Anarkismi ja ammattiliitot

CGT:n vappujuhla vuonna 1906

Käsittelin aihetta hieman laajemmin luennolla 30.1.2016, tallenne YouTubessa,
Spotifyssä, SoundCloudissa, slaidit.
Keskustelua syndikalismista ja anarkosyndikalismista vaikeuttaa, että nämä tarkoittavat eri maissa eri asioita. Etelä-Euroopassa ja latinalaisissa maissa sana tarkoittaa ammattiyhdistysaatetta, ja syndikaatti tarkoittaa ammattiyhdistystä. Pohjois-Euroopassa ja angloamerikkalaisissa maissa sanasta on tullut vallankumouksellisen syndikalismin, tai anarkosyndikalismin synonyymi. Tässä kirjoituksessa käytän syndikalismin eteläeurooppalaista määritelmää.

Vallankumouksellinen syndikalismi tarkoittaa aatetta, joka haluaa kumota kapitalismin kaikille työläisille yhteisten ammattiliittojen avulla. Anarkosyndikalismi taas tarkoittaa vuorostaan kolmea eri asiaa, paikasta riippuen. Angloamerikkalaisissa maissa anarkosyndikalismi tarkoittaa yhä useammin anarkistiliikkeen suuntausta, joissa anarkistien tulisi osallistua (mihin tahansa) ammattiliittoihin. Euroopassa brittien ulkopuolella se on anarkistiliikkeen suuntaus, jonka mukaan anarkistien tulisi perustaa ja osallistua vallankumouksellisiin syndikalistisiin ammattiliitoihin. Argentiinalainen anarkosyndikalismi taas on näkemys, jonka mukaan anarkistien tulisi perustaa anarkistisia ammattiliittoja ja liittyä niihin.

Kaikki anarkistit eivät kannata vallankumouksellista syndikalismia. Anarko-individualistit vastustavat mitä tahansa muodollisia järjestöjä, myös vallankumouksellisia syndikalistisia sellaisia. Monet varhaiset syndikalismia kritisoineet anarkistit epäilivät, että keskittyminen kamppailuun parempien palkkojen puolesta saattaisi vieraannuttaa työläiset vallankumouksellisesta taistelusta. Errico Malatestan mielestä anarkistien tulee osallistua ammattiliittoihin, mutta lopulta mistä tahansa ammattiliitosta tulee maltillisten reformien ajaja, eivätkä ammattiliitot voi siksi tehdä vallankumousta. Malatestaa voi siis pitää syndikalistina eteläeurooppalaisessa mielessä ja anarkosyndikalistina angloamerikkalaisessa mielessä, mutta ei päinvastoin.

Anarkismin, syndikalismin ja vallankumouksellisen syndikalismin suhde.

Työväenliike ei aina ole järjestäytynyt ammattiliittoihin. Vielä 1800-luvun alkupuoliskolla ammattiliitot olivat laittomia kaikkialla maailmassa, ja ammattiliittojen sijasta työväenliike järjesti spontaaneja laittomia lakkoja, mellakoita, kansannousuja ja salaseuroja. Salaseuroille tarjosi esimerkin vapaamuurarius, joka sekin on ilmeisesti alunperin ollut eräänlainen ammattiliitto tai niiden esimuoto eli kilta.

Anarkistien myöhäinen lähtö ammattiyhdistysliikkeeseen

1800-luvun toisella puoliskolla ammattiliittoja alettiin laillistamaan suurimmissa teollisuusmaissa, mutta monet vallankumoukset pitivät vanhoja menetelmiä uskottavampina. Ensimmäisen kansainvälisen työväenjärjestön (internationaalin) hajottua anarkistien ja marxilaisten riitaan vuonna 1872, anarkistien yhteys työväenliikkeeseen hiipui kahden vuosikymmenen ajaksi. Työväenjärjestön anarkistinen haara kokoontui viimeisen kerran vuonna 1877, kansainvälisessä anarkistitapaamisessa vuonna 1881 Lontoossa ainoastaan espanjalaiset edustivat työväenliittoa. Tapaamisessa anarkistit päättivät tukea ”teon propagandaa”, joka tuolloin tarkoitti pommi-iskuja ja salamurhia vallanpitäjiä vastaan.

Teon propagandaa

Anarkistiliikkeen suunta alkoi kääntyä takaisin työväenliikettä kohti vuoden 1889 epämuodollisessa tapaamisessa Pariisissa, jossa Kropotkin ja Malatesta puhuivat ammattiyhdistysliikkeeseen osallistumisen puolesta. Mutta tuolloin sosiaalidemokraatit olivat jo saaneet etumatkan uudessa, laillisessa työväenliikkeessä. Samana vuonna 1889 perustettiin sosiaalidemokraattisten puolueiden hallitsema Toinen internationaali Pariisissa. Anarkistit potkittiin siitä ulos Zürichin konferenssissa 1893, joskin anarkisteja osallistui sen toimintaan paikallistasolla myöhemminkin. Sosiaalidemokraattiset ammattijärjestöt perustivat oman internationaalinsa IFTU:n (International Federation of Trade Unions) vuonna 1901, missä oli mukana myös ranskalainen vallankumouksellinen syndikalistinen CGT (Yleinen työn konfederaatio), joka on perustamisestaan asti vuonna 1895 ollut Ranskan johtava ammattiliitto.

Vallankumouksellinen syndikalismi synty

Vuonna 1906 CGT hyväksyi Amiensin peruskirjan (La Charte d’Amiens), joiden mukaan liiton päämäärä on toisaalta saada välittömiä parannuksia työtätekevien asemaan, lyhentämällä työaikaa ja kasvattamalla palkkoja. Mutta samaan aikaan liiton oli tarkoitus valmistella ”kokonaisvaltaista vapautumista”, eli kapitalistiluokan omaisuuden haltuunottoa yleislakon avulla. Lisäksi peruskirjassa irtisanouduttiin kaikista ”puolueista ja lahkoista”.

Ranska oli ainoa maa, jossa vallankumoukselliset syndikalistit saavuttivat ay-liikkeen hegemonian. Kaikkialla muualla vallankumouksellisten syndikalistien liitot olivat pienempi ammattiliitto, näitä olivat esimerkiksi Argentiinan FORA (1901, vuoteen 1905 FOA), Yhdysvaltojen IWW (1905) ja Espanjan CNT (1910).

Ensimmäinen maailmansota muutti asetelmia jyrkästi. Sosiaalidemokraattisten puolueiden ja ammattijärjestöjen oli tarkoitus julistaa yleislakko maailmansodan uhatessa, mutta toisin kävi – ainoastaan Venäjän ja Serbian sosiaalidemokraatit vastustivat aktiivisesti sotaa ja sotalainoja. Amiensin peruskirjan hyväksymisen jälkeen maltilliset olivat päässeet niskan päälle Ranskan CGT:sa, sen jälkeen kun pasifistinen sosialistijohtaja Jean Jaurès murhattiin 31.7.1914 antimilitaristit jäivät lopullisesti paitsioon Ranskan sosialistiliikkeessä. Muiden maiden vallankumouksellisten syndikalistien vähemmistöä edustavat liitot vastustivat sotaa.

Vallankumouksellinen syndikalismi ensimmäisen maailmansodan jälkeen

Huolimatta sosiaalidemokraattien takinkäännöstä, ensimmäisen maailmansodan lopettivat kapinoivat työläiset ja sotilaat.

Marraskuussa 1918 saksalaiset sotilaat kieltäytyivät jatkamasta sotaa.

Ranskassa radikaalit erotettiin maailmansodan jälkeen CGT-liitosta, ja he perustivat oman CGTU-liiton. CGTU:n sisällä käytiin valtataistelua kolmen eri suuntauksen välillä. Leninistit ja vallankumoukselliset syndikalistit erottivat yhdessä anarkistit. Anarkistit perustivat oman CGTSR (”vallankumouksellinen syndikalistinen CGT”) -liiton vuonna 1926. Se vastusti kaikkia poliittisia puolueita, käytännössä liitto oli anarkistinen ja pieni.

Yhdysvaltojen IWW on vallankumouksellisista syndikalistijärjestöistä Suomessa tunnetuimpia, koska siihen kuului valtavasti amerikansuomalaisia siirtolaisia, esimerkiksi Hiski Salomaa ja myöhempi merimies-unionin johtaja Niilo Wälläri. Järjestön ainoa koskaan julkaistu päivälehti Industrialisti oli suomenkielinen, sen levikki oli parhaimmillaan yli 10 000.

IWW johtui ankarien sortotoimien kohteeksi Yhdysvaltojen liityttyä ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1917 ja sitä seuraavina kolmena vuonna, mutta toisin kuin yleensä luullaan, tämä ei murtanut järjestöä. Järjestön jäsenmäärän huippu saavutettiin 1920-luvun alussa. IWW:n alamäki alkoi Yhdysvaltain kommunistipuolueen perustamisesta, moni jäsen lähti kommunistipuolueeseen ja myöhemmin kommunistit yrittivät soluttautua takaisin IWW:n jäseniksi, mikä johti sisäiseen riitelyyn. 1960-luvulle mennessä IWW:n oli kutistunut muutaman kymmenen jäsenen järjestöksi, minkä jälkeen se on lähtenyt elpymään.

Ruotsin SAC on ainoa vallankumouksellisten syndikalistien järjestö, joka ei joutunut fasistisen vallankaappauksen, miehityksen tai muiden massiivisten tukahduttamistoimien kohteeksi. SAC:n jäsenmäärä on laskenut jatkuvasti 30-luvulta eteenpäin, mutta se on yhä olemassa ja aktiivinen, ja määrittelee itsensä yhä syndikalistiseksi. Sen suurin ongelma oli Ruotsin korporatistinen järjestelmä. Itse asiassa monet Ruotsin järjestelmän aspektit on keksitty nimenomaan SAC:n nujertamiseksi. Näitä ovat periaate, että vain alan suurin liitto neuvottelee työehtosopimuksesta, ja periaate että valtio kustantaa suurimman osan liiton työttömyyskassan menoista. Ensimmäisen periaatteen ansiosta syndikalistit eivät ole juurikaan päässeet neuvottelemaan työehtosopimuksista, ja toisen periaatteen ansiosta kaikki työttömyyskassapalveluita tarjoavat ammattiliitot ovat riippuvaisia valtiosta. SAC:n oli pakko hyväksyä toinen periaate jäsenkadon hillitsemiseksi, mikä johti koviin sisäisiin riitoihin.

SAC:n on ollut pakko sopeutua pohjoismaisen korporatismin reunaehtoihin. Katkerat kokemukset Espanjan sisällissodasta ja Suomen talvisodasta tekivät siitä jyrkästi neuvostovastaisen, suorastaan länsimielisen. 1960-luvulla SAC ei halunnut osallistua Vietnamin sodan vastaiseen liikkeeseen Pohjois-Vietnamin stalinismin vuoksi, minkä vuoksi se menetti aikakauden nuorison lähes kokonaan.

Suurin osa vallankumouksellisista syndikalistijärjestöistä halusi perustaa kilpailijan toiselle internationaalille ja sen kontroloimalle IFTU-liitolle, mutta Ranskan CGT harasi vastaan. Lopulta vallankumouksellinen syndikalistinen internationaali, joka yleensä tunnetaan espanjanielisellä nimellään Asociación Internacional de los Trabajadores (AIT) perustettiin 1922, kun anarkistit oli potkittu ulos Ranskan CGT-liitosta.Järjestön perustajat suurimmasta järjestöstä pienimpään olivat USI (Italia), FORA (Argentiina), CGT (Portugal),
FAUD (Saksa), ranskalaisten väliaikaiset verkostot, SAC (Ruotsi), NAS (Hollanti) ja Chilen IWW. Espanjan CNT pohti liittymistä AIT:n ja Moskovan kontroloiman punaisen ammattiliitto-internationaalin välillä, mutta liittyi lopulta vuonna 1923, muodostaen AIT:n suurimman jäsenjärjestön. Yhdysvaltain IWW ei liittynyt, koska se piti itseään jo valmiiksi kansainvälisenä internationaalina.

Vallankumouksellisen syndikalismin alamäki

AIT joutui nopeasti vaikeuksiin, 1920- ja 1930-luvuilla fasismi ja sotilasdiktatuurit murskasivat Italian, Argentiinan, Portugalin, Saksan ja Chilen järjestöt. Ainoastaan Ruotsin SAC selvisi toisen maailmansodan yli, mutta erosi 1950-luvulla korporatismiin alistumisen seurauksina syntyneiden riitojen johdosta. Toisen maailmansodan jälkeen uudelleenperustetut AIT:n jäsenjärjestöt ovat jääneet pieniksi tai hajonneet sisäisiin riitoihin. Vuonna 1996 vapaa kommunismi (libertaarikommunismi) lisättiin AIT:n ohjelmaan, jolloin siitä tuli käytännössä anarkokommunistinen järjestö – vapaa kommunismi on suurin piirtein anarkokommunismin synonyymi. AIT:n muututtua anarkistiseksi ei vallankumouksellisilla syndikalisteilla ole ollut enää omaa kansainvälistä järjestöä.

Vaikka AIT toimi muodollisesti vallankumouksellisena syndikalistisena järjestönä vuoteen 1996 asti, suuntaus sen kääntämiseksi kohti anarkokommunismia on yhtä vanha kuin koko järjestö. Jo CGT:n takinkääntö ensimmäisen maailmansodan aikana osoitti vallankumouksellisen syndikalismin keskeiset ongelmat.

Ensimmäinen ongelma on kysymys siitä mikä ylipäätänsä on poliittista, ja mikä taloudellista. Työpaikkojen ulkopuolisia kysymyksiä olivat jo tuolloin esimerkiksi antimilitarismi, siirtomaiden ja poliittisten vankien asema, heti sodan jälkeen keskeisiksi kysymyksiksi on nousi vaikkapa suhtautuminen Neuvostoliittoon ja muihin autoritaarisiin sosialistimaihin. Voiko ”puhtaasti taloudellinen” järjestö mitenkään päästä yhteisymmärrykseen sodan vastustamisesta, ja pysäyttää maailmansodan? Kaikki nämä kysymykset repivät vallankumouksellisia syndikalistisia järjestöjä alusta asti, ja visio kaikkien työläisten yhdistymisestä ajamaan sopusoinnussa pelkästään taloudellisia vaatimuksia osoittautui toiveajatteluksi. Sittemmin lista työpaikkoja laajemmista kysymyksistä on vain kasvanut.

Vallankumouksellisilla syndikalisteilla oli usein ongelmia jäsenistön kanssa, joka osoittautui vähemmän vallankumoukselliseksi kuin oli toivottu. Koko konsepti on eräänlainen pienin yhteinen nimittäjä, mutta jos järjestön pointti on ajaa mahdollisimman tehokkaasti jäseniensä taloudellisia etuja, kuka takaa sen että siihen liittyy vain jäseniä jotka ovat valmiita vallankumoukselliseen toimintaan? Usein vallankumoukselliset syndikalistiset järjestöt kasvoivat paljon nopeammin kuin väestön vallankumousmieliala.

Kolmas ilmiselvä ongelma on siirtyminen taloudellisista vaatimuksista yleislakkoon ja vallankumoukseen. Parempaa palkkaa ja lyhyempää työaikaa voi vaatia periaatteessa loputtomasti. Missä siis on se piste, jossa vaatimus paremmasta palkasta ja lyhyemmästä työajasta muuttuu vaatimukseksi tuotantovälineiden haltuunotosta?

Ratkaisuyrityksiä vallankumouksellisen syndikalismin ongelmiin

Kaksi anarkistijärjestöä yritti ratkaista näitä vallankumouksellisen syndikalismin ongelmia, Iberian (eli Espanjan ja Portugalin) anarkistifederaatio FAI, ja Argentiinan FORA.

FAI perustettiin vuonna 1927, ja nopeasti sen tärkeimmäksi päämääräksi muodostui sitä noin 20 kertaa suuremman CNT:n pitäminen mahdollisimman radikaalina. Kansannousuja järjestettiin vaikka niillä ei ollut mitään onnistumisen edellytyksiä. 1930-luvun aikana FAI onnistuikin erottamaan järjestöstä maltillisemmat trentistat ja ”työläisten ja pienviljelijöiden blokin”.

Kapinat eivät tuottaneet tulosta, ja vuonna 1936 noin 30 000 CNT:n jäsentä oli vankilassa. Edessä olivat uudet vaalit, CNT jätti ensimmäistä kertaa vaaliboikotin organisoimatta ja osa sen aktiiveista kehotti avoimesti äänestämään. Toiveena oli poliittisten vankien vapauttaminen mikäli vasemmisto voittaisi. CNT:n tuen avulla vasemmisto voitti vaalit. Uusi hallitus vapautti vain edellisen oikeistohallituksen vangitsemat anarkistit, mutta oikeistolle vasemmiston voitto oli siltikin liikaa ja se nousi kapinaan. CNT:n sisäiset riidat kuopattiin, erotetut hyväksyttiin uudelleen jäseniksi ja vapaa kommunismi hyväksyttiin ohjelmaksi 1936. Tämän jälkeen CNT ja FAI olivat käytännössä yksi ja sama anarkistinen järjestö. Vapaata kommunismia toteutettiinkin monissa Aragonin ja Katalonian kylässä vuosina 1936-1937, mutta samalla CNT päätti liittyä Espanjan hallitukseen vuonna 1936, tukenaan ”antifasistista yhteisrintamaa”, vastoin kaikkia aikaisempia periaatteitaan.

Argentiinan FORA oli perustamisestaan asti (1901) sitä mitä CNT päätti olla vuonna 1936, eli anarkokommunistinen työväenjärjestö. FORA:n jäsenmäärä oli joidenkin lähteiden mukaan suurimmillaan jopa 100 000, joten se on kaikkien aikojen suurin anarkistijärjestö. Käytännössä moni työläinen on varmaankin liittynyt tehokkaimmaksi kokemaansa liittoon, ideologioista piittaamatta.

Sotilaat ovat ottaneet kiinni lakkoilevia maatyöläisiä Argentiinan Patagoniassa 1920-luvun alussa.

FORA oli hetken aikaa Argentiinan suurin ammattiliitto, mutta kapinalinjaan tyytymättömät vallankumoukselliset syndikalistit perustivat oman liittonsa vuonna 1922, ja sosiaalidemokraatit vuonna 1926. Nämä kaksi liittoa sulautuivat toisiinsa vuonna 1930, ja onnistuivat syrjäyttämään FORA:n. Vuonna 1929 FORA, ja ehkä koko kansainvälinen anarkistinen syndikalismi menetti merkittävimmän teoreetikkonsa Emilio López Arangon, kun (todennäköisesti) anarko-individualistit tappoivat hänet poliittisten erimielisyyksien seurauksena. Vuonna 1930 valtaan noussut diktaattori Uriburu langetti kuolemanrangaistuksia mistä tahansa anarkistisesta toiminnasta, mikä löi viimeisen naulan FORA:n arkkuun.

Taloudellinen järjestö, vai poliittinen järjestö vai molemmat?

Anarkistiliikkeen, ja oikeastaan koko radikaalin sosialistiliikkeen 1900-luvun alkupuoliskon strategiakeskustelu palautuu usein kysymykseen siitä, tarvitaanko ”taloudellinen järjestö”, ”poliittinen järjestö” vai molemmat. Aikakauden kielenkäytössä taloudellinen järjestö esittää taloudellisia vaatimuksia, eli käytännössä se on ammattiliitto tai joskus työpaikkaneuvosto. Taloudelliset vaatimukset voivat liittyä esimerkiksi palkkoihin, työehtoihin tai työaikaan, tai koko tuotannon haltuunottamiseen.

”Poliittisia vaatimuksia” ovat vaatimukset jotka liittyvät hallitusten, eikä työnantajien vallankäyttöön. Poliittinen järjestö on siis esimerkiksi järjestö, joka tekee vaatimuksia hallituksille, tai osallistuu vaaleihin, tai pyrkii kaappaamaan vallan. Tyypillinen esimerkki poliittisesta järjestöstä on poliittinen puolue, mutta sellainen on myös FAI:n kaltainen anarkistijärjestö joka levittää poliittista agitaatiota ja kehottaa vallankumoukseen, mutta ei vaadi työnantajilta lisää palkkaa.

Vallankumouksellinen syndikalismi on siis aate, jonka mukaan mitään poliittisia järjestöjä ei tarvita, vaan vallankumouksen tekee taloudellinen järjestö joka ottaa haltuunsa tuotantovälineet. Tätä mieltä olivat Ranskan CGT Amiensin peruskirjassa, ja se on aina ollut Yhdysvaltain IWW:n ja Ruotsin SAC:n linja.

Anarkistit eivät ole olleet aina samaa mieltä. Ensinäkin, individualistianarkistit ovat aina vastustaneet kaikkia muodollisia järjestöjä, yhtälailla poliittisia kuin taloudellisiakin. Heille ainoa hyväksyttävä järjestö on ystävyys- ja luottamuussiteiden yhdistämä epämuodollinen läheisryhmä.

Myös Argentiinan FORA vastusti vallankumouksellista syndikalismia. Se ajoi anarkistista vallankumousta, eli oli poliittinen järjestö, vaikka toimikin työpaikoilla. Tämän linjan omaksui myös Espanjan CNT vuonna 1936, ja AIT vuonna 1996.

Toisaalta osa anarkisteista on uskonut, että tarvitaan sekä taloudellinen järjestö, että erillinen poliittinen järjestö. Tämä oli Espanjan FAI:n linja ennen vuotta 1936, se oli poliittinen järjestö siinä missä CNT oli taloudellinen järjestö. Paradoksaalisesti tämä on myös sosiaalidemokraattien ja leninistien linja, heilläkin on olemassa erikseen puolue, ja puolueen kontroloima ammattiliitto. Toki FAI:n ja näiden puolueiden ero on siinä, että puolueet pyrkivät osallistumaan vaaleihin tai muuten kaappaamaan valtiollisen vallan, siinä missä FAI pyrki järjestämään kapinan joka tuhoaisi valtiovallan.

Nelikenttä esittää eri järjestöjen erilaiset valinnat suhteessa kysymykseen taloudellisesta ja poliittisesta järjestöstä.

Lopuksi

Vallankumouksellisten syndikalistien strategiset valinnat ovat usein olleet valintoja haltuunoton ja marginalisaation välillä. Tiukka anarkistinen linja on luonut merkityksettömiä mikrolahkoja, kompromissit korporatismin tai muun valtiovallan kanssa ovat vähintäänkin vaikeuttaneet suoraa toimintaa, toisinaan vieneet suoranaiseen ansaan.

Mutta vaikka liitot jotka ovat valinneet anarkistisen linjan ovat usein marginalisoituneet, ne ovat ainakin onnistuneet säilyttämään vallankumouksen päämääränä. Vallankumouksellisen syndikalistiset liitot taas ovat kärsineet sisäisistä valtataisteluista, jotka anarkistit ovat usein hävinneet.

Lopulta on tietysti makuasia kummanlaista häviötä pitää kunniattomampana.

Antti Rautiainen

Julkaistu alunperin Kapinatyöläisessä #55, 1/21

0
anttirautiainen
Helsinki

Influensseri, elämävalmentaja ja motivaatiopuhuja.
https://linktr.ee/arautiainen

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu