Kirja-arvostelu: Pikkuporvarit

Podcast-versiot: Soundcloud, Spotify.
Videoversio.

Anna Kontulan Pikkuporvarit – pohdintaa aikamme hengestä tuntui saavan viime vuonna vain suitsutusta mediassa. Ainoat näkemäni haukutolivat jossain pohjanmaalaisessa lehdessä, jonka kolumnisti ei ollut edes lukenut kirjaa.

Kirja onkin paitsi hauska ja viihdyttävä, myös erinomaisesti kirjoitettu. Kontula on puhunut julkisuudessa lukihäiriöstään, mikä voi olla osatekijä hänen tekstinsä sujuvuudelle. Tunnen erään toisenkin ammattikirjoittajan, jonka teksti on äärimmäisen sujuvaa ja asia hyvin tiivistettyä, koska hänelle tekstin luominen on niin vaivalloista. Kenenkään lukihäiriöisen ei siis kannata luopua kirjoittamisesta vain siksi, että kirjoittaminen on vaikeaa.

Mutta kirjan universaali hyväksyntä tuskin johtuu vain tekstin laadusta. ”Pikkuporvariston” pilkkaaminen on helppo syötti lukijalle, joka mahdollistaa hänelle omien puutteidensa projisoinnin joihinkin muihin. Kontula kirjoittaa kuin hän olisi toisinajattelija, mutta kirjan aatemaailma on nykyään täysin hegemoninen. Tämä onkin varmin tämän päivän menestysresepti, jolle esimerkiksi Teemu Keskisarja on perustanut asemansa ”yhteiskunnallisena keskustelijana”.

Oikeistolainen voisi kutsua Kontulan kirjan ideologiaa kulttuurimarxismiksi, mutta parempi termi voisi olla esimerkiksi vastakulttuuri-ideologia. Kontulan kirjassa on hyvin esitetty, kuinka porvarillisen elämäntavan kritiikki syntyi 1800-luvun taidepiireissä, valtavirtaistui työväenliikkeessä ja tuli akatemiaan viimeistään Frankfurtin koulukunnan, ja sitä lähellä olevien ajattelijoiden kirjoituksissa. Historialukua olisi voinut jatkaa nuorison alakulttuureiden valtavirtaistumiseen 1960-luvulta eteenpäin. Sitä myötä porvarillisen elämäntavan kritiikistä on tullut nyky-yhteiskunnan oletusarvo.

Suurin piirtein kaikki elokuvat, kirjat ja musiikki viimeisten 60 vuoden aikana ovat pilkanneet porvariston ulkokultaisuutta, tekopyhyyttä, hierarkiauskoa, kapeita käytösnormeja, ahneutta ja neuroottista tarvetta turvallisuuteen. Porvarillisen elämäntavan vaihtoehdoksi meille on tarjoiltu esimerkiksi cooliutta, aitoutta, yksilöllisyyttä, luovuutta, seikkailuja, jännitystä, romanttista rakkautta, kiinnostavan elämän elämistä ja vallankumousta. Kirjassa ei pohdita lainkaan sitä, miksi kaikesta tuputtamisesta huolimatta nämä vaihtoehdot eivät ole ihmisille kelvanneet. Tai sitten ovat, mutta ne eivät ole murtaneet ”porvarillista elämäntapaa”, vaan vahvistaneet sitä.

Pikkuporvariston ja keskiluokan ero

Kontulan kirjassa samaistetaan tietoisesti ja perustellusti porvarillisuus, pikkuporvarillisuus ja keskiluokkaisuus. Kolmea termiä on koko niiden olemassaolon ajan käytetty myös päällekkäisissä merkityksissä. Mutta nykyään olisi perusteltua myös kommentoida pikkuporvariston ja keskiluokan eroja. Perinteinen marxilainen pikkuporvarillisuuden määritelmä tuodaan sivulla 25:

Marxilaisessa perinteessä pikkuporvaristolla viitattiin sosioekonomisessa merkityksessä varsinaista porvaristoa vähäisempiin yrittäjiin… ja joiden oli toimeen tullakseen usein itsekin työskenteltävä”.

Työnteon välttämättömyyttä on yleensä pidetty välttämättömänä ehtona. Pikkuporvaristoon 1800-luvun merkityksessä siis kuuluvat freelancerit ja kaikki muut itsensä työllistävät, tulotasosta riippumatta.

Kirjassa ei määritellä keskiluokkaa eksplisiittisesti, koska se samaistetaan pikkuporvaristoon. Mutta sivulla 44 esitellään tilastokeskuksen palkansaajaluokittelua työntekijöihin, alempiin ja ylempiin toimihenkilöihin. Kontula esittää, että usein alemmat toimihenkilöt eli STTK:n jäsenkunta samaistetaan keskiluokkaan. Seuraavalla sivulla huomioidaan, että myös monia akateemisesti koulutettuina pidetään nykyään keskiluokkana. Lisäksi käsitellään keskiluokan symbolisia määritelmiä ja luokka-aseman itsemäärittelyä. Joka tapauksessa on selvää, ettei keskiluokka rajoitu nykyään mitenkään Marxin määrittelemään pikkuporvaristoon, jotka ovat yrittäjiä.

Se mitä nykyään kutsutaan ”luovaksi luokaksi” on usein Marxin pikkuporvaristoa, mutta ei välttämättä tulojensa puolesta keskiluokkaa. Siinä missä 1800-luvulla taiteilijat olivat erityisyksilöitä talouden ulkopuolella, nykyään taiteilijoita massatuotetaan, ja he joutuvat kilpailemaan keskenään markkinoilla siinä missä kaikki vähemmän kiinnostavat ihmiset. Suomessa oman taidetuotantonsa myymisen lisäksi taiteilijoiden pitää myös myydä itseään erikoisilla apurahojen markkinoilla.

Uuden pikkuporvariston arvot

Moni luovasta luokasta on palkkatöissä, mutta se haluaa järjestää palkkatyönsä mahdollisimman hierarkiattomasti, pääoman komentosuhteen häivyttäen. Lisäksi tyypillinen koodaaja haaveilee omasta startupista, ja tyypillinen kirjallisuuden opettaja vapaaksi kirjailijaksi heittäytymisestä. Molemmat haluavat päästä kokonaan pois palkkatyöstä, pikkuporvarilliseen tuotantosuhteeseen. Pikkuporvarillisen tuotantosuhteen arvostus siis leviää paljon pikkuporvari-luokkaa laajemmalle.

Tämä uusivanha pikkuporvaristo (eli ihmiset jotka ovat pikkuporvareita 1800-mielessä vaikka kukaan ei heitä sellaiseksi kutsu), ja pikkuporvaristoon pyrkivät haluavat elämältään ehdottomasti aitoutta, yksilöllisyyttä, luovuutta ja kiinnostavuutta. Tämä luokka on siis läpeensä Kontulan ajamien, 1800-luvun taiteilijoiden keksimien vastakulttuuristen arvojen kyllästämä. Se halveksuu, tai ainakin haluaa erottautua keskiluokasta, eli palkkatyöntekijöistä jotka ovat niin tylsiä, mukavuudenhaluisia ja pelkurimaisia, että he eivät halua irti komentosuhteista kapitalistisissa työpaikoissa.

Kontula on siis jo voittanut kamppailunsa pikkuporvarillisia arvoja vastaan, koska nykyajan pikkuporvaristo on jo ajat sitten luopunut perinteisistä arvoistaan (kuten säädyllisyydestä, hyvistä tavoista ja protestanttisesta työmoraalista), jotka ovat nykyään enää keskiluokan arvoja. Mutta yksi asia yhdistää 1800-luvun Marxin tuotantosuhteen perusteella määrittelemää pikkuporvaristoa, 1900-luvun Frankfurtin koulukunnan määrittelemää ”kulttuurillista porvaristoa” ja nykyajan luovaa luokkaa: kyvyttömyys kollektiiviseen järjestäytymiseen ja kamppailuihin.

Luova luokka halveksuu kapitalistista komentosuhdetta, mutta vastakulttuurisen ideologian ja kapitalismin yhdistelmä tekee luovan luokan elämästä helvettiä. Vastakulttuuristen arvojen takia taiteilijoiksi, tutkijoiksi ja käsityöläisiksi haluavia on moninkertaisesti enemmän kun heidän työlleen on kysyntää. Siksi näitä aloja leimaa ankara kilpailu vähistä resursseista ja jatkuvat pettymykset. Suurin osa aloille tulevista on lahjattomia ja epäkiinnostavia ihmisiä, mutta lahjakkaatkin hukkuvat massaan, mikäli heillä ei ole riittäviä taitoja ”itsensä markkinointiin” ja ”verkostoitumiseen”. Pikkuporvarillisen ja keskiluokkaisen elämäntavan halveksunnan hegemonisuus johtaa elämään, jossa yhdistyvät toisaalta köyhyys ja toisaalta epäsolidaarisuus ja keskinkertaisuus, eli vastakulttuurisen ja kapitalistisen elämäntavan huonoimmat puolet.

Pikkuporvaristo ja fasismi

Suosittu argumentti vastakulttuuri-ideologian puolesta on sen antifasistisuus, ja tämä on tietysti myös yksi Kontulan kirjan pointti. Väite on tehokasta propagandaa, mutta se ei ole totta. Fasismi tarvitsee tietysti toimiakseen valtavan massan konformistisia lampaita, mutta fasistit eivät koskaan pääse valtaan ilman oikeusvaltion ja muiden instituutioiden tuhoamista. Tämä edellyttää kumouksellista asennetta, vaikkakaan ei tietenkään todellista vallankumouksellisuutta. Taiteilijoilla, kulttuuriväellä ja vastakulttuurilla oli tärkeä rooli sekä Italian fasistien, että Saksan natsien valtaannousussa, vaikka taiteilijat ovat onnistuneet uskottelemaan kaikille, että syypäitä olisivat olleet vain keskiluokan konformistiset lampaat.

Adorno ja kumppanit ovat varmasti oikeassa siinä, että osa ihmisistä suhtautuu toisia neuroottisemmin turvallisuuteensa, ja sortuu siksi helposti tukemaan turvallisuutta lupaavia autoritaarisia johtajia. Mutta tällaiset ihmiset myös suhtautuvat vastenmielisesti nopeisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Fasismi ei koskaan ole vain neuroottista muutosvastarintaa, ja ne ajat, jolloin alakulttuurisuus oli edistyksellisten voimien yksinoikeus, ovat kaukana takanapäin. Fasismi on jo vuosikymmenien ajan hyödyntänyt alakulttuuria. Se esiintyy nykyään hegemonisen liberalismin vastaisena transgressiivisena voimana, ja onkin sitä. Mutta fasisteilla ei ole tietenkään mitään todellista vaihtoehtoa uusvasemmistolaisille ja liberaaleille arvoille, koska ei ole mahdollista vain palata ajassa sataa vuotta taaksepäin.

Fasistit ovat täysin oikeassa siinä, että uusvasemmistolaiset ”kulttuurimarxistiset” ideat ovat länsimaissa hegemonisia. Tosin tämä ei hegemonia ei ole seurausta marxilaisten salaliitosta. Nämä aatteet menestyvät, koska ne vetoavat ihmisten perustavanlaatuiseen vapaudenkaipuuseen. Niiden leviämistä edesauttaa post-fordistinen tuotantotapa, joka on nostanut luovan luokan jälleen keskiöön – viimeksi käsityöläiset olivat yhtä tärkeitä ennen teollistumista.

On mahdollista, että fiksaatio turvallisuuteen johtuu siitä, että kapitalismi on jotenkin turmellut normaalit ihmissuhteet. Mutta on myös mahdollista, että ihmisten turvattomuuden tunne on keskimäärin vakio, ja turvallisuuden lisääntyminen ei koskaan johda turvallisuuden tunteen lisääntymiseen, vaan siihen että ihmiset alkavat pelkäämään yhä epärelevantimpia ”uhkia”. Tällöin ongelma ei ”pikkuporvarillinen ajattelu” tai ”autoritaariset persoonallisuudet”. Vaikka yksittäisten ihmisten neuroottisuuden aste vaihtelee, ongelma koskee kaikkia ihmisiä ja yhteiskuntia, eikä sille ole mitään helppoa ratkaisua.

Uusvasemmiston oppien mukaan on ehditty kasvattamaan jo kahta aikuiseksi kasvanutta sukupolvea, mutta neuroottinen suhtautuminen turvallisuuteen ei tunnu katoavan mihinkään, pikemminkin päinvastoin. Turvallisuuden paradoksi on, ettei turvallisuuden lisääntyminen lisää lainkaan turvallisuuden tunnetta. Voi olla, että tämä paradoksi tulee vaivaamaan jokaista turvallista yhteiskuntaa, myös kommunistisia sellaisia.

Miksi vastakulttuuri ei ole onnistunut haastamaan kapitalismia?

Radikaalille vasemmistolle on tyypillistä esittää liikkeensä historia jatkuvana sarjana tappioita tai epäonnistumisia. Todellisuudessa uusvasemmisto on saanut myös paljon aikaan, suurimmassa osassa maailmaa elämä on paljon parempaa kuin ennen 1960-lukua. Ei vain taloudellisesti, vaan myös henkilökohtaisia vapauksia on enemmän. Mutta asetelma, jossa vastakulttuuri pystyi muuttamaan maailmaa, oli poikkeuksellinen. 1960-luvulla toisistaan riippumattomat yhteiskunnan virtaukset yhdistyivät samaan suuntaan meneväksi liikkeeksi. Jopa Nalle Wahlroos on sanonut, ettei häpeä radikaalia vasemmistomenneisyyttään, koska tuolloin radikaali vasemmisto oli voima joka liberalisoi yhteiskuntaa. Nykyään on vaikeaa kuvitella vastaavaa liittoumaa.

Kapitalismin kyky hyödyntää vastakulttuurillisia arvoja ei ole välttämättä argumentti vastakulttuurin arvoja vastaan. Haltuunoton vastustaminen on usein ajanhukkaa. Ainoa tapa välttää haltuunottoa on keskittyä tekemään taidetta josta kukaan ei halua nauttia, ja poliittisia projekteja joita kukaan ei halua tukea. Mutta on myös turhaa ehdottaa poliittisia projekteja, joiden rajat on saavutettu jo kymmeniä vuosia sitten.

Kontula ei kuitenkaan tule olemaan viimeinen, joka soittaa meille tätä vanhaa levyä. Frankfurtin koulukunta ja situationistit ovat jättäneet vasemmiston liikkeille sitkeän perinnöllisen taudin, jossa kaikki ongelmat halutaan ratkaista ”pikkuporvarillisuuden varomisen” kaltaisella ”oikealla ideologialla”, materialististen ratkaisujen sijasta. Ihmisille kaupitellaan seikkailuja, jännitystä ja vallankumousta, vaikka suurimmalle osalle ihmisistä riittävä seikkailu on lomamatka Thaimaaseen, eikä edes uusvasemmisto itse elä kuten opettaa. Todellisissa seikkailuissa voi päästä hengestään, ei ihme että ne kiinnostavat vain harvoja.

Radikaali vasemmisto ei tule menestymään, mikäli se keskittyy saarnaamaan ihmisille sormi pystyssä kuinka heidän tulisi elää. Sen pitäisi pyrkiä yhteensovittamaan arvonsa ja päämääränsä ihmisten luontaiseen turvallisuuden ja ennustettavan elämän tarpeeseen, joita on täysin turhaa projisoida jonkinlaiseen itsestä ulkopuoliseen ”keskiluokkaan” tai ”pikkuporvaristoon”.

Seksuaalinen vapaus, taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet, rock-musiikki, uudet päihteet ja yhteiskunnan yleinen liberalisointi olivat 1960-luvulla synergiassa keskenään. Tällainen asetelma tulee tuskin enää ikinä toistumaan. Nykyään rock-musiikki ei kiinnosta juuri ketään, ja seksuaalinen vapaus ja huumeiden laillistaminen kiinnostavat lähinnä vain liiketoimintamahdollisuuksina – jälkimmäinen myös mahdollisuutena saada luova proletariaatti entistä tuottavammaksi. Siksi vastakulttuurin arvojen kaupittelu kapitalismin vaihtoehdoksi tuntuu 2020-luvulla vanhentuneelta reseptiltä.

Antti Rautiainen

 

+3
anttirautiainen
Helsinki

Influensseri, elämävalmentaja ja motivaatiopuhuja.
https://linktr.ee/arautiainen

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu