Viisi vuotta Venäjän ja Georgian sodasta

Maanantaina 12. elokuuta tuli viisi vuotta täyteen Venäjän ja Georgian lyhyen sodan päättymisestä. Tapahtumien aikana uutiset täyttyivät hektisestä sotapornosta. Propagandan ja spekulaatioiden levisivät villisti, ja harva objektiivisuuteen pyrkivä halusi esittää tapahtumien kulusta mitään kokonaisvaltaista näkemystä.

Heti sodan jälkeen kaikki pyrkivät unohtamaan tapahtumat mahdollisimman nopeasti. Länsimaiden johtajat aivan erityisen nopeasti, koska he kärsivät vakavan uskottavuustappion Venäjän saadessa kurmottaa heidän liittolaistaan ilman mitään sanktioita. Tämän vuoksi EU pyrki lykkäämään kannanotot mahdollisimman kauas tulevaisuuteen, ja kun Independent International Fact-Finding Mission on the Conflict in Georgia (jolla on ihanainen nimilyhenne IIFFMCG – CEIIG) lopulta julkaisi raporttinsa yli vuotta myöhemmin, se kiinnosti enää lähinnä asian harrastajia.

Mikä on sääli, koska raportti on melko totuudenmukainen. Ja se antaa yksikäsitteisen vastauksen siihen, kumpi osapuoli lopulta kärjisti pitkään jatkuneet väkivaltaisuudet täysmittaiseksi sodaksi. Sen teki Georgia, aloittaessaan tankki- ja tykistöhyökkäyksen Tskhinvaliin elokuun 7. ja 8. päivän välisenä yönä 2008. Tämä ei ole läheskään tyhjentävä vastaus siihen, kuka on tarinan roisto, mutta ei myöskään mikään merkityksetön sivuseikka, vaikka se usein unohtuukin.

Mielestäni Venäjän ja Georgian välinen sota on ehkä merkittävintä, mitä Euroopassa on tapahtunut tällä vuosituhannella. Se romutti lopullisesti Thomas Friedmanin väitteen, etteivätkö kaksi maata, joissa on McDonald’s olisivat koskaan sotineet keskenään. Itse asiassa se kyseenalaisti koko demokratian rauhateorian. Kaikki konfliktin neljä osapuolta (Venäjä, Etelä-Ossetia, Abhasia ja Georgia) ovat edustuksellisia demokratioita, noin 15 prosentin vaalivilppi valtakunnallisissa vaaleissa ei vielä tee Venäjästä diktatuuria. Putin olisi voittanut jokaiset presidentinvaalinsa myös ilman vaalivilppiä. Sodan kolmen muun osapuolen demokraattisuutta on vielä vaikeampi kyseenalaistaa, niissä järjestetyt vaalit ovat vielä tasapuolisempia kuin Venäjällä järjestetyt.

Kaikissa neljässä “maassa” sotatoimilla oli niiden alkaessa väestön selvän enemmistön tuki takanaan. Epäilen, että yhdenkään osanottajan väestön enemmistö ei näe johtajiensa toimissa vieläkään mitään moraalisesti epäilyttävää. Saakašvili valittiin aikanaan presidentiksi myös siksi, että hän lupasi kovempia otteita Etelä-Ossetian ja Abhasian palauttamiseksi. Hyökkäämällä Tskhinvaliin hän oikeastaan vain lunasti vaaleissa antamansa lupauksen.

Saakašvili ei kuitenkaan ole tarinan ainoa pahis, eikä välttämättä edes innokkain sotija. Itse uskon että innokkain sotimaan oli taho, joka myös lopulta hyötyi sodasta eniten, eli silloinen Etelä-Ossetian hallinto Eduard Kokoityn johdolla.

Ennen sotaa suuri osa Etelä-Ossetiaa oli Georgian hallussa, eikä sillä ollut mitään kansainvälistä statusta. Sota antoi mahdollisuuden suorittaa mittava etninen puhdistus, separatismia vastustavat Georgian miehittämät kylät poltettiin. Etelä-Ossetian uudet rajat ovat selkeämmät, koska ne noudattavat Neuvostoliiton aikaisen autonomisen alueen rajoja. Venäjä, Nicaragua ja Venezuela tunnustivat Etelä-Ossetian, lisäksi Venäjä lahjoi valtiolle tunnustukset kolmelta Tyynenmeren saarivaltiolta. Venäjän antama diplomaattinen status vapautti Kokoityn kontrolloiman alueen oikeudellisesta limbosta, ja avasi sen venäläisille investoinneille.

Eli sota oli Kokoityn voitto joka suhteessa. Ainoa takaisku on ollut jälleenrakennuksen takkuilu, se kun riippuu täysin venäläisestä rahasta ja investoinneista. Venäjän valtiovetoiset rakennusprojektit ovat ehkä maailman korruptoituneimpia, minkä vuoksi Sotšin olympialaisista on tulossa kaikkien aikojen kalleimmat. Itse en ymmärrä, mikseivät länsimaat ole tarjonneet penniäkään liittolaisensa tuhoaman Tskhinvalin jälleenrakentamiseen, mutta ilmeisesti pelin henki on että uuden sodan siemenet halutaan kylvää vanhan jälkiä siivotessa.

Jälleenrakennuksen takkuilu maksoi Kokoityn itselleen valitsemalle seuraajalle presidentinvaalien voiton vuonna 2011. Vaalit sujuivat kaoottisissa merkeissä – niiden kuluessa eri osapuolet yrittivät vallata esimerkiksi keskusvaalilautakunnan ja korkeimman oikeuden. Alueen poliittista kulttuuria huonommin tuntenut olisi voinut luulla Etelä-Ossetian olevan sisällissodan partaalla, mutta kaikki “itsenäisyyden” ajan vaalit ovat sujuneet samaan tapaan.

Etniset puhdistukset eivät tietenkään ole hyväksyttäviä, mutta niiden tuomitseminen kansallisvaltioiden hallitusten taholta on tekopyhää. Joka ikinen kansallisvaltio on luotu etnisten puhdistusten avulla. Suomessakin vuonna 1918 venäläissiviilit ammuttiin ja kipattiin monttuun Tampereella ja Karjalan kannaksella. Ossetian nationalisteilla on yhtä paljon historiallisia argumentteja omalle itsenäisyydelleen kuin millä tahansa muullakin ryhmällä.

(Loput kirjoituksesta luettavissa täällä: http://fifi.voima.fi/blogikirjoitus/2013/elokuu/viisi-vuotta-venajan-ja-georgian-sodasta)

0
anttirautiainen
Helsinki

Influensseri, elämävalmentaja ja motivaatiopuhuja.
https://linktr.ee/arautiainen

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu