopäätös, että tämän väitetyn neuvottomuuden takia on ”väläytetty” Natoon liittymistä.

Intellektuaalisen kykynsä ja analyyttisyyden ansiosta Patomäelle on selvää, että Naton laajentuminen ja EU:n politiikka on johtanut niiden ”turvallistamiseen” Venäjällä, koska se näkee kyseessä olevan eksistentiaalisen, olemassaoloonsa kohdistuvan uhkan. Edelleen, hänen mukaansa Ukrainalle annettu sotilasapu on johtanut tilanteeseen, jossa se voisi periaatteessa ratkaista tilanteen sotilaallisesti, eikä Venäjä voi sitä sallia ilman kasvojen menettämistä.

Vaatimus että tilannetta olisi pystyttävä tarkastelemaan kaikkien toimijoiden näkökulmasta, myös Venäjän, on tietysti sinänsä aivan oikeutettu, vieläpä itsestäänselvyys, kuten sekin, että näin ei useinkaan tapahdu. Mutta ei siitä seuraa, että Venäjän näkökulmaa olisi pidettävä oikeana, ei edes siinä tapauksessa, että uskottaisiin sen mitä he sanovat olevan sen mitä he tosiasiassa ajattelevat. Ja tilanteen tarkasteluun olisi otettava myös se varteenotettava vaihtoehto, että se mitä he sanovat ei ole se mitä he tosiasiassa ajattelevat. Sen lisäksi tietenkin olisi tilannetta tarkasteltava myös muiden kuin Venäjän näkökulmasta, jos halutaan olla intellektuaalisesti kykeneviä ja analyyttisia.

Onko siis Venäjää kohdannut eksistentiaalinen uhka, kun sen entiset itäeurooppalaiset vasallivaltiot ja kolme entistä neuvostotasavaltaa on hyväksytty Naton jäseniksi? Sitä voi arvioida esimerkiksi siitä näkökulmasta, jonka riittävä ikä ja perehtyminen viimeisten 30 vuoden historiaan antaa. Siitä näkökulmasta muistuu heti mieleen, että kaikki Natoon hyväksytyt uudet jäsenet pyrkivät sinne omasta aloitteestaan ja että Puolaa, Tšekkoslovakiaa ja Unkaria lukuun ottamatta ne otettiin sinne pikemminkin vastentahtoisesti kuin innokkaasti. Kolmeen Baltian maahan ei ennen Ukrainan kriisiä vuonna 2014 edes laadittu niitä puolustussuunnitelmia, jotka rutiininomaisesti oli kaikille Nato-maille laadittu, saati sijoitettu joukkoja. Kun niin lopulta tehtiin, se johtui vain ja ainoastaan Venäjään omista toimista, Krimin kaappaamisesta ja Itä-Ukrainan konfliktin lietsomisesta. Ukrainan konflikti sitä paitsi alkoi – nota bene! – sen jälkeen kun siltä oli evätty perspektiivi Nato-jäsenyyteen, ei sen takia, että jäsenyys olisi ollut toteutumassa. Kaiken kaikkiaankin, ei edes tarvita kovin kaksista intellektuaalista kapasiteettiä oivaltamaan, että Naton kaltainen järjestö ei ole koskaan ollut aikeissa eikä kykenisi vaikka haluaisikin sotaan, rajoitettuunkaan, Venäjää vastaan. Voi tienkin olla, että Venäjän johto on niin pahasti irtaantunut todellisuudesta, että tällaiseen tosiaan uskoo, onhan se bolsevistisen, konspiratorisen ja paranoidisen perinteen jatkaja, mutta ei silloinkaan oikea vastaus olisi sen vaatimusten edessä periksi antaminen.

Mitä tulee Ukrainalle annettuun sotilasapuun ja sen mahdollisen kykyyn ratkaista tilanne sotilaallisesti, mikä tarkoittanee yritystä vallata takaisin Donetsk ja Luhansk (ja kenties jopa Krimkin), epäilen suuresti tätä kykyä, mutta vaikka se olisi tottakin, eihän se oikeuta Venäjää ryhtymään uusiin hyökkäyksiin Ukrainaa vastaan tai muiden moittimista siitä että ne sitä avustavat. Venäjähän se on hyökännyt Ukrainaan ja vallannut siltä alueita. Vastahyökkäys niiden takaisin saamiseksi olisi täysin oikeutettu niin kansainvälisoikeudellisesti kuin moraalisesti. Ei tämä tosin ensimmäinen kerta ole kun Venäjä väittää vastapuolensa konfliktissa pahentavan sitä, koska se vahvistaa omaa puolustustaan.

Kaikkein kummallisimmat ovat Patomäen mietteet siitä miten tilanne ratkaistaisiin. Venäjän kaavailemalla etupiirillä ei tosin olisi hänen mielestään mahdollisuuksia onnistua, mutta sen sijaan olisi täysin järkevää ja mahdollista luvata sille, että Nato sitoutuisi olemaan laajentumatta esimerkiksi tietyksi ajaksi. Hän ei näköjään ollenkaan tajua, että juuri sellainen sitoumus – jonka väliaikaisuus tietysti olisi yhtä pysyvää kuin väliaikaisuus yleensäkin – tuottaisi juuri sen etupiirin, jota hän ei siinä näe. Hänestä olisi ”absurdia”, jos Venäjän uhkaaviin toimiin vastattaisiin lisäämällä uhkaa Venäjään päin. Ehkä joku muukin keino on, mutta jos näin väittää, olisi kyllä intellektuaalisen uskottavuuden säilyttämiseksi kerrottava, millaisilla ei-uhkaavilla toimilla Venäjälle vastattaisiin niin, että se lopettaisi uhkailuun perustuvan politiikkansa. Ainakaan se ei onnistu myöntyväisyyspolitiikalla.

+18
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu