Tarpeeseen pitää vastata.

Hoitotyön resurssit eivät riitä. Tähän on muutama hyvin merkittävä syy. Ensinnäkin, hyvinvointialueiden ajatus on, että säästetään tuottamalla itse palveluita, jotka ovat potilaiden, asiakkaiden ja asukkaiden tarpeen mukaisia. Tämä luo tilanteen, jossa julkisten palveluiden kenttää pyöritetään jatkuvasti vajaamiehityksellä, vajailla resursseilla ja pääasiassa niin, että asiakkaat ja asukkaat ovat potilaspaikoilla sellaisissa toimipisteissä, joissa pitäisi olla potilaita, joiden tarve painottuu erikoisosaamisen, erikoissairaanhoidon palveluiden piiriin. Palvelut jotka maksaisivat tehostetun palveluntuotannon palveluina jotakuinkin 170 – 250€/päivä, kustannetaankin yht’äkkiä 300 – yli 1000€/pvä ja samalla kasvatetaan hoitojonojen mittaa, koska hoitojonoja ei saada purettua.

Kumpaisenkin palvelun maksajina ovat veronmaksajien hupeneva joukko. Seinät tulevat kalliiksi, eikä seinien sisällä olevaa osaamispotentiaalia päästä hyödyntämään täydellä teholla tai ylipäätään minkäänlaisella teholla, koska palveluiden ostamisen kohdentaminen sakkaa. Toisinsanoen; se että ostettaisiin tarvittava palvelu loisikin yllättäen säästöä hyvin nopeasti ja vapauttaisi erikoistuneiden ammattilaisten reservin hoitamaan erikoissairaanhoidon työtehtäviä siellä missä erikoissairaanhoidon työtehtävien osaamista edellytetään. Vaihtoehdoksi ollaan mietitty ”yhteisöllistä asumista”, joka on oikeastaan vain uudenlainen nimitys ”asumiselle kotona” kotihoidon tai kotiinvietävien sairaanhoidon palveluiden avulla. Tämä malli vaatii vielä paljon kehittämistä ja uudenlaista tulokulmaa toimiakseen. Tehokkain tapa vastata olisikin monituottajajärjestelmä, jossa olisi sekä pieniä, että isoja palveluntuottajia tuottamassa palveluita, mutta jostain syystä hyvinvointialueet haluavat itsepintaisesti pitää kiinni ajatuksesta, jonka mukaan kaikki palvelut pyritään tuottamaan itse.

Ongelma on kuitenkin siinä, että kun realiteetit realisoituvat – esimerkiksi ympärivuorokautisen hoivan kohdalla, lastensuojelun palveluiden kanssa, lasten – ja nuorten mielenterveyspalveluiden kanssa niin realiteetteihin ei vastata ostamalla näitä palveluita, vaan pahimmillaan makuuttamalla hoivaa ja hoitoa tarvitsevia ihmisiä erikoissairaanhoidossa. Palvelut itsessään ollaan kaikki laitettu ”samaan koriin” eikä ennakoiviin, ennaltaehkäiseviin palveluihin olla voitu satsata rationaalisesti. Tämän taustalla on varmasti monenlaista pulmaa ja ajatteluntapaa, mutta viimekädessä ongelmat näyttäisivät nyt kasaantuvan laajalle alalle, eivätkä ongelmat ratkea. Yritetty varmasti ollaan, mutta jossain lyödään päätä seinään ja lujaa.

Erikoissairaanhoidon palvelut maksavat 2 – 8 kertaa sen vuorokaudessa, mitä ostopalveluiden kautta ostettu vuorokausimaksu olisi. Ellen nyt ihan väärässä ole, niin esim. vanhuspalveluiden arvokas työ, hoiva – ei erikoissairaanhoidon palveluna vastaa useimmiten sitä palvelua, jota perushoivaa ja huolenpitoa tarvitsevat seniori kansalaisemme päivittäin tarvitsevat. Tämä on epäkohta, joka tulee ratkaista. Tämä on yksi niitä asioita yhteiskunnassa, joka meidän tulee vain ratkaista. Palveluntarve ei katoa sillä, ettei palveluita vain tarjota. Palveluita pitää ostaa, muokata ja soveltaa niin, että ne vastaavat palveluiden tarpeeseen. Järjestelmästä pitää tehdä joustavampi ja kustannustehokkaampi. Aito tarve on asia johon joko vastataan riittävästi tai sitten korkojen kera, ja kiireellä. Ilman suunnitelmaa.