Zeitenwende

The Financial Timesin Euroopan asioiden päätoimittaja (tai miten ”Editor” pitäisikin kääntää suomeksi) Tony Barber esitteli 3.9.2022 lehdessään ajatuksiaan siitä, miten Saksan ulko- ja talouspolitiikka on muuttunut sen jälkeen kun Venäjä aloitti hyökkäyksensä Ukrainaan helmikuussa. Saksassa kyseessä on ollut ”Zeitenwende”, kokonaisen aikakauden loppu ja uuden alku, ja sen julisti maan liittokansleri Olaf Scholz heti hyökkäyksen alettua. Referoin ja kommentoin Barberin ajatuksia lukijoideni huviksi ja hyödyksi, vaikka olisihan ne tietysti voinut lehdestäkin lukea. Siinä vaiheessa Ukrainan aloittaman vastahyökkäyksen menestyminen, liikekannallepano, Itä-Ukrainan liittäminen Venäjään ja kaasuputkiräjäytykset Itämerellä olivat vielä tuntematonta tulevaisuutta, mikä on syytä ottaa huomioon sekä Barberin juttua että omaa kommentaariani luettaessa.

Jaetaan Zeitenwende kolmeen osa-alueeseen kuten tekivät niin Scholz puheessaan Bundestagille kuin Barber analyysissaan: puolustus ja turvallisuus, energiapolitiikka ja kauppa.

Menneisyyden taakka Saksassa on painanut ehkä eniten suhtautumisessa sotilaalliseen toimintaan, ja se on näkynyt niin haluttomuudessa osallistua itse mihinkään, mikä edellyttää omien sotavoimien käyttämistä, niiden varustamista kuin sotilaallisen avun antamista, vaikka ei omilla voimilla osallistuisikaan. Saksa onkin ollut yksi vähiten puolustusmenoihin satsanneista Nato-maista suhteessa kansantaloutensa kokoon, eikä Bundeswehrin suorituskyky ole kaikilta osin ollut kaksinen, vaikka modernia aseistustakin on, kuten hitaan ja vastahankaisen alun jälkeen Ukrainalle toimitetusta materiaalistakin näkyy. Ne muutamat kerrat, kun ulkomailla tapahtuviin operaatioihin on osallistuttu, ovat herättäneet angstista debattia ja vastarintaa.

Dramaattinen alku uudelle puolustuspolitiikalle oli Scholzin ilmoitus vain päiviä Venäjän hyökkäyksen jälkeen 100 miljardin euron lisäsatsauksesta puolustusmenoihin. Kestää kuitenkin varmasti vuosia ennen kuin vuosikymmenten mittaan kertynyt vaje asevoimien suorituskyvyssä korjaantuu ja nousee Zeitenwenden vaatimalle tasolle. Sitä valaisi karusti maan puolustusministerin ilmoitus, että taisteluhelikoptereita on toimintakunnossa vain yhdeksän (!) kappaletta. (On siinä tosin jo tapahtunut parannusta, sillä ollessani maanpuolustuskurssini kesäretkellä Berliinissä vuosia sitten sanottiin niitä olevan toimintakunnossa neljä.)

Vielä perustavampi kysymys on, miten kauan vie aikaa, ennen kuin Saksan “strateginen kulttuuri”, tapa ajatella sotilaallista toimintakykyään, sen käyttöä ja tarpeellisuutta, muuttuu vastaamaan Euroopan uutta turvallisuustodellisuutta. Saksa on tosin edelleen ”ystävien ympäröimä” kuten ulkoministeri Dietrich Genscher totesi yhdistymisen aikaan kolme vuosikymmentä sitten, mutta ei se enää riitä, ja ystävätkin odottavat voivansa laskea Saksan apuun sitä tarvitessaan.

Länsi-Euroopan riippuvuus Venäjän toimittamasta energiasta on paljaimmillaan Saksan kohdalla ja johtuu sen energiapoliittisista valinnoista, jotka taas ovat paljaimmillaan riippuvuudessa venäläisestä maakaasusta, vaikka ei se yksin ole ongelmaa aiheuttanut eikä kaasu ole ainoa riippuvuuden aiheuttaja. Suurimman huomion on saanut – jo vuosia sitten mutta varsinkin Venäjän kaapattua Krimin ja lietsottua separatistikapinan Donbasissa – Itämeren kautta rakennettu Nord Stream II -kaasuputki. Kiistanalainen oli tosin jo sen edeltäjä Nord Stream I.

Merkityksettömiä nämä putket eivät Saksan energiariippuvuuden ylläpitämisessä ole olleet, mutta silti niistä riitely on aina tuntunut jotenkin asian ytimestä sivuun ajautumiselta. Asian ydin on se, että on ylipäänsä heittäydytty venäläisen kaasun varaan, tulivat putket mitä reittiä tahansa. (Puolasta ja Ukrainasta katsottuna silläkin on kyllä väliä.) Se taas heijastanee yleisempää, nyttemmin toiveajatteluksi osoittautunutta uskoa siihen, että tiiviit taloussuhteet Venäjään sitovat sen osaksi eurooppalaista ja laajemmin länsimaista talousjärjestelmää ja tekevät siitä aikanaan ”normaalin” demokraattisen valtion. Tässä saksalaiset eivät ole yksin erehtyneet, mutta heidän kohdallaan riippuvuuden sallittiin kehittyä suurista länsieurooppalaisista valtioista pisimmälle. Miksi näin kävi, on liian laaja kysymys tässä pohdittavaksi, mutta viitata voi tietysti paitsi maailmansodan traumaattiseen perintöön myös vaikka vuosisataisiin historiallisiin perinteisin ja liittosuhteisiin, jos tällaiset laajat mutta epämääräiset yleistykset viehättävät. Arkisempi kylmän sodan jälkeistä aikaa koskeva osaselitys voisi liittyä pitkäaikaiseen liittokansleriin Angela Merkeliin; ilman hänen myötävaikutustaan esimerkiksi nuo kaasuputket tuskin olisivat Itämeren pohjalle ilmestyneet.

Nyt Saksa joutuu tekemän kivuliaan ”Wenden”, koska venäläinen kaasu lämmittää suurta osaa kotitalouksista ja on tärkeä raaka-aine muun muassa Saksan suurelle kemialliselle teollisuudelle. Kriisiä pahentavat aikaisemmat päätökset luopua ydinvoimasta. Melkein apokalyptisia ennustuksia valtavasta joukkotyöttömyydestä ja palelemisesta ehdittiinkin esittää reaktiona vaatimuksille päästä venäläisestä energiasta eroon. Nämä puheet ovat kuitenkin lientyneet (vaikkeivat lakanneet) sitä mukaa kun Saksassa on ryhdytty toimenpiteisiin kaasuvarastojen kasvattamiseksi ensi talven lämmityskautta varten. Venäläisen kaasun osuus onkin laskenut muutamassa kuukaudessa yli 50 prosentista alle 10 prosenttiin kokonaiskulutuksesta. Katastrofia ei siis näytä olevan tulossa, suuria vaikeuksia kylläkin, niin kuin kaikille Euroopassa, enkä tällä tarkoita vain Fortumin joutumista liemeen Uniperin takia, jos kohta sitäkin. ”Energiewende”, oikeammin oikeastaan ”Zurückwende”, on keskeinen osa koko ”Zeitenwendeä”.

Akuutin tilanteen taustalla on vielä laajempi kysymys Saksan teollisesta ja valtiontaloudellisesta yhteiskuntamallista, joka on nojannut Venäjältä saatavan halvan ja runsaan energian lisäksi vahvaan, ylijäämää tuottavaan vientisektoriin sekä tiukkaan, alijäämiä kammoavaan valtiontalouteen. Viimemainittu on sinänsä positiivinen asia, mutta sen kääntöpuolena on ollut infrastruktuuriin ja muihin tarvittaviin julkisiin investointeihin osoitettujen varojen krooninen riittämättömyys. Ja mitä riippuvuuksiin tulee, Kiinankin suuntaan se on kehittynyt suureksi, tosin eri syistä kuin Venäjään. Saksalaisten yritysten investoinnit Kiinassa ovat olleet poikkeuksellisen suuret jopa niin, että eräillä tärkeillä tuotannonaloilla kuten autoteollisuudessa saksalaisyhtiöt tuottavat enemmän Kiinassa kuin Saksassa. Maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä, Kiinan sisäisten talousongelmien pahetessa ja sen tiukentaessa suhtautumistaan ulkomaisiin toimijoihin nuokin investoinnit saattavat muuttua riskialttiiksi.

Aloitin viittaamalla historian taakkaan Saksassa. Taakka on tietenkin natsi-Saksa ja sen hirmuteot, joiden listassa pahojen tekojen kärjessä ei ole yli 50 miljoonaa uhria vaatinut maailmansotakaan (Japani oli sitä paitsi aloittanut sodan Aasian näyttämöllä jo paljon aikaisemmin), vaan natsi-ideologian lumoissa tehdyt kansanmurhat ja vastustajan täydelliseen tuhoamiseen tähtäävä ”Vernichtungskrieg” itärintamalla.

Kuitenkin on kysyttävä, voiko tämäkään taakka painaa saksalaisia ikuisesti. Neuvostoliitto kesti 70 vuotta, kaksi tai kolme sukupolvea, ja moni luuli varmaan, että sitä edeltänyt 500 vuotta Moskovan tsaarien ja Pietarin keisarien valtaa, joita jo edelsi Kiovan Rus, olisi pyyhitty pois kansakunnan muistista. Mutta ei ollut: sieltä se on noussut esiin, niin vääristyneessä muodossa kuin on noussutkin. Kiinassa kommunistiregiimi koetti jopa Neuvostoliittoa perusteellisemmin pyyhkiä pois pari tuhatta vuotta konfutselaista perinnettä, mutta pintaan se on pyrkimässä sielläkin. Miksi siis 13 vuotta natsivaltaa, niin hirveää kuin se olikin, olisi pyyhkinyt pois Hohenzollernien jo keskiajalla aloittaman ja Bismarckin verellä ja raudalla perustaman Preussin perinnön lopullisesti?

Eri asia on, toimiiko Vladimir Putinin järjestämä tyly herätys liipaisimena, joka päättää Saksan sodanjälkeisen aikakauden ja alkaa uudenlaisen Saksan, millainen siitä mahtaa tullakaan.  Saksan historia, eritoten totaalinen tappio maailmansodassa ja demokraattinen yhteiskunta jo kahden-kolmen sukupolven ajan sen jälkeen, ei ole samanlainen kuin Venäjän tai Kiinan, eikä vaaraa Uus-Preussista saati neljännestä valtakunnasta varmasti ole. Mutta eivät aikaisemmat tragediat myöskään aina toistu farsseina, eikä mikään ole koskaan lopullisesti loppu. Onhan liittokansleri Scholzkin, ei mikään laajentumishaluisen suurvallan johtajan perikuva, kuitenkin jo ehtinyt sanoa julkisesti, että Saksan tulee olla johtava maa Euroopassa.

+8
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu