Ministeriö irtisanoutui omasta raportistaan

”Väkivaltaisen äärivasemmiston aktiivisuus ilmenee tarrojen liimaamisena joukkoliikenneasemille", raportti osaa kertoa. Kuva: Juha Säijälä

Sisäministeriö julkaisi vuodesta toiseen lähes samanlaisena toistuvan ”Väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsaus 2020” -raportin huhtikuun puolivälissä, mikä aiheutti yllättäen pienen kohun sosiaalisessa mediassa. Pitäisikö ministeriön skarpata, vai johtaisiko kunnianhimoisempi ”väkivaltaisen ekstremismin” vastainen työ vain ojasta allikkoon?


Sisäministeriön tuoreessa raportissa ”väkivaltaisen ekstremismin” kanssa on niputettu yhteen esimerkiksi Elokapinan ja Ende Geländen kaltaisia väkivallattomia ilmastoliikkeitä. Jopa Amnesty Finland paheksui raporttia. Sisäministerin valtiosihteeri Olli-Poika Parviainen irtisanoutui raportista twitterissä, ja ilmoitti, ettei se edusta sisäministeriön kantaa. Raportti löytyy yhä sisäministeriön sivuilta, joten tämä irtisanoutuminen ei merkitse yhtään mitään. Sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) ei ole vaivautunut kommentoimaan.

Puolet raportin sisällöstä on ”copypastettu” toissavuoden raportista, ja täsmälleen samat fraasit löytyvät sitä edellisten vuosien raporteista, vuodesta 2013 lähtien. Raportin sivut ovat puoliksi tyhjiä, kaikkien marginaalien koko on maksimoitu. Sipilän hallitus ei ole saanut leikattua Suomen julkista sektoria kuoliaaksi, kun tällaisten raporttien kirjoittajien suojatyöpaikkoja on vielä jäljellä. Hallitukset ja ministerit vaihtuvat, mutta virkamiesrälssi puksuttaa kuin mitään ei muuttuisi.

Tarrat uhkaavat Espoon rauhaa

Tämän vuoden raportissa on hieman enemmän yritystä kuin edellisissä. On esimerkiksi lisätty osio ”Väkivaltainen ekstremismi – alueellinen tarkastelu”, joka on tosin myös eniten myötähäpeää aiheuttava luku. Tyylinäyte:

Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen alueella väkivaltaisen äärivasemmiston aktiivisuus ilmenee tarrojen liimaamisena joukkoliikenneasemille. Tarroja ilmestyy paikkoihin, joissa on ollut väkivaltaisen äärioikeistoon liittyviä tarroja ja päinvastoin.”

Lisäksi tarkastellaan ensimmäistä kertaa erikseen toimintaa verkossa, mikä on tietysti huomattava oivallus vuonna 2020. Jopa ”meemit” on mainittu! ”Uhista” eritellään äärioikeisto, äärivasemmisto, ”radikaalit vaihtoehtoliikkeet” ja ”uskonnolla perusteltu väkivaltainen ekstremismi”. Antifeminististä miesasia/incel-liikettä ei ole mainittu, vaikka se on tehnyt maailmalla yli 10 kuolonuhreja vaatinutta iskua vuosikymmenen aikana ja liike elää myös suomenkielisissä verkkokeskusteluissa.

Raportin määritelmä ”väkivaltaiselle ekstremismille” on:

Väkivaltaisella ekstremismillä tarkoi- tetaan sitä, että väkivaltaa käytetään, sillä uhataan, siihen yllytetään ja kannustetaan tai se oikeutetaan aatemaailmalla perustellen. Väkivaltainen ekstremismi ei ole rikosoikeudellinen käsite. Ekstremistinen väkivalta ei välttämättä ole kumouksellista, ja se kohdistuu usein viholliseksi määriteltyyn ryhmään tai yksilöihin. Se aiheuttaa pelkoa ja turvattomuuden tunnetta paikallisesti, esimerkiksi yksittäisissä kaupunginosissa tai asuinalueilla ja voi kohdistua myös omaisuuteen. Rikokset, joiden motiivina on viha ja/tai rasismi (viharikos), voivat olla myös ekstremistisiä rikoksia silloin, kun teon motiivina on kokonainen aatemaailma.”

Tämä omaisuuteen kohdistuva väkivalta on yhtä järkevä käsite kuin rattijuopomus selvin päin. Raportin esimerkkien valossa on selvää, ettei ”väkivaltainen ekstremismi” ole välttämättä lainkaan väkivaltaista, vaan mitä tahansa poliittista aktivismia, joka uhkaa ”omaisuutta” eli jonkun taloudellisia intressejä.

Tutkijan rahasampo

911-iskujen jälkimainingissa akatemiassa vakiintui terrorismi- ja ekstremismitutkimuksen ala, joka ei kärsi rahotuksen puutteesta. Koska suuri osa alan tutkimukses- ta tehdään suoraan turvallisuuspoliittisten intressien takia, ei siinä vaivata päätä käsitemääritelmillä. Sikäli kuin vaivataan, päädytään väistämättä ongelmiin.

Usein terrorismin määritelmään halutaan sisällyttää ”pelon lietsominen”, koska sana on johdos kauhusta. Mutta onko olemassa mitään väkivaltaa, joka ei aiheuta lainkaan pelkoa? Kuinka voi määritellä, missä väkivallassa kauhun lietsominen on ensisijainen tarkoitus ja missä sivuvaikutus? Vai onko pointtina, että ”meidän” väkivallassa pelko ja kauhu ovat vain sivuvaikutuksia ja ”heidän” väkivallassaan pääasia?

Yhtä usein terrorismi määritellään ei-valtiollisten ryhmien toiminnaksi, valtion toiminta taas on terroria. Mutta onko tämäkään jaottelu lainkaan mielekäs? Ovatko valtiollinen ja ei-valtiollinen väkivalta uhrien kannalta jotenkin erilaisia? Onko valtiollisen toimijan tappama vähemmän kuollut kuin ei-valtiollisen toimijan tappama? Missä ylipäätänsä menee valtion ja ei-valtion raja, kun toisen valtio on toisen kapinallinen maakunta? Entäs valtioiden sponsoroimat taistelijaryhmät, kuten Stasin tukema RAF:n kolmas sukupolvi tai Luis Posada, joka räjäytti kuubalaisia matkustajakoneita ja hotelleita ja vietti sen jälkeen lokoisia eläkepäiviä CIA:n suojelemana Floridassa?

Akatemiakeskustelu pyrkii nimellisesti sisällyttämään väkivallan käytön terrorismin määrittelyihin, mutta heti kun kerätään aineistoja, niin tästä luistetaan. Esimerkiksi usein viitatussa Global Terrorism Databasessa on listattu valtavasti pelkästään omaisuuteen kohdistunutta väkivallatonta sabotaasia.

Terrorismin määrittelyn ilmeiset ongelmat eivät ole estäneet tutkijoita siirtymästä vielä löperömpään ”ekstremismitutkimukseen”. Länsimaissa tapahtuneet kuolettavat iskut ovat harvinaistuneet, ja poliisia ja turvallisuuspalveluita ovat aina kiinnostaneet kaikki radikaalit oppositioliikkeet, riippumatta siitä tappavatko ne vai ei. Siksi keskustelua ja rahoitusta suunnataan kaiken ”ekstremismin” vastustamiseen, jonka ainoa määritelmä on, että se on tavalla tai toisella ristiriidassa hallituksen intressien kanssa.

Joskus huonompi on parempi

Akateeminen terrorismi- ja ekstremismitutkimus on paisunut niin laajaksi, että sen sisälle on syntynyt ”kriittinen terrorismitutkimus”, joka esimerkiksi tutkii valtioterrori(smi)a ja kyseenalaistaa terrorismitutkimuksien lähtökohtia. Näitä tutkijoita on tietysti kätevää esitellä, kun halutaan todistaa, että kyse on vakavasta tieteestä, jossa hyväksytään itsekritiikki. ”Kriittisillä” ei tietenkään ole mitään vaikutusta alan paradigmaan, koska alan perusta on sen pohtimisessa, mihin länsimaiden pitäisi milloinkin lähettää pommittajia tai droneja, ja akateemisen postkolonialistisen tutkimuksen mitätöinnissä.

Mitä muuttuisi, jos joku päivä kaikki terrorismin tutkijat päättäisivät, ettei ole mitään terrorismia, eikä siten mitään terrorismin tutkimusta, vaan pelkkää poliittisen väkivallan tutkimusta tai politiikan tutkimusta, koska väkivalta liittyy kaikkeen politiikkaan? Ei välttämättä paljoakaan, todennäköisesti lähes kaikki voisivat pitää tutkimusaiheensa. Rasistinen ja kolonialistinen vääristymä olisi edelleen valtava, koska jatkossakin rahaa saisi paljon helpommin muiden kuin meidän väkivallan tutkimiseen. Mutta ainakin tämä olisi rahoituksen, eikä väärien peruskäsitteiden aiheuttama vääristymä. Tässä kontekstissa on vain hyvä asia, ettei sisäministeriön ekstremismitutkijoilla ole mitään akateemista kunnianhimoa. Taitavammissa käsissä tällainen ”tutkimus” voisi olla vaarallinen väline monenlaisen kansalaistoiminnan marginalisoimiseksi.

Antti Rautiainen

 

Julkaistu alunperin Kulttuurivihkoissa 3-4/2020

Podcastversio: https://soundcloud.com/arautiainen/ministerio-irtisanoutui-omasta-raportistaan
Videoversio: https://youtu.be/rSX4BkUiLmM

anttirautiainen

Esittelyni löytyy täältä: http://anttirautiainen.livejournal.com/profile Ask.fm: http://ask.fm/AnttiR Twitch: https://www.twitch.tv/arautiainen Youtube: https://www.youtube.com/channel/UCjyKQiYgSwFGihpsz27BvHw

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu