Suunta ei lupaa hyvää.

Pirkanmaalla hoivapaikkaa jonottavien määrä on kaksinkertaistunut helmikuun ja heinäkuun välillä. Tällä hetkellä jonottaminen tapahtuu pääasiassa sairaalassa. Toinen jonotuspaikka on ihmisten omat tai sellaiset paikat, jotka ollaan resurssoitu osaamiseltaan kokonaan jollekin toiselle tai toisenlaiselle hoitotyölle tarkoitetuksi. Suunta, jota tämä väistämättäkin on luomassa on sellainen, jossa sairaalapaikat ovat käytännössä tiukassa niiden potilaiden osalta, joille sairaalatasoiseen hoitoon pääseminen olisi tarkoituksenmukaista. Merkittävä on myös se rahamäärä, joka kuluu sairaalavuorokauden kustannuksista suoraan hoivapaikkaa odottavan potilaan kustannusten osalta suhteessa siihen, mitä hinta voisi olla hoivavuorokauden osalta, ympärivuorokautiseen hoivaan tarkoitetussa toimipisteessä. Sivukuluiksi, joista minulla ei ole tarkkaa tietoa, pitää voida laskea kohonneet sairaanhoitokulut niiltä osin, miten kulut kertyvät niiden osalta, jotka jonottavat sairaanhoitoon pääsyä loputtomassa hoitojonossa. Toisinsanoen – hoitovelka kasvaa. Ratkaisun löytyminen tämän ongelman kanssa on monisyinen. Samaan aikaan, kun meillä on lohduttoman pitkäksi venähtäneet potilasjonot, on meillä pulaa osaavista, koulutetuista hoitajista siellä, missä hoitajia tarvittaisiin, sekä itsepintaisesti paikalleen jumahtanut byrokratia, joka näyttäisi tällä hetkellä suojelevan ainoastaan byrokratian säilyttämisen asiaa, ohi sen tosiasian, että hoitojonot ovat muodostunet kansalaisten, yksittäisten ihmisten, perheiden aidosta tarpeesta, johon ei olla vastattu oikealla tavalla, oikealla hetkellä, ongelmia ja ratkaisuja ennakoiden.

Kun ostamisen osaaminen takkuaa, takkuaa se syistä joiden myöntäminen on hankalaa. ”Kyllä elävältä velkansa saa” on vanha sanonta Savosta. Ja tähän varmasti moni luottaa. Välillä näyttäisi jopa olevan niin, että – elämää jonoissa pidetään yllä samoista syistä kuin kaduilla mahdollisesti rehottavaa pikkurikollisuutta ei saada kuriin. Viimekädessä pikkurikollisuus avaa uusia väyliä turvallisuuspalveluita, vartiointia ja vankempia seinä/oviratkaisuja myyville tahoille. Jossain kohtaa käytäntö kuitenkin monimutkaistuu. Sisään valuva tuotto ei enää katakaan sisällä muodostuvia kuluja.

Pirkanmaalla jonossa odotetaan tiettävästi määräyksellä 1/4 vuosi, mikäli hyvinvointialueen tarjoamaa palvelua ei ole tarjolla. Tämä odotusaika ollaan siis pääosin sairaalapalveluiden, kotisairaanhoidon palveluiden, kotihoidon ja erikoissairaanhoidon karsittujen palveluiden käyttäjänä. Kun lasketaan hintaa sille, mistä muodostuvat lopulta ne suuret kuluerät hyvinvointialueiden maksettavaksi, niin tosiasia on – että paketti pitäisi avata ja uudelleenjärjestellä nopeasti. Nyt ei asiaa olla hoidettu niinkuin kuuluisi talouden näkövinkkelistä, eikä ihmisarvoisena ratkaisuna. Maksajina tässä kaikessa ovat veronmaksajat, joiden kuuluu saada verorahoilleen asianmukaista vastinetta sekä hoivapalveluiden pariin kuukausi toisensa perään odottavat seniorit ja heidän läheisensä. Hintaa pitäisi laskea siis käytännössä euroina, mutta myös inhimillisenä hintana.

Aika parantaa sen mihin järki ei kykene, totesi Seneca. Siihenkö meidän suuntamme käy?

Käytäntö näyttäisi hiljalleen lipuvan kohti sellaista, jossa valitus kyllä hiljenee, kun aikaa kuluu. Yleistyessään tämä muuttuu kuitenkin perin ongelmalliseksi tulokulmaksi. Voi olla, että minkäänlaista säällistä yhteiskuntarauhaa, investointia sivistykselle ei enää haluta ylläpitää, jos vaatimuksia ihmisarvoisuudesta ei enää kuulla. Voi olla, että asiat menevät vain piiloon, eikä kukaan enää tiedä miten niistä voitaisiin puhua, mitä niille voitaisiin tehdä tai miksi niille pitäisi ylipäätään ajatella minkäänlaista arvoa. Yhteiskunnassa pitää olla asioita, joiden hoitaminen on yhteiskunnan tarkoitus. Niitä ovat asiat, joiden hoitaminen on yhteiskunnan jäsenten ihmisarvon kunnioitus, mahdollisuudet vaikuttaa, mahdollisuus tulla hyvin kohdelluksi, mahdollisuus tulla kuulluksi ja kohdatuksi ihmisenä. Ilman toimivia peruspalveluita me emme voi pitää itseämme sivistysvaltiona, emmekä me ole sivistysvaltion kansalaisia. On palveluita, jotka pitää voida järjestää.

On asioita, joiden hoitaminen pitää vain mahdollistaa. Riippumatta siitä miten palvelut järjestetään tai kenen toimesta. Yhteiskuntamme ydinperiaate ja rauhan tae on, että kansalaisista tulee pitää huoli, kansalaisten perustarpeisiin pitää vastata riittävillä peruspalveluilla ja investoinneilla. Jos palveluiden saatavuus riippuu siitä, että niiden järjestäminen ei onnistu muuten kuin ostamalla tarvittavia palveluita ylimenevän tarpeen vuoksi yksityiseltä palvelutuotannolta, niin silloin palveluiden ostamiseen ja palveluiden tarpeen ymmärtämiseen sekä ostamisen osaamiseen pitää panostaa. Viimekädessä tarpeeseen vastaaminen tuottaa säästöjä, eivätkä ongelmat, joiden ratkaiseminen ei ole mistään muusta kuin poliittisesta tahdosta kiinni ratkeavat, eivätkä monimutkaistu ja tule lopulta kalliimmaksi hoitaa, meille kaikille.