Kirja-arvostelu: Työstäkieltäytyjän käsikirja

Työstäkieltäytyjäliittoa haastattelemassa Helsingin varjokirjamessuilla.

Haastattelin lokakuussa Työstäkieltätyjäliiton aktivisteja varjokirjamessuilla Pasilan rauhanasemalla heidän kirjoittamastaan käsikirjasta. Kirjaa lukiessa mietin pikkunäppäriä ja provokatiivisia kysymyksiä varjokirjamessuyleisön viihdyttämiseksi.

Provot eivät kuitenkaan juurikaan ärsyttäneet työstäkieltäytyjiä, yhtä kysymystä lukuunottamatta. Kun kysyin onko (palkka)työstä kieltäytyminen vasemmistoversio startup Slush-pöhinästä ja yrittäjyyskasvatuksesta, minulle vastattiin tiukasti ettei Slushin startupeliitillä ja itsensätyöllistävällä köyhällä ole mitään yhteistä.

Olen tästä samaa ja erimieltä. Yrittäjät sijoittuvat yhteiskunnan valtahierarkiassa laidasta laitaan, eikä ole olemassa mitään yhteisiä yrittäjäluokan materiaalisia intressejä. Mutta yrittäjyyteen liittyy ideologia vapaudesta työntantajan komento-oikeudesta, mitä myös Työstäkieltäytyjän käsikirjassa paikoin propagoidaan:

Kun työläinen sanoo ’Mieluummin en työskentele’, eikä omistaja tai hänen edustajansa voi vastata siihen muuten kuin rakenteellisella ja symbolisella väkivallalla, käy selväksi, kuka tuottaa omistajan anastaman arvon. Samoin käy, kun työtön, alipalkattu freelancer tai köyhyydessä elävä mikroyrittäjä sanoo: ”Mieluummin en mene palkkatyöhön, toisen palvelukseen’. Työstäkieltäytyminen paljastaa, missä valtasuhteet kulkevat. ” (s. 5)

Kun yrittäjiä syrjitään esimerkiksi sosiaaliturvassa, demarit ja ammattiliitot eivät tee tätä pelkkää ilkeyttään. Sitä tehdään, jotta tämä yrittäjyysideologia ei leviäisi. Jos riittävän moni päättää alkaa freelanceriksi, työntekijät toki vapautuvat työntantajan komento-oikeudesta työpaikalla, mutta samalla neuvotteluasema huonontuu tai katoaa kokonaan. Demarien ja ammattiliittojen positio on paitsi kyyninen, myös ortodoksisen marxilainen: he uskovat että tapa järjestää työtä määrittelee tietoisuuden. Vaikka mikroyrittäjä eläisi nälkärajalla, hän pitää itseään yrittäjänä joka kilpailee toisten yrittäjien kanssa, eikä mitään solidaarisuutta synny. Viime vuosina Suomessa on ollut erilaisia itsensätyöllistäjien yrityksiä organisoitua ajamaan etujaan yhdessä. Nämä ovat olleet niin heikkoja ja marginaalisia, että yritykset ovat oikeastaan todistaneet demarien, SAK:n ja Marxin pointin siitä etteivät itsensätyöllistäjät kykene järjestäytymiseen ja solidaarisuuteen. Paitsi jos sellaiseksi laskee vihreiden äänestämisen.

En kehdannut kysyä kaikista provokatiivisinta kysymystä Työstäkeiltäytyjäliiton huhtikussa 2018 järjestämästä Ääni työstäkieltäytyjälle – mielenosoituksesta SAK:ta vastaan , siitä, että oltiinko Työstäkieltäytyjäliitossa pettyneitä, kun SAK voitti ”Viimeinen niitti” –kamppailun irtisanomisehtojen heikentämistä vastaan suoran toiminnan keinoin mielenosoituksen jälkeisenä syksynä

Työstäkieltäytyjäliitto ei varmasti kannattanut irtisanomisehtojen heikentämistä. Mutta ihmettelin, kuinka Työstäkieltäytyjäliitto koki vuoden 2018 poliittisessa kontekstissa, jossa hallitus hyökkäsi ay-liikettä vastaan, että mielenosoitus juuri SAK:ta vastaan oli se ajankohtaisin juttu. Ymmärrän toki syyt, saadakseen huomiota pitää olla viihteellinen ja provosoida. Olen itsekin osoittanut mieltä esimerkiksi Lipposen hallitusta vastaan, mutta vuonna 2018 vallassa ei ollut Lipponen vaan Sipilä, ja porvarien selkärankaisuus oli suurempi ongelma kuin demarien selkärangattomuus.

Väistelevä puolustustaktiikka

Työstäkieltäytyjän käsikirjaa on sikäli turhaa kritisoida, että se sisällyttää nämä kaikki kritiikit itseensä. Sen puolustuskeino kritiikkiä vastaan on maalitolppien siirtely. Missään vaiheessa ei määritellä kunnolla haluavatko työstäkieltäytyjät kieltäytyä kaikesta työstä, vaan pelkästään palkkatyöstä.

Välillä vastustetaan enemmän jälkimmäisiä, puhutaan freelancerien vapaudesta, haastatellaan itsensätyöllistäneitä seksityöläisiä ja kannabiskeksien kauppiasta jotka totevat tekevänsä mielumin omaa juttuaan kuin pomojen alla raatamista. Toisaalta muistutetaan uudelle työlle tyypillisestä työn ja vapaa-ajan eron hämärtymisestä ja siitä kurjuudesta mihin työn murros saattaa johtaa. Murtuma: Hoiva -osiossa keskustellaan Wages for housework-kampanjassa, joka vaati palkkaa kotona tehtävästä työstä. Luvussa ”Keikkakapitalismin kurjuudesta kapinallisiin alustoihin” keskustellaan ruokalähettien pyrkimyksessä järjestäytyä. Nämä esimerkit eivät ole pakoa palkkatyöstä, vaan pakoa palkkatyöhön, joko ”vapaa-ajasta” (joka ei sellaista todellisuudessa ole) tai ”yrittäjyydestä”. Joelin haastattelu ”Työstäkieltäytyminen on uuden maailman luomista” haikailee enemmän vanhaa vallankumouksellista syndikalismia kuin uusia vastarinnan muotoja.

Mutta yksi työstäkieltäytymis-argumentti kirjasta yllättäen puuttuu, nimittäin post-operaististen autonomien argumentti arvonmittaamisen kriisistä. Jussi Vähämäen haastattelussa (s. 44) sivutaan nopeasti työnarvoteoriaa, mutta aiheeseen ei palata. Maurizzio Lazzaraton, Antonio Negrin ja Michael Hardtin vuosituhannen vaihteen teesi oli, että kapitalismi on ajautunut kriisiin koska työaika ei enää mittaa arvoa, ja ainoa ratkaisu on perustulo. Pointti oli vahvasti mukana Suomen 15 vuoden takaisessa prekaari-autonomiliikkeessä, ja se kummitteli mukana vielä Työstäkieltäytyjäliiton edellisessä, pienemmässä piirissä levitetyssä pamfletissa Tekstejä työstäkieltäytyjille. Siinä oli mukana Eetu Virenin teemaan viitannut luku vuonna 2015 ilmestyneestä Seutu ei ole paikka -kirjasta.

Taloustieteellisestä näkökulmasta Lazzaraton ja kumppaneiden teesi on puutaheinää, mutta siinä on sentään kaunis yritys päivittää työnarvoteoria tälle vuosisadalle. Itse en taikanaan tajunnut tätä keskustelua 20 vuotta sitten lainkaan, taloustiedettä opiskellessani työnarvoteoria vaikutti lähinnä epäonnistuneelta yritykseltä selittää hinnanmuodostusta. Sosialismin ja kommunismin voi perustella myös ilman sitä.

Työnarvoteoria on kuitenkin paljon muutakin, se on myös moraalinen teoria siitä kenelle työn tuottaman vaarauden pitäisi kuulua, ja käytännöllinen teoria siitä miten yhteiskunnallinen voima muodostuu ja kuinka sitä voi kanavoida kamppailuihin. Viimeisestä aspektista on muistumia Työstäkieltäytyjän käsikirjassa, siinä muistetaan että työläisen valta alkaa mahdollisuudesta kieltäytyä työstä.

Lazzarato, Negri ja Hardt yrittävät pelastaa marxilaisuuden hylkäämällä suurimman osan työnarvoteoriasta, mutta toivomalla että arvontuotannolla ja pääomilla olisi silti joku kohtalonyhteys. Yritykset päivittää kollektiivisia kamppailuja tähän konseptiin eivät kuitenkaan ole onnistuneet, sen sijaan SAK:n Viimeinen niitti -kamppailu osoitti että työläisten valta perustuu edelleen palkkatyön pysäyttämisen uhkaan.

Työstäkieltäytyjän käsikirja tuntuu menevän vielä astetta Lazzaratoa ja kumppaneita, kun ydinviesti on protestanttisen työetiikan rapauttaminen. Tämä on kuin Marx käännettynä ylösalaisin: taistelu ja sen ideat eivät synny materiaalisista olosuhteista, vaan esitetään konsepti (työstäkieltäytyminen) jonka toivotaan herättävän pahennusta ja synnyttävän taisteluita. Tämä on kirjan toinen irtiotto materialismista yrittäjyysideologian lisäksi.

Mutta onko trollaus ja pahennuksen herättäminen tapa viedä kamppailuita eteenpäin, vai oman tappion myöntämistä? Olen kritisoinut perustuloliikettä lähes 20 vuotta (2003, 2009 , 2012), koska se on vaikuttanut minusta laimealta demarireformismilta siinä missä voisi vaatia enemmänkin, vaikkapa kommunismia. Mutta olen ollut väärässä. Näiden vuosien aikana sen lisäksi että perustulokeskustelu on jatkuvasti marginalisoitunut, kommunismista on tullut pelkkä vitsi, meemi ”täysautomaattisesta avaruusluxushomokommunismista” joka ei pelota ketään, hyvää vauhtia valumassa aatteiden kaatopaikalle primitivismin, posadismin, Yung Stalinin ja tankismin seuraan.

Porttiteoriat pitävät joskus paikkansa

Uusista poliittisista avauksista joko kaikki keskustelevat, tai ne halutaan vaieta kuoliaaksi. Trollaus ei yleensä mene kumpaankaan kategoriaan, jolloin se on tuomittu meemien ulottuvuuteen josta ei voi enää päästä politiikan ulottuvuuteen. Työstäkieltäytyjäliitto on vaaran vyöhykkeellä valua meemiulottuvuuden mustaan aukkoon, ja sen mukana voi sinne kadota koko perustulokeskustelu, palaamatta enää koskaan takaisin.

Vain harvalla on samanaikaisesti sekä poliittista arvoa että meemiarvoa.

Exit kaikesta

Moniäänisyys ja ristiriitaisuus ovat sekä kirjan heikkouksia että vahvuuksia. Kirjasta välittyy, että sitä kirjoittaessa on ollut hyvä ja positiivinen tekemisen meininki. Erilaisia näkemyksiä kunnioitetaan, ja täysin ristiriitaiset pointit ovat sulassa sovussa keskenään. Kirjassa siteerataan ”sivilisaationvastaista”, eli takaisin maakuoppiin-anarkismia edustavaa Bob Blackia, mutta lopussa siinä on myös futuristinen tekno-utopia jossa tekoälyt tekevät työn ja kaikki tulee seinästä. Tämä on iso kontrasti esimerkiksi angloamerikkalaiseen keskusteluun, jossa kapitalistisen työetiikan kriitikot hyökkäävät enemmän toisiaan kuin työetiikkaa vastaan. Työstäkieltäytyjäliiton käsikirjassa on samaa piristävää vajetta lahkolaisuudesta kuin vaikkapa Vallankumouksen hedelmiä-blogissa vuonna 2010. Voi olla, että tällaisen kirjan voi kirjoittaa vain suomen kaltaisella perifeerisellä kielialueella jossa kaikkien obskyyrien tendenssejen on pakko puhaltaa yhteen hiileen.

Mutta toisaalta masentavaa, että keskustelu on tässä pisteessä vielä vuonna 2019. Itse ajattelen niin, että keskustelu alkaa siitä, että ensin esitetään joku kritiikki ja provotaan jotta saadaan huomiota. Sitten keskustelun jatkaessa aletaan esittämään ratkaisuehdotuksia, jotka tarkentuvat sitä mukaan kuin ihmisiä saadaan liikkeen taakse.

Mutta työstäkieltäytymisen suhteen kaikki on mennyt päinvastoin. Bob Black kirjoitti ”Eroon työstä” vuonna 1985, se julkaistiin suomeksi pamflettina 90-luvulla. Neljännesvuosisata on kulunut, ja edelleen keskustelu on Suomessa tilanteessa jossa on pakko kirjoittaa kokonainen kirja lähinnä siitä, että näinkin voi ajatella. 1980-luvulla perustuloa kannattivat kepu ja Mauno Koivisto. Nykyään esimerkiksi vihreät ja vasemmistoliitto kannattavat sitä muodollisesti, mutta tosissaan kampanjoivat Työstäkieltäytyjäliitto ja muut marginaaliset toimijat. 80- ja 90-luvulla lähes kaikille oli selvää että palkkatyö tulee loppumaan tai vähentymään rajusti automaation myötä, nykyään tästä itsestäänselvyydestä muistuttavat lähinnä radikaalit.

Taannoin eräs kaverini kommentoi, että kaikki taisteluiden syklit Suomessa päätyvät Into-kustantamon pamflettiin. Työstäkieltäytyjäliiton toiminta tuntuu hiipuneen kirjan ilmestyttyä. Ehkä työstäkieltäytyjät ovat kieltäytyneet tekemästä sitä työtä, mitä työstäkieltäytyjäliiton ylläpito edellyttää. Exit on aikamme teema: exist startupista, brexit, Nyt-liitteeseen kirjoittaminen siitä miten on tehnyt exitin somesta. Työstäkieltäytyjäliitto tekee exitin työstä, ja sen perään aktivismista. En ole vielä hahmottanut, mihin ihmiset päätyvät kun kaikesta tehdään exit. Ehkä hoitamaan huonekasveja.

Videoversio: https://youtu.be/3fupuwT-KQE

Podcastversio: https://soundcloud.com/arautiainen/kirja-arvostelu-tyostakieltaytyjan-kasikirja

 

anttirautiainen

Esittelyni löytyy täältä: http://anttirautiainen.livejournal.com/profile Ask.fm: http://ask.fm/AnttiR Twitch: https://www.twitch.tv/arautiainen Youtube: https://www.youtube.com/channel/UCjyKQiYgSwFGihpsz27BvHw

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu