Maksimille
Venäjän sotavangiksi kesäkuussa 2022 joutunut ukrainalainen toimittaja, aktivisti ja antifasisti Maksim Butkevitš vapautui eilen 18.20.2024 Ukrainan ja Venäjän vaihdettua keskenään 95 sotavankia. Tämän keväällä 2024 ilmestyneen artikkelin julkaisu blogissani on viivästynyt, ja koska vapautuksen myötä se on merkittävästi vanhentunut, en poikkeuksellisesti tee siitä audio- ja videoversiota. Sellaiset on kuitenkin olemassa artikkelin englannin- ja venäjänkielisistä versioista.
Julkaistu alunperin Kapinatyöläisen 60. numerossa.
Anarkisti- ja antifasistiliikkeen veteraani Maksim Butkevitš on ollut Venäjän sotavankina jo yli puolitoista vuotta. Anarkistit olisivat voineet kirjoittaa Maksimista enemmänkin, ja omakin kirjoitukseni on jo aika myöhässä. Mutta toisaalta, Maksimin hyväksi ei ole tehtävissä paljoakaan.
Helmikuussa 2022, Venäjän aloitettua täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan, Maksim ilmoittautui Ukrainan armeijan vapaaehtoiseksi. Sotilasarvoltaan hän on reservin luutnantti. Hän osallistui Kiovan läänin vapauttamiseen miehittäjistä, mutta kesäkuussa hän jäi sotavangiksi Itä-Ukrainassa. Hänen ryhmänsä joutui saarretuksi, ja hän teki päätöksen antautua pelastaen näin miestensä hengen. Kohta nettiin ilmaantui Venäjän propagandavideoita sotavangeista, joissa Maksim näkyi. Sotavankien esittely on sotarikos, mutta toisaalta ystävillä ja sukulaisilla oli ilon aihetta, koska ne olivat ainoa tapa tietää, ettei Maksimia ollut teloitettu vangiksi otettaessa eikä tapettu nälkään vankeudessa.
13 vuoden palkinto aktivismista
Keväällä 2023 Maksim tuomittiin 13 vuoden vankeuteen «Luhanskin kansantasavallassa» syytteenä ”siviiliväestön julma kohtalo, kiellettyjen menetelmien käyttö sotatilanteessa, ja myös murhan yritys”. Oikeudenkäynti oli yksinomaan kumileimasin, hän ei missään vaiheessa saanut edes valita puolustusasianajajaansa. Ensimmäisen kerran hänellä oli mahdollisuus keskustella itse valitsemansa puolustusasianajajan kanssa samana päivänä, kun tuomiota käsiteltiin moskovalaisessa vetoomustuomioistuimessa videon välityksellä 22. elokuuta 2023.
Maksim on syytön sotarikoksiin, josta häntä syytetään. Hänen yksikkönsä saapui rikospaikalle Severodonetskiin vasta 10 päivää väitettyjen sotarikosten tapahtumisen jälkeen. Mutta Maksim myönsi syytteet, ja voi hyvin ymmärtää miksi – ei ole mitään syytä osallistua sirkukseen, jonka lopputulos on jo etukäteen päätetty. Hänen 13 vuoden vankeustuomionsa on omanlaisensa Venäjän hallinnon ”kunnianosoitus” ihmisoikeustyöstä, jota Maksim on tehnyt viimeisten 20 vuoden ajan. Syytteiden absurdius oli itsestään selvää myös Nobel-palkitulle Memorial-kansalaisjärjestön Oleg Orloville ja Kansalaistoiminta (Graždanskoe Sodejstvie) -ihmisoikeusjärjestön Svetlana Gannuškinalle, jotka tuntevat Maksimin hyvin ja jotka saapuivat oikeudenkäyntiin Moskovassa. Oikeudenkäynnin yleisöllä oli myös ensimmäinen, ja toistaiseksi viimeinen, mahdollisuus keskustella Maksimin kanssa videon välityksellä istunnon ollessa tauolla.
Maksim on niin tunnettu, ettei ole pulaa ihmisistä, jotka ovat valmiita kustantamaan hänen asianajajansa, mutta asianajajilla ei ole käytännössä mahdollisuutta keskustella hänen kanssaan. Puolentoista vuoden ajan kaikki kirjeet ja paketit palautettiin stalinistisella leimalla «ei oikeutta kirjeenvaihtoon», vain viime viikkoina joitain lähetyksiä on päässyt läpi vankilaan. Ainoa toivo on vankien vaihdossa, mutta koska Kremlin verikoirat vihaavat Maksimia, eikä hän ollut myöskään Ukrainan vallanpitäjien ystävä, niin Maksim päätyy vankien vaihtolistalle varmaankin viimeisten joukossa. Sotavankeuden aikana Maksimista on kirjoitettu monta kaunista sanaa, mutta niistä yksikään ei ole päätynyt hänelle vankeuteen eikä niistä ole ollut myöskään apua. Mutta toisaalta tuskin niistä on haittaakaan, siksi kirjoitan tätä.
Elämä periaatteiden mukaan
Yhteiset tutut ovat kertoneet, että Maksim on edelleen anarkisti. Varmuutta tästä minulla ei ole, koska hän ei julistanut missään näkemyksistään. Eikä sillä ole mielestäni edes merkitystä, koska hän eli kuten anarkistin tulee elää. Julisti tai ei, Maksim on minulle esikuva siitä, kuinka anarkistin tulee elää.
Töissään Maksim teki tutkivaa journalismia, muun muassa ukrainalaisista fasisteista, minkä vuoksi häntä myös uhkailtiin. Mutta töiden jälkeen, kuten monilla aktivisteilla, hänellä alkoi toinen työpäivä – siirtolaisten puolustamiseksi. Yhdessä Euroopan köyhimmistä maista se ei tietenkään ollut kiitollista hommaa. Kansa varmaankin ihmetteli, etteikö meillä ole jo riittämiin omia ongelmia. Kuka tarvitsee uzbekistanilaisten ääriliikkeiden jäsenten ihmisoikeuksia Ukrainassa? Pakolaiset ovat Ukrainan haavoittuvimmissa asemassa olevia ihmisiä, he tarvitsivat Maksimia ja hän pelasti monen hengen. Hän pelasti myös monta venäläistä antifasistia, jotka pakenivat natsien vastaisten yhteenottojen seurauksena tai myös Himkin kaupunginhallintoa vastaan tehdyn metsäprotestin jälkeen vuonna 2010.
On erilaisia tapoja olla anarkisti. Anarkisti voi esimerkiksi olla maanalainen taistelija, joka käy suoraan konfliktiin vallanpitäjien kanssa käyttäen kaikkia mahdollisia keinoja. Tai sitten anarkisti voi etsiä tehokkaimpia mahdollisia keinoja vaikuttaa yhteiskuntaan, pyrkimättä vallan haalimiseen. Tätä kautta monet anarkistit päätyvät toimittajiksi tai ihmisoikeusaktivisteiksi. Maksim oli näistä molempia, ja molemmissa hänen tuloksensa olivat erinomaisia.
Rajoja vastaan
Siirtolaisia tukevaan toimintaan Maksimia inspiroivat rajojen vastaiset leirit, joita järjestettiin 90-luvun lopussa ja 0-luvulla Euroopan eri maissa, myös Puolassa vuosina 2000–2004. Ensimmäistä Puolan rajojen vastaista leiriä varten toinen Kiovan Tigra Nigra-anarkistiryhmän (johon Maksim kuului myös) jäsen piirsi logon, josta tuli sittemmin myös Maksimin perustaman «Ilman rajoja» (Bez granits) -järjestön logo. Leirin paita on minulla edelleen jäljellä.
Nyt sodan, ”pienten vihreiden miesten” ja rajojen totaalisen sulun (ihmisiltä, ei pääomalta) aikana rajojen vastaiset leirit vaikuttavat täysin utopistisilta. Ne ovat muistutus siitä, kuinka paljon kehityksessä on tullut takapakkia viimeisten 20 vuoden aikana. Silloinkin vaatimus poistaa kaikki rajat oli radikaali eivätkä rajojen vastaiset leirit olleet mikään varsinainen massaliike — niihin osallistuivat lähinnä vain anarkistit, autonomit, radikaalit antifasistit ja siirtolaisten oikeuksien puolustajat. Suurimman Itä-Euroopan rajojen vastaisen leirin järjesti Maksim ystävineen Ukrainan Zakapartiassa 11.–20. elokuuta vuonna 2007, leirille osallistui noin 300 henkeä. Leirillä järjestettiin ulospäin suuntautuneita aktioita, esimerkiksi paikallisia karkotuskeskuksia vastaan, mutta lisäksi siellä järjestettiin noin sata erilaista työpajaa ja kokousta mitä erilaisimmista aiheista. Siirtolaisuuden lisäksi keskusteltiin antifasismista, feminismistä, eläinten oikeuksista, homofobiasta, ympäristöongelmista, vapaista ohjelmistoista, asukasliikkeestä, osuuskuntataloudesta ja niin edespäin.
Ennen kuin osallistuin Zakarpatian leirille osallistuin kolmelle neljästä rajojen vastaisesta leiristä Puolassa vuosina 2000–2003. Ukrainan leirin aikaan olin asunut Suomessa 20 vuotta ja Moskovassa kahdeksan, ja kulttuurišokki leirillä oli suurempi kuin Puolassa. Ensinäkin valkovenäläiset antifasistit ripustivat telttaansa Valko-Venäjän opposition valkopunavalkoisen lipun. Meitä moskovalaisia tämä «nationalismi» tietysti järkytti, mutta valkovenäläiset anarkistit selittivät meille, miksi lippu on ok – demokraattisen opposition lippu ei ole mädännäisen valtiollisen patriotismin symboli. Yhtä lailla järkyttivät Lvovin antifasistien Ukrainan kapina-armeijan UPA:n paidat. Mutta meille selitettiin, että läntisessä Ukrainassa UPA:n symbolit eivät tue järjestön juutalaisiin ja puolalaisiin sodan aikana kohdistuneita joukkomurhia, vaan kamppailua totalitarismia vastaan.
Leirillä oli kommunikaatiovaikeuksia saksalaisten queer-aktivistien ja itäisten antifasistien välillä. Jatkuvasti ilmassa oli paikallisen äärioikeiston ja poliisin uhka, erityisesti sen jälkeen, kun leirin osanottajat omaehtoisesti kumosivat leirin järjestäjien päätöksen välttää suoraa vastakkainasettelua viranomaisten kanssa ja tekivät pieniä suoran toiminnan iskuja mielenosoitusten aikana. Kaikkien turvallisuus- ja infrastruktuuriongelmien ja leirin sisäisten konfliktien polttopisteessä oli Maksim. Ukrainan liike ei ollut erityisen vahva, ja leirin järjestäjäryhmä oli pieni – ja eniten vastuuta järjestäjäryhmässä oli Maksimin harteilla. Hän kävi alusta loppuun ylikierroksilla, poltti ketjussa eikä enää koskaan toiste järjestänyt rajojen vastaista leiriä.
Mutta kaikesta huolimatta kaikki konfliktit ratkaistiin (ainakin jossain määrin). Leiri sijaitsi mielettömän kauniilla alueella. Kaikista konflikteista huolimatta leirin yleisilmapiiri oli ystävällinen. Tutustuin ihmisiin, joista osa on edelleen läheisimpiä tovereitani. Ukrainan liike ei koskaan pystynyt järjestämään uutta leiriä, mutta tämä ainoa oli minulle henkilökohtaisesti hyödyllinen, tärkeä ja unohtumaton kokemus. Venäjäntaitoiset voivat lukea
Bob Marleystä partisaani Sintšenkon tukemiseen
Tutustuin Maksimiin jo vuosia aikaisemmin, vuoden 2000 talvena Moskovassa. Emme olleet useinkaan yhteyksissä ja aina kun olimme, ratkoimme jotain käytännön kysymyksiä. Näistä viimeinen kerta oli vain vähän aikaa ennen vuoden 2022 täysimittaisen hyökkäyksen alkua, kun yritin selvittää, onko mitään tehtävissä Grigori Sintšenkon puolesta. Anarkisteja sympatisoiva Sintšenko kävi vuonna 2020 yhden hengen partisaanisotaa venäläismiehittäjiä ja separatistihallintoa vastaan. Maksim selvitti asiaa, mutta päätyi lopputulokseen ettei «kansantasavalloissa» vangittujen puolesta ollut juuri mitään tehtävissä. Oli kohtalon ivaa, että alle vuotta myöhemmin Maksim joutui itse samaan tilanteeseen.
Vuosina 2000–2002 asuin Moskovassa kommuunissa, jossa kävivät monet Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän anarkistit. Maksim jätti asuntoon muutamia itse äänittämiään kasetteja, joista mieluisimmat sain viedä mukanani muuttaessani Venäjän kansainvälisen ystävyyden yliopiston asuntolaan. Näistä muistan erityisesti Bob Marleyn Uprising-albumin. Bob Marleyn toki tunsin jo aikaisemmin, mutta se kolahti vasta kuin kuuntelin Maksimin äänittämää kasettia.
Maksim oli tuolloin ja on edelleen ortodoksikristitty, joskaan en tiedä mihin Ukrainan monista ortodoksikirjoista hän kuului. Kiovan taisteluiden jälkeen hän kirjoitti uskonnollisista aiheista Facebook-sivulleen. Itse olen aina ollut kaukana kaikista uskonnoista. Kiitos Maksimin ja Dimitri Petrovin (josta juttu Kapinatyöläisen edellisessä numerossa) ymmärsin kuitenkin, ettei anarkismin ja henkilökohtaisen uskonnollisen vakaumuksen välillä ole ristiriitaa (toisin kuin anarkismin ja kirkkoinstituution välillä).
Maksim, kiitos kaikesta. Kiitos että pelastit tovereitamme vankeudelta, kiitos inspiraatiosta, ja kiitos leiristä, jossa tutustuin lähimpiin ystäviini.
Antti Rautiainen
Luinpahan avauksesi; mielenkiintoista.
Ilmoita asiaton viesti