Neuvostoliiton hajoaminen ja Venäjän paluu mahtitekijäksi

Kommunismin kaatuminen Itä-Euroopassa ja sitä seurannut Neuvostoliiton romahtaminen on totuttu selittämään historian vääjäämättömäksi kehityskuluksi, jonka taustalla on eräänlainen luonnonlain kaltainen mekanismi. Huvittavaa sinänsä, että ajatusmallin runko on lainattu Marxilta. Malli jättää huomiotta yksilöiden tekemät ratkaisut ja niitten merkityksen. Mitä jos Gorbatshov olisikin komentanut tankit kaduille? Periaatteessa tämä oli vanha ja koeteltu ratkaisu. Niin oli tehty Unkarissa 1956 ja Tshekkoslovakiassa 1968. Itä-Berliinin kansannousu oli murskattu jo 1953. Saattaa olla, että muuri olisi säilynyt tukevasti pystyssä seuraavat kymmenen vuotta, ehkä jopa pitempäänkin. Vaikka Gorbatshov piti ihailtavasti kiinni päätöksestään hylätä Brežnevin oppi, ei päätöksen pyörtämistä todennäköisesti olisi pahemmin ihmetelty sen paremmin idässä kuin lännessäkään.

Vaikka Neuvostoliiton talousjärjestelmä sinänsä vaati kipeästi uudistamista, ei kommunistisen hallinnon romahtaminen ole mikään itsestäänselvyys. Neuvostoliiton romahduksen analysointi on jäänyt pääasiassa historioitsijoiden ja sosiologien hennoille hartioille, mutta asian syvällisempi taloudellinen analyysi puuttuu. Omalta osaltaan asian tekee vaikeaksi se, että Neuvostoliiton tilastoihin ei voi luottaa. Revisionistit selittivät Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, ettei kyseessä ollut oikea ”kommunismi”. Tämä pitää sinänsä paikkansa: kommunistiseen yhteiskuntajärjestykseen ei ole päästy eikä päästä missään maassa, koska kommunismi tarkoittaa jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan. Neuvostoliitossa oli käytössä raha ja kaiken lisäksi tulospalkkiot: ahkera työläinen tienasi enemmän kuin juoppo toverinsa. Lisäksi etuoikeutetut kansalaiset saivat tehdä ostoksia valuuttakauppa Berjozkoissa, ja olipa maassa lopulta perinnölliseksi muuttunut aateli, nomenklatuura. Vaikka Neuvostoliiton talousjärjestelmää on kutsuttu myös valtiokapitalistiseksi, ei kyse ole myöskään siitä. Valtiollinen suunnittelukomitea Gosplan määräsi tuotantomäärät ja viralliset hinnat. Neuvostotaloudessa keskityttiin tuottamaan aseita ja raskaita koneita. Kulutustavaroista oli pulaa ja tuotteiden laatu heikko. Suunnitelmatalous ei kyennyt saavuttamaan tuotannon ja kysynnän tasapainoa.

Kiina oli ajautunut taloudelliseen umpikujaan Maon mielikuvituksellisten kokeilujen myötä jo 60- ja 70-luvuilla. Maan olemassaolo ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa uhattuna. Toisin kuin Neuvostoliitossa glasnost, lopetettiin Kiinassa vastaava sadan kukan kampanja lyhyeen. Deng Xiaoping valitsi toisenlaisen tien kuin Gorbatshov. Opiskelijoiden mielenosoitukset murskattiin tehokkaasti ja armottomasti ja maa rauhoittui.

Toisinkin kuin Deng, joka antoi muutoksen tapahtua hitaasti ismejä ja iskulauseita vältellen, Gorbatshov toteutti poliittista agendaansa, jonka taustalta puuttui pitkäjänteinen strategia. Enemmänkin kyse oli poliittisista poppakonsteista, joilta odotettiin nopeita tuloksia ja jotka korvattiin kohta uusilla poppakonsteilla. Todelliset talouden kannalta suotuisat uudistukset aloitettiin vasta silloin kun talous oli jo pysähtynyt.

Siinä missä kulttuurivallankumous oli vienyt Kiinan vasemmalle suhteessa Neuvostoliittoon, ohitti Deng vallan saatuaan Neuvostoliiton oikealta ottamalla käyttöön uudenlaisen talouspolitiikan, jossa länsimaisia yrityksiä ja teollisuuslaitoksia päästettiin Kiinaan ilman suurta elämöintiä muutoksesta. Kiina kulki kohtia kapitalismia määrätietoisesti omaa tietään. Neuvostoliitto valitsi kapitalismin sijaan glasnostin ja perestroikan, ja yritti selvitä ongelmistaan liian pitkään ilman yhteistyötä lännen kanssa. Periaatteessa myös Neuvostoliitto olisi voinut valita Kiinan tien. Tänä päivänä Maon kommunismista ei ole jäljellä kuin yksipuoluejärjestelmä kurinpitokoneistoineen ja mahtipontiset punaliput. Nyky-Kiinan talous- ja yhteiskuntajärjestelmä on pohjoismaisesta näkövinkkelistä äärimmäisen epätasa-arvoinen.

Neuvostoliiton hajottua ja romahdettua Venäjän talous laski entisestään. Korruption rehottaessa  mafia ja oligarkit, joista moni oli ollut johtavassa asemassa neuvostoyhteiskunnassa, haalivat valtion omaisuutta surutta omiin taskuihinsa. Afganistanin sotaa seurasi ensimmäinen Tshetshenian sota. Kaikesta huolimatta maan talous alkoi kasvaa, joskin hitaasti. Kasvu pysähtyi 90-luvun lopussa. Suomessa Venäjän ei uskottu koskaan pystyvän maksamaan Neuvostoliiton aikaisia velkojaan takaisin. Jeltsinin jälkeen presidentiksi vaihtui kuitenkin Putin, joka alkoi tehokkaasti palauttaa kuria ja järjestystä. Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin 2003, mikä oli Putinille ja koko Venäjälle onnenpotku. Öljynhinta nousi ennätyskorkealle ja Venäjä maksoi velkansa. (Miettimisen arvoista on, että öljynhinnan lasku oli yksi Neuvostoliiton kurimuksen syistä 1980-luvulla.) Toinen Tshetshenian sota näytti viimeistään maailmalle, että Venäjän hajoaminen pysähtyi Neuvostoliiton hajoamiseen.

Ukrainan sodan takia Yhdysvallat ja EU langettivat Venäjälle talouspakotteet, joihin Venäjä vastasi vastapakotteilla. Lännessä aliarvioitiin pahasti Venäjän talouden kantokyky. Yleensäkin pakotteiden teho yliarvioitiin raskaasti. Todellisuudessa Venäjä kärsi talouspakotteiden sijaan öljynhinnan laskusta. Velaton maa käytti valuuttavarantoaan ja selvisi pahimman yli. Talouspakotteet ovat ohjanneet Venäjää kehittämään maatalouttaan, ja tällä hetkellä maa on maailman suurin vehnänviejä. Öljynhinnan käännyttyä nousuun Venäjä on monessa suhteessa aiempaa vahvempi, vaikka toisin mielellään halutaankin esittää.

Kiina tai Venäjä ei ole siirtynyt demokratiaan eikä kummassakaan maassa siirtymistä ole myöskään näköpiirissä. Edelleen muodollisesti kommunistisessa Kiinassa sosiaalivaltio on yksinkertaisesti tavoitteena sivuutettu ja Venäjällä taas ei ole ollut Neuvostoliiton romahdettua edes muodollista tarvetta pitää vähäosaisista huolta. Molemmat maat ovat sen sijaan pystyneet keskittämään voimansa sotilaallisen asemansa vahvistamiseen.

Venäjä menetti supervalta-asemansa Neuvostoliiton romahduksen myötä. Kiina taas on nimenomaan kapitalismiin siirryttyään noussut supervallaksi. Venäjä on ottanut Georgiassa ja Ukrainassa revanssin. Putin on ottanut oppia Gorbatshovin ja Jeltsinin tekemistä virheistä ja valinnut kapitalismin ilman demokratiaa. Kyseessä on meidän länsimaisten mielestä ikävä ratkaisu, mutta voidaan samalla esittää kysymys, onko todellisuudessa olemassa mitään muuta vaihtoehtoa?

Samaan aikaan Venäjän nousun kanssa EU taistelee yllättävän samanlaisten ongelmien kanssa kuin Neuvostoliitto aikanaan. Separatistiset voimat uhkaavat unionin yhtenäisyyttä, taloudellinen tilanne on epävarma, liittolaisten kanssa on haasteita, puolustukseen ei olisi riittävästi varoja. Vaikka Eu:n ja Neuvostoliiton talous- ja tuotantokyky eivät ole sinällään mietenkään rinnasteisia, kärsivät molemmat samankaltaisesta pöhötaudista ja johtajuuden puutteesta.

Onko Venäjä sitten Neuvostoliitto tai oliko Neuvostoliitto Venäjä? Tähän kysymykseen voidaan vastata vain epätäydellisesti. Osa historioitsijoista näkee nykyään Neuvostoliiton eräänlaisena lyhytaikaisena vaiheena osana Venäjän pitkää historiaa. Neuvostoliittoa pidettiin aikoinaan eräänlaisena Venäjä 2.0 -versiona. Nyky-Venäjää voidaan puolestaan pitää Neuvostoliitto 2.0 -versiona, tosin tässä on selvästi havaittavissa eräänlainen muna-kana -ongelma. Samaan aikaan on selvää, että sen paremmin nyky-Venäjä kuin Neuvostoliittokaan eivät ole sellainen kommunistinen päiväuni kuin taistolaiset ajattelivat tai ajattelevat… Molemmat ovat imperialistisia suurvaltoja, jotka valvovat etuaan. Tämän tosiasian kanssa meillä on vain elettävä; demokratia ei voi kahlita Venäjää vangikseen. Tässä suhteessa Stalinin uusihannointi ei ole Venäjällä mitenkään yllättävää tai ristiriitaista.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu