HUS ja tulevaisuus.

Hus:n yt – neuvottelut eivät tulleet yllätyksenä kenellekään, joka on vähänkään kiinnostunut politiikasta tai politiikan liikehdinnästä. Terveystalouden korjaamisen ehtoja säädellään hallituspuolueiden suunnitelmien mukaisesti kustannustehokkaampaan suuntaan hyvin nopealla aikataululla. Suunnan kuuluu olla sellainen, jossa palveluita tuotetaan tarpeen mukaan, ja vain tarpeen mukaan – mutta onko tämä realiteettien mukaista, siitä voidaan olla montaa mieltä. Sairaanhoidon ja erityisesti erikoissairaanhoidon hinnat ovat korkeat ja rasittavat julkista taloutta mahdottoman paljon. Samaan aikaan kustannukset ovat kuitenkin sellaiset, että kuluttajalle tai kansalaiselle ne eivät koidu konkurssiin ajavaksi tapahtumaksi sitten joskus, kun erikoissairaanhoidon palveluiden pariin pääsee tutustumaan (mikä on jokaisen meidän kohdalla jossain kohtaa edessä, halusimmepa sitä tai emme).

Realiteetit ovat hyvin yksinkertaisesti sellaiset, joissa palveluita tulee voida tarjota niille, jotka palveluita tarvitsevat. Tällä hetkellä hoitojonot ovat mittavan pituisia, eikä hoitoon aina meinaa päästä. Tämä on epäkohta, jonka ratkaisemiseksi on keinoja, mutta keinot eivät ole miellyttäviä. Keinot tarkoittavat palveluiden tarjoamisen tehostamista, kustannusten karsimista ja hinnoilla kilpailua. Ollaan väistämättäkin sen edessä, että osa palveluista – erityisesti se osa, joka ei ole erikoissairaanhoitoa pitää ostaa huokeammalla päiväkustannushinnalla yksityisiltä palveluntuottajilta niissä määrin, että erikoissairaanhoidon ja julkisesti tuotettujen palveluiden paine helpottaa.

Paineen helpottamiseksi ollaan HUS:n YT mallissa laitettu koko henkilökunta veitsen terälle, ja ukaasiksi ollaan leimattu irtisanomisia, osa-aikaistamisia, tehtävien täyttämättä jättämisiä ja vähennyksiä palkkoihin. Uskoakseni 28 000 ihmisen, kovatasoisen ammattilaisen kohdalla tämä tarkoittaa kenttäväen etuisuuksien heikennyksiä, mistä johtunee paluu hoitajapulaan ja riskiin siitä, että hoitajat jättävät tehtävänsä ja siirtyvät toisaalle töihin. Tämä ollaan nähty aikaisemminkin. Nyt ollaan kuitenkin uuden edessä, koska puhutaan suoraan palkkoihin tehtävistä vähennyksistä.

Hyvin yksinkertaisesti sanottuna, tämä tarkoittaa, että hoitojonojen purkaminen tapahtuu joko hyödyntäen yksityisesti tuotettujen palveluiden avulla, tekoälyn ja kehittyneemmän palvelujärjestelmän keinoja hyödyntäen tai ostamalla palvelut erikoissairaanhoidon tyhjäksi jäävien sektoreiden osalta ulkomaisilta palveluntuottajilta. Kun tarkastelemme vaihtoehtoja, ei meillä olla poliittisesti valmistauduttu riittävästi oman palvelutuotannun saralla näiden palveluiden tuottamiseen, mikä tarkoittaa, että palveluista valtaosa tullaan tuottamaan ostopalveluiden kautta niin, että palveluntuotanto on lähtöjään muualta kuin kotimaan yrityskentältä tulevaa.

Vaihtoehdot ovatkin yllättäen sellaiset, että meidän on PAKKO tuottaa palveluita muualta kuin Suomesta operoitujen yksityisten palveluntuottajien kautta – niiltä osin, kuin palveluntarve ylittää palveluntuotantokapasiteettimme ja loput palvelutuotannosta sitten taas kotimaisesti, julkisten ja kotimaisten yritysten tuottamina, tai sitten niin, että hyvinvointialueet itsepintaisesti tuottavat palveluita loputtomiin itse, vajaalla miehityksellä, kalliilla erikoissairaanhoidon kustannuksilla ja verorahoitteisesti. Palveluiden tuottaminen itse tarkoittaisi politiikan tarkastelua tämän kaiken taustalla kriittisesti. En usko, että politiikka ja poliitikot taipuvat tähän. Ymmärrys palveluiden tuottamiseen kustannustehokkaasti, mutta samaan aikaan tarpeen mukaan on aivan liian hankala kuvio monelle päättäjälle. Pitäisi osata ennakoida. Pitäisi ymmärtää seurauslogiikkaa. Ja pitäisi kuunnella ”ääniä tuulessa”, eli todellisia vaikutuksia sen taustalla, mistä kustannukset koostuvat. Näin ei ole! Näin ei haluta olevan!

Kolmas vaihtoehto lienee jotakuinkin sellainen, jossa palveluita tuotettaisiin monituottajamallilla. Olisi julkisten palveluiden ohella yksityinen palveluverkosto, joka vastaisi juuri ostopalveluiden muodossa tarpeen ylivuotoon. Tämä mallihan meillä on tällä hetkellä käytössä, mutta mallia ei hyödynnetä riittävästi. Mallin potentiaali ollaan vedetty minimiin ja kustannukset nousevat tästä syystä. Ongelma tämän taustalla lienee ostamisen ja erityisesti sote – palveluiden ostamisen osaamattomuus.

Palveluiden tarve ei katoa sillä, että palveluiden tarjonta karsitaan olemattomiin ja odotetaan, että joku sitten hoitaisi palvelut, keksimällä pyörää uudestaan. Palveluiden mitoittaminen tarvitsee ymmärrystä siitä, mitkä palvelut vaativat erikoissairaanhoidon, mitkä pitkäaikaisen hoivan, mitkä lastensuojelun, mitkä kotisairaanhoidon palveluita jne. Kun lääkkeet tautiin ovat väärät, ei ongelma ratkea sillä vaihdetaan hintaluokkaa. Ainoa todellinen ratkaisu ongelmiin on, että vastataan tarpeeseen tarpeen mukaisella tavalla. Nyt ei vastata. Ollaan valittu tie, jossa ”pienikustanteiset” palvelut tuotetaan ”isojen kustannusten” palveluntuotantona, ja pienikustanteisuus taas niin, että kustannukset kohoavat pidemmän aikaa – ikäänkuin varkain. Jossain näkymättömissä.

Hus:n tilanne tänään, tulee olemaan Suomen sairaanhoitopalveluiden tilanne tulevaisuudessa. Härkäpäisyys ei ratkaise mitään, yhtään miltään puolelta. Tarvitaan rationaalisia joustoja, joiden keskiössä on palveluiden tuottamisen ja tarpeen välinen looginen korrelaatio – eli suhde, joka ratkeaa tuottamalla palvelut tarpeen mukaan.