Kirja-arvostelu: Häviö

Sormenheristys internetissä.

Jos apurahataitelija tai kirjailija ei saa riittävästi apurahoja, ja joutuu menemään palkkatöihin, tämä on häviö. Näin sen määrittelee Antti Nylén kirjassaan Häviö, joka ilmestyi toissavuonna. Tämä häviö on minulle samaistuttava. Taannoin en saanut mitään apurahoja, ja jouduin menemään palkkatöihin. Antti Nylénin kirjassa tämä häviö on jatkuvasti kirjailijan ja taiteilijan päällä heiluva damokleen miekka ja kauhukuva. Minulle se on toteutunut skenaario joka ei erityisesti yllättänyt.

En lukenut kirjaa tämän vuoksi, vaan koska kuulin, että Nylén kirjoittaa siinä minusta. Kävi ilmi, että kahdessakin kohdassa. Hän ei tosin mainitse nimeäni, koska ei halua kasvattaa näkyvyyspääomaani. Sivulla 33 hän kutsuu minua ”erääksi internetin sormenheristäjäksi”, ja sivulla 132 hän kutsuu minua ”erääksi toiseksi internet-opettajaksi”. Internet on tässä yhteydessä haukkumasana. Tärkeä ja nimeltä mainitsemisen arvoinen henkilö ei kirjoittaisi kritiikkiään internettiin, vaan lehteen palkkiota vastaan, tai esseekirjaan apurahaa vastaan.

Molemmat viitteet koskevat tätä blogikirjoitusta, jossa kritisoin Vihan ja katkeruuden esseitä. Nylén huomioi totuudenmukaisesti, että kritiikkini on kapean moralistinen, kirjoitushetkelläkin 9 vuotta myöhässä. Kapean näkökulmani perustelin jo alkuperäisessä kirjoituksessani, samaan tapaan kun myös Nylén käsittelee Häviössä ennakoivasti kaikki mahdolliset kirjaansa vastaan esitettävät vasta-argumentit. Näin on nykyään on usein tapana. Nylén ei onneksi tee sitä ironisesti, mikä on myös nykyään tapana.

Häviö on internetin sormenheristäjän näkökulmasta erilainen kirja kuin Vihan ja katkeruuden esseet. Ensimmäisessä on selitelty parhain päin vanhoja elitistisiä heittoja, ollaan solidaarisia yhteiskunnan vähäosaisille ja jopa puhutaan yhteiskunnallisista luokista. Antti Nylénkin on onnistuttu paimentamaan demarikarsinaan, mikä on Suomessa tietysti lopulta lähes kaikkien kohtalo.

Jälkiviisaasta näkökulmasta neljän vuoden takainen kirjoitukseni on tosikkomainen. Mistä minä olisin voinut tietää, ettei Nylén ole (enää) aristokraattinen elitisti, eikä hän ole kehittymässä samaan suuntaan kun Häviössäkin mainittu Pentti Linkola, Vihan ja katkeruuden esseissä mainittu äärioikeistolainen eläinoikeusaktivisti Brigitte Bardot, tai Timo Hännikäinen, jonka kanssa hän dokaa vuonna 2007 Häviön sivulla 97?*) Ehkäpä internetissä tapahtunut sormenheristäminen on myös vaikuttanut Nylénin valintoihin.

Kirja-arvostelussani en ehdottanut, ettei Nylénille pitäisi antaa apurahoja. Sen sijaan olen ehdottanut ettei Hännikäiselle pitäisi antaa apurahoja, minkä vuoksi hän tiedottaa apurahoistaan minun facebook-seinälläni:

Hännikäinen kertoo apurahastaan fb-seinälläni

Nylénin kehitys olisi tosin voinut olla minulle ilmeistä jo neljä vuotta sitten, jos olisin lukenut hänen myöhempiä kirjojaan. En ole vieläkään lukenut, lukemisen sijasta olen käyttänyt aikani pelien pelaamiseen ja Wikipedian pohjattomassa triviatiedon syöverissä. On ilmeistä, että Nylénillä on herkkyyttä jota esimerkiksi Hännikäisellä ei ole. Toisaalta tuskin mikään yksittäinen luonteenpiirre pelastaa pimeälle puolelle ajautumiselta.

Kirjoitin kritiikkini Nylénin elitismiä vastaan 4 vuotta sitten, koska kelasin ettei kukaan ole sitä aikasemmin kirjoittanut. Mutta kenties asiasta ei puhuttu, koska Vihan ja katkeruuden elitismi oli kaikille banaali itsestäänselvyys.

Kuinka lakkasin pelkäämästä palkkatöihin joutumista

Kuten Nylén, olen itsekin pelännyt, että luovan työn tekeminen on mahdollista vain täyspäiväisesti. Olen pelännyt, että 8 päivittäisen tunnin (+ työmatkojen) uhraaminen palkkatyölle tekee nelikymppisenä mahdottomaksi kaiken muun tekemisen joka vaatii lainkaan aivoja.

Tämä on osoittautunut liian pessimistiseksi arvioksi. Kun yritin tehdä jotain apurahoilla, käytin vähintään 8 tuntia päivässä prokrastinaatioon.  Palkkatöissäkin voi toisinaan edistää omia projektejaan kun kiireellistä muuta tehtävää ei ole. Kirjoitin aikanaan suuren osan oman kirjoituskokoelmani teksteistä öisin käydessäni palkkatöissä, ja samalla tein myös ensimmäisen kirjakäännökseni.

Häviön keskiössä on ajatus riivatusta taiteilijanerosta, jolla on polttava sisäinen pakko toteuttaa itseään, vaikka mitkään olosuhteet eivät siihen kannusta. Vaikka kirjan tarkoitus on kertoa apurahakirjailijan karusta arjesta, se pönkittää erilaisia taiteilijamyyttejä. Kirja saa taitelijan ja kirjailijan työn näyttämään entistä hohdokkaammalta.

Heristän internet-sormeani, koska Häviön pönkittämä riivatun taiteilijaneron konsepti on ongelmallinen. #MeToo on osoittanut, että taitelijanerot ahdistelevat seksuaalisesti, raiskaavat ja kohtelevat ihmisiä kuin saastaa. Säätiöiden kontrolloima taidemaailma voi olla muutos parempaan. Kukaan ei teeskentele olevansa yksilö, kaikki muokkaavat ideansa kulloisenkin vuoden muotisanojen formaattiin. Koneella on hissitehdas, ja Koneen säätiöllä taidetehdas, joka tuottaa rohkeita avauksia jotka ovat kaikki samanlaisia, vaikkakin hieman erilaisia.

Minulla ei ole koskaan ollut kirjailijan tai luovan työn tekijän identiteettiä, vaikka olen yrittänyt keplotella itselleni rahoja sellaista esittämällä. Tarkoitukseni on ollut saada rahaa, jotta voisin tehdä kiinnostavia yhteiskunnallis-poliittisia hankkeita. Esimerkiksi Polina Žerebtsovan Sodan sirpaleilla on kirjalliset ansionsa, mutta ne eivät olleet syyni hakea ja saada apuraha sen kääntämiseksi suomeksi. Käänsin kirjan siksi, että Tšetšenian sota on lähes unohdettu Suomessa.

En ollut yllättynyt, että apurahojen antajat ovat sittemmin ymmärtäneet tämän teeskentelyni ja laittaneet rahahanat kiinni. Se on ollut minulle jopa helpotus, koska nyt voin kirjoittaa öisin mitä tahansa mikä ei ole rohkea avaus, eikä tule koskaan olemaan.

Nykyään joskus keskustellaan, onko enää olemassa työläiskirjallisuutta. Yksi mahdollinen tapa määrittää työläiskirjallisuus olisi ne kirjat, jotka on kirjoitettu palkkatöissä käydessä, ilman apurahoja.

Kaikki eivät tietenkään pysty kirjoittamaan palkkatyön ohella. Se ei ole hyväksi kaikille niillekään jotka pystyisivät. Mutta omalle mielenterveydelleni, jehkä jopa luovuudellenikin palkkatyöt ovat olleet lempeämpiä kuin apurahatyöskentely. Siitä huolimatta, etten palkkatöissä käymisen vuoksi tule koskaan saamaan edes kymmenesosaa ideoistani toteutettua.

Kuinka taiteilijoiden toimeentulo-ongelmat tulisi ratkaista?

Kirjan lopussa Nylén esittää kolme vaihtoehtoa apurahataiteilijoiden**) toimeentulo-ongelmien ratkaisemiseksi. Ensimmäisessä apurahat lopetettaisiin kokonaan, toisessa ne nostettaisiin siedettävälle tasolle ja kolmannessa apurahoista tehtäisiin paitsi siedettävän suuruisia, myös elinikäisiä.

Kakkos- ja kolmoisratkaisu sopisivat erinomaisesti korporatistiseen demariyhteiskuntaamme, kakkonen voisi olla vaikka hallitusohjelmassa. Nylénin ratkaisut eivät pyri ratkaisemaan taiteilija-kuluttaja ristiriitaa, vaan pönkittävät sitä. Joku olisi ei edelleenkään pääsisi apurahataiteilijaksi vaan tuomiittaisiin häviöön.

Taiteilijat ja kirjailijat ovat ehdottaneet kahta muuta ratkaisua Nylén tarkastelemaan ongelmaan. Nämä ovat perustulo ja kommunismi. Perustulo on taidepiireissä suosiossa, mutta minkään puolueen perustulomalli ei ratkaise ongelmia joita Nylén käsittelee. Vihreät ajavat 600 euron perustuloa, ja Vasemmistoliitto ajaa 800 euron perustuloa. Näillä summilla ei voi olla kokopäiväinen taiteilija vaikka saisi vielä asumistukea. Pitää etsiä muita tulonlähteitä. Nylén ei kirjassaan edes harkitse ideologisesti työttömäksi ryhtymistä, selvästi 600-800 euroa ei hänelle riittäisi. Suurimmalle osalle taiteilijoista apurahojen tason nostaminen onkin paljon houkuttelevampi vaatimus kuin perustulo. Tämä voi olla syy miksi Nylén ei ehdota perustuloa.

Kommunismi taas ratkaisee samantien taiteilijoiden ja kirjailijoiden toimeentulo-ongelmat. Jos ei ratkaise, se tekee kaikkien toimeentulo-ongelmista yhteisiä ongelmia. Kun kaikki, tai vähintäänkin välttämättömät hyödykkeet ovat ilmaisia, ei mitään apurahahakemuksia ole pakko kirjoittaa.

Marxille vieraantunut työ oli työtä jossa ei voi käyttää omaa luovaa potentiaaliaan. Nylénin määrittelemä häviö on siis esimerkki vieraantumisesta. Gramscille kaikki ihmiset olivat filosofeja, ja situationistit hyökkäsivät koko taiteen ja taiteilijan käsitteitä vastaan. Kommunismi ratkaisisi luovan työn tekijöiden toimeentulo-ongelmat, ja lopettaisi koko taiteilijoiden luokan omana jalustalle nostettuna ryhmänään.

Kommunismin toteutuksessa on käytännön ongelmansa. Esimerkiksi: jos kukaan ei ole enää taiteen portinvartija, mitä jos maailma hukkuu paskaan taiteeseen? Pääongelma on tietysti tuotteiden riittäminen, kun käytettävissä oleva raha ei rajoita niiden kuluttamista. Kommunismi siis edellyttää niukkuuden poistamista.

1800-luvulla Kropotkin esitti, että järjestämällä työtä uudestaan kaikki nykyiset tavarat voitaisiin tuottaa niin, ettei kenenkään pitäisi tehdä enempää kuin 4 tuntia töitä. Arvio voi olla liian optimistinen. Mutta jos sen olettaa todeksi, niin tekemällä neljän tunnin sijasta töitä kahdeksan tuntia, voisi kommunismissa tuottaa vaurautta kaksinkertaisesti nykyiseen verrattuna.

Ludwig von Mises esitti vuonna 1920, että sosialismin ja kommunismin toteuttamisen este on niiden edellyttämä laskennallinen vaikeus.Kropotkinkin argumentti kommunismin puolesta on samanlainen argumentti kapitalismia vastaan. Kropotkinin mielestä arvontuotanto oli jo 1800-luvulla niin monimutkaista ja keskinäiset riippuvuudet niin suuria, ettei kenellekään voi laskea ”oikeudenmukaista” palkkiota hänen työpanoksestaan – kaikki osallistuvat kaiken valmistamiseen.

Mikäli jokainen blogejani ja muita tuotoksiani kuluttava maksaisi minulle 20 senttiä per kulutuskerta, minun ei pitäisi tehdä mitään muita töitä. Kapitalismi ei mahdollista tätä ansaintamallia, koska alustoja kontroloi muutama suuryhtiö. Tuhannet atomisoituneet sisällöntuottajat eivät pysty organisoitumaan kollektiivisesti heitä vastaan. Kapitalismi ei pysty jakamaan työn tuloksia oikeudenmukaisesti, se antaa alustan omistajalle kaiken ja sisällöntuottajille ei mitään.

Mutta kuinka moni saisi kaiken haluamansa vaikka tulot kasvaisivat kaksinkertaiseksi? Nykyään rikkaat keksivät itselleen tarpeita vieläkin paljon tehokkaammin, he esimerkiksi syövät kullalla päällystettyjä kanansiipiä. Työn uudelleenjärjestäminen ja rikkaiden rahojen jakaminen köyhille parantaisi köyhien asemaa, mutta tuskin poistaisi niukkuutta. Edelleenkin tuotettaisiin vähemmän kuin ihmiset uskovat nykyään tarvitsevansa.

Toinen ehdotettu ratkaisu on teknologinen kehitys, jonka on ajateltu johtavat yltäkylläisyyden aikaan. Tätä on esitetty esimerkiksi työstäkieltäytyjän käsikirjassa. Mutta entä jos riittävän tehokasta teknologiaa ei koskaan tule? Ja vaikka tulisi, mitä meidän pitäisi tehdä odottaessamme sitä seuraavien kymmenien, tai satojen vuosien aikana?

Niukkuus voi kadota tarjonnan muuttuessa, työtä uudelleenjärjestämällä tai teknologiaa kehittämällä. Mutta niukkuus voi kadota myös kysyntäpuolella, tarpeiden muuttuessa. Kaikki tarvitsevat tietysti asunnon, vaatteita ja ravintoa ja joitain niiden lisäksi. Mutta kenties nyt tuotetaan myös paljon kaikenlaista turhaa tai vahingollista tavaraa, jota emme edes tarvitse?

Tällainen moralistinen ja puritanistinen kommunismi voisi olla enemmän Antti Nylénin makuun, kun Pontus Purokurun hedonistinen täysin automatisoitu avaruusluksushomokommunismi. Mutta kaikesta moralismistaan huolimatta edes Antti Nylén ei pidä moralisteista, internetin sormenheristäjistä.

Taiteilijan kannalta kommunismin ilmeinen ongelma on, että jos kaikki päättävät yhdessä kaiken tuotannosta, kuinka tuotetaan asioita joita vain harva tarvitsee, ja julkaistaan mielipiteitä joista enemmistö ei pidä? Tosin, kapitalismi ei aseta rimaa kovin korkealle. Yli 99% nykyään tuotetusta kulttuurista suhtautuu järjestelmään kritiikittömästi, ei mitenkään tai tyytyy reformeihin. Lopusta alle prosentista ei yleensä makseta kenellekään mitään.

Nykyään monet uskovat, että yhteiskunnasta on tullut yhä moralistisempi, ja myös myös kaikenlaisia paineita on yhä enemmän. Olen suhtautunut näihin väitteisiin skeptisesti, koska sitä mukaa kun uusia käyttäytymissääntöjä on keksitty, moni vanha on heitetty roskikseen. Itse en ole juuri koskaan kokenut mitään paineita. Olen epäillyt, että niistä kirjoittavat kolumnistit elävät kuplassa, jonka aiheuttavat toimittajakoulutuksen valintakriteerit, joiden takia sisään pääsee vain ylisuorittavia hikipinkoja.

Mutta käyttäytymis- ja moraalisääntöjen jatkuva kasautuminen on myös mahdollista, näin on tapahtunut joidenkin etikettioppaita tutkineiden sosiologien mielestä. Olisi loogista, että yhteiskunnan monimutkaistuessa myös kohteliaisuus monimutkaistuu.

Lisääntyviä sääntöjä ja vaatimuksia kauhistellaan, ”mitään ei saa enää sanoa”. Moni uusi vaatimus, esimerkiksi olla häiritsemättä seksuaalisesti, on tullut pikemminkin liian myöhään. Kapitalismi lupasi, että rahoillaan saa tehdä mitä vain mitä laki ei kiellä. Vaikka mennä Afrikkaan ampumaan norsuja laillisesti liian rikkaille myytyyn kiintiöön. Mutta ei saa enää, koska tästä nousee paskamyrsky somessa.

Instagramin aikana kulutuksesi ei enää ole henkilökohtaista, vaan kaikkien yhteistä. Et ole kuluttanut, jos et ota siitä kuvaa muille. Vaikka kulutusvalintoja ei välttämättä tuomita, tietää tehneensä väärin jos tykkäysten määrä jää vähäiseksi. Kenties Instagram siis valmentaa meitä tulevaisuuden kollektiiviseen moraaliin. Samaan suuntaan ohjaa apurahojen myöntäjien logiikka, jossa taiteilijan tehtävä on luoda konsepti joka on riittävästi sesongin muodin mukainen.

Miksi jotkut ratkaisuehdotukset ovat suositumpia kuin toiset?

Moralistinen kommunismi voi kauhistuttaa, mutta ehkä olemme siihen  valmiimpia kuin tiedämmekään. Mutta onko tämä moraali taiteilijoiden etujen mukaista?

Taiteilijat ovat nousseet vaatimaan oikeuksiaan, Häviö on vain yksi esimerkki. Viime vuosina on noussut useita taiteilijoiden hankkeita, joiden päämäärä on ollut parantaa taiteilijoiden toimeentuloa. Selvästi taiteilijoiden luokkatietoisuus on nousussa, mutta tämä on tietoisuutta omasta asemasta ja sen erityispiirteistä, ei tietoisuutta kuulumisesta johonkin laajempaan kokonaisuuteen.

Taidemaailmassa on samanlainen yhteiskunnallinen käänne kuin 70-luvulla, mutta asetelma on täysin erilainen. 70-luvulla taiteilijat kokivat itsensä etuoikeutetuksi ryhmäksi, jonka velvollisuus on edistää työväenluokan ja kolmannen maailman emansipaatiota. Nykyään taiteilijat kokevat itsensä sorretuksi ryhmäksi, ja sikäli kun halutaan edistää jonkun muun ryhmän emansipaatiota, se tapahtuu usein oman viitekehyksen sisällä, eikä taiteen ulkopuolisia rakenteita vastaan. Esimerkiksi keskustellaan siitä, kuinka taidemaailma voisi olla avoimempi rodullistetuille taiteilijoille, tai kuinka se voisi olla ilmastoystävällisempi, ja edistetään tällaisen taiteen rahoitusta.

Ilmiö on taidemaailmaa laajempi, ja koskee koko ”luovaa luokkaa” ja ”älymystöä”. Sitä mukaa kun luovasta työstä on tullut massailmiö, sen tekijät eivät koe enää olevansa etujoukko jolla olisi moraalisia velvoitteita muita kuin itseään kohtaan. Kuten rap-artisti tekee ensimmäisen levynsä köyhyydestä ja toisen levynsä siitä kuinka ikävää on olla julkisuuden henkilö, taiteilijat keskustelevat yhä enemmän vain taidemaailmasta ja sen ongelmista. Häviö ei ole ensimmäinen tämän ajan hengen ilmiö, eikä jää viimeiseksi.

Taiteilijoiden yhteiskunnallinen kiinnostus kohdistuu taiteilijoiden ja taidemaailman ongelmien ratkaisemiseen, ja kaikki taide on yhä enemmän kiinnostunut vain itsestään. Musiikki, kirjallisuus, näytelmät, kuvataide ja elokuvat ovat täynnä viittauksia itseensä tai toisiinsa, edes Lego-elokuvia tai Marvelin kaltaista massaviihdettä ei voi katsella ilman kaikkialle tunkeutuvaa intertekstuaalisuutta. Emme kuluta kulttuuria vaan se kuluttaa meitä, imemällä itseensä kaikki ideat ja keskustelemalla vain itsensä kanssa. Kellään ei ole enää mitään kulttuurista toimijuutta. Myös näennäisesti naruista vetelevät apurahojen jakajat vain toteuttavat tahdottomina ajan henkeä. Vaikka apurahatahojen vaatiman konsulttipaskapuheen avainsanat vaihtelevat vuodesta toiseen, kehitys vie vain yhteen suuntaan: kulttuurintuotantoon jonka tietoisuus ja intressit ovat irrallaan kaikista muista intresseistä ja tietoisuuksista.

Taiteilijoiden ja kirjailijoiden asema on tukala, minkä vuoksi en itsekään ole enää luovan työn tekijä vaan insinööri. Mutta ilmeisesti taiteen ja kirjallisuuden maailma ei voi, eikä halua ajaa niitä muutoksia jotka hävittäisivät raja-aidat taiteilijoiden ja taiteen kuluttajien välillä, järjestelmän sisällä sinnittelijöiden ja häviöön tuomittujen välillä. Näiden muutosten ajaminen jää apurahajärjestelmien ulkopuolelle tippuneiden tehtäväksi. Jos näin, tulisi kaikkien järjestelmän tuhoa toivovien paeta apuraha-maailmasta mahdollisimman pian.

Antti Rautiainen

Podcast-versio: https://soundcloud.com/arautiainen/kirja-arvostelu-havio
Videoversio:  https://youtu.be/WTjF614J3Ac

+1
anttirautiainen
Helsinki

Esittelyni löytyy täältä: http://anttirautiainen.livejournal.com/profile
Ask.fm: http://ask.fm/AnttiR
Twitch: https://www.twitch.tv/arautiainen
Youtube: https://www.youtube.com/channel/UCjyKQiYgSwFGihpsz27BvHw

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu