Anarkistien keinot ja päämäärät: tutkimus suomalaisesta anarkistiliikkeestä 2010-luvun alussa: kirja-arvostelu

Olkiluoto blockade vuonna 2011

Podcast-versiot: Spotify, Soundcloud
Videoversio

Neljä vuotta sitten ilmestyessään Mari Kuukkasen väitöskirja suututti joitain anarkisteja. Itse ehdin lukemaan väitöksen vasta nyt, ja totesin sen pääosin neutraaliksi ja hyvin tutkituksi. Poleemisten kohtien osalta olin usein eri mieltä, mutta väärätkin mielipiteet oli kirjassa ainakin perusteltu.

Väitöskirjan kenttätyö on tehty noin 2010-2012, suurimman osan tästä ajasta en itse asunut Suomessa, ja seurasin suomalaista anarkistitoimintaa vaihtelevasti. Minua on silti siteerattu kirjassa oikealla nimelläni, tutkijan muuttamalla nimellä ja pseudonyymillä, jonka henkilöllisyys tuskin on ollut tutkijan tiedossa.

Tutkimuksessa on muutamia sokeita pisteitä, mutta siinä on silti pystytty ymmärtämään paremmin anarkistien ajattelua kuin Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjassa Suora toimintaa! – autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016.  (sen sijaan Monti ja Purokuru selittivät kirjassa erittäin hyvin oman autonomimarxistisen liikkeen ajattelua). Mielestäni jokaisen Suomessa toimivan anarkistin ja suomalaisen anarkismin historiasta kiinnostuneen pitäisi lukea Kuukkasen väitöskirja. Muille en sitä välttämättä suosittele, koska 10 vuoden aikana liike on muuttunut paljon, eikä kirjan kuvaus enää vastaa nykyistä toimintaa.

Kuukkanen on mielestäni taitavasti ja kiinnostavasti valinnut anarkistisen prefiguratiivisuuden käsitteen kirjan keskiöön. Tällä tarkoitetaan, että anarkistien mielestä toiminnan pitäisi mallintaa tavoittelemiaan päämääriä jo itse toiminnassa. Prefiguratiivisuuden vaatimus sisältää kuitenkin jo lähtökohtaisesti ristiriidan, miksi edes pyrkiä johonkin jonka voit toteuttaa jo nyt? Tämä ei tietenkään merkitse että prefiguratiivisuus ei olisi konseptina onnistunut tai tärkeä, mutta periaatetta on huomattavasti vaikeampi noudattaa teoriassa kuin käytännössä, mistä löytyy esimerkkejä myös kirjasta.

Tutkija on jostain syystä halunnut määritellä anarkistiliikkeen erityisesti ideologian, identiteetin ja kulttuurin kautta, vaikka anarkismin voisi aivan yhtä hyvin määritellä tiettynä kokoelmana yhteiskunnallisen toiminnan käytäntöjä. Tutkimusta on tietysti helpompi tehdä niin, että tutkimuskohteena ovat haastateltavat eivätkä käytännöt, mutta tästä voi seurata päättelyvirhe, että ideologia ja identiteetti olisivat ristiriidassa käytännön päämääriin pyrkimisen kanssa, vaikka todellisuudessa jälkimmäinen määrittelee ensimmäiset.

Siteeratussa aikaisemmassa tutkimuksessa on selkeästi koulukunta, jonka mukaan anarkistien identiteetti estää heitä saavuttamasta päämääriä, ja tutkija on itse päätynyt jakamaan tämän näkemyksen ainakin osittain. Tähän sisältyy perusinhimillinen harhanäkemys, että oma käsitys parhaasta toimintatavasta on aina rationaalinen, epäideologinen ja tehokas, kun taas kaikkien muiden ihmisten käsitykset ovat ideologioiden sumentamia. Tutkimuksesta saa vaikutelman, että työn alussa tutkija on identifioinut itsensä lähemmäksi anarkismia, kuin väitöksen lähtiessä ennakkotarkastukseen.

Koska anarkistinen käytäntö ei ole tutkijaa vakuuttanut, selvästi tutkimustilanteessa toiminnan välittömiä päämääriä ei ole saavutettu anarkistisin metodein. Tutkija on tästä päätellyt, etteivät anarkistit todellisuudessa yrittäneetkään saavuttaa päämääriään, vaan ainoastaan vahvistaa ryhmäidentiteettiään. Tämä on tietysti mahdollista, mutta ei kuvaa anarkistien käytäntöä aina ja kaikkialla, eikä nähdäkseni myöskään nykyisessä Suomessa, 10 vuotta tutkimuksen kenttätyön tekemisen jälkeen. On mahdollista, ettei tutkittujen kampanjoiden epäonnistumiset johtuneet strategisista virheistä vaan jostain muusta, voi jopa olla etteivät välittömät päämäärät olisi olleet saavutettavissa millään muullakaan strategialla kuin anarkistisella.

Lisäksi tutkijan käsitys, että yhdistyslaki sallisi antiautoritaarisen järjestäytymisen on virheellinen – todellisuudessa patentti- ja rekisterihallitus edellyttää, että yhdistyksen puheenjohtajalla on tietyt valtuudet, jotka erottavat hänet muista jäsenistä. Suomessa ei voi perustaa anarkististen periaatteiden pohjalta toimivaa yhdistystä laillisesti, mutta toki voi perustaa autoritaarisen yhdistyksen, ja sitten rikkoa sen sääntöjä toimimalla antiautoritaaristen periaatteiden mukaan. Tästä voi joutua käräjille vain jos joku yhdistyksen jäsen riitauttaa sääntöjen vastaisesti tehdyn päätöksen.

On toki mahdollista, että tutkimusta varten haastatellut anarkistit ovat itse keskustelleet nimenomaan identiteetistään, eikä anarkistisista yhteiskunnallisen toiminnan käytännöistä. Vaikea uskoa että näin kävisi mikäli vastaava tutkimus tehtäisiin nyt. Monet muutkin tutkijan huomiot, kuten anarkistien yhtenäinen ulkoasu tai kytkös punk-alakulttuuriin eivät ole enää nykypäivää.

Tutkimuksen puutteellisin osuus oli mielestäni Olkiluoto Blockade -aktioiden analyysi, jossa on sekoitettu radikaali ruohonjuuritason aktivismi ja anarkismi. Tutkijan mukaan Olkiluoto Blockade aktiot olivat käytännössä anarkistinen protesti, mitä anarkistit kuitenkin parhaansa mukaan salailivat. Mutta anarkistinen protesti näyttäisi hyvin erilaiselta, sellaisessa olisi varmaankin mukana anarkistisia symboleita ja vaadittaisiin loppua valtiovallalle ja kapitalismille. Sen sijaan Olkiluoto Blockade toteutti radikaaleja ruohonjuuritason aktivismin käytäntöjä, toimi irrallaan kaikista puolueista ja vakiintuneista kansalaisjärjestöistä, ja teki päätöksiä horisontaalisesti konsensusmenetelmällä. Nämä käytännöt eivät ole anarkistisia, vaan kompromissi anarkistien ja muiden toimijoiden välillä, ja lisäksi radikaaleille ruohonjuuritason käytännöille on ollut Suomessa tukea myös anarkisteja laajemmissa piireissä viimeistään 90-luvulta lähtien.

Tutkijan piikittely Olkiluoto Blockaden järjestäjien poliisinvastaisuudesta on sen sijaan asiallista. Poliisi tietysti pyrkii mahdollisuuksien mukaan sabotoimaan kansalaistottelemattomuusaktioita ja toisinaan myös teloo niiden osanottajia vahingossa tai tahallaan, mutta tuskin pitää niiden järjestäjiä suurena turvallisuusuhkana. Sen sijaan Fennovoiman vastaisella protestileirillä 5 vuotta myöhemmin käytössä olivat myös radikaalimmat keinot, joihin poliisi vastasi silmittömällä ja suorastaan sadistisella väkivallalla, mutta näin pitkälle tutkimus ei ulotu.

Kaiken kaikkiaan on tietysti hyvä, ettei tutkija suhtaudu tutkimuskohteeseen täysin myötäsukaisesti. Anarkistitutkimuksen ongelmana usein on, että sitä tekevät vain anarkistit, minkä seurauksena kuva voi vääristyä. Joskus anarkistitutkijat onnistuvat tekemään aatteellisten silmälasien värittämää tutkimusta jopa yli 100 vuoden takaisista tapahtumista. Kuukkasen väitöskirjassa tällaiset ylilyönnit on pystytty välttämään.

Antti Rautiainen

+1
anttirautiainen
Helsinki

Influensseri, elämävalmentaja ja motivaatiopuhuja.
https://linktr.ee/arautiainen

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu