Mitä antifasismi ja antirasismi voivat oppia toisiltaan?

Retrotyylinen ARA-hihamerkki.

Fasismi on eurooppalainen liike, joka ei ole saanut vahvaa vastakaikua Pohjois-Amerikassa. Yhdysvaltain äärioikeisto on perinteisesti kannattanut ”valkoista tasavaltaa”, jossa valkoiset ihmiset valitsevat vallanpitäjänsä vaaleilla ja muut ovat alistettuja. Fasismiin taas vaalit eivät kuulu.

Fasismi on alusta asti saanut inspiraatiota Yhdysvalloista, esimerkiksi fordismista, ja myös vaikuttanut vastavuoroisesti Yhdysvaltojen äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Amerikkalaista ja eurooppalaista äärioikeistoa on yhä vaikeampaa erottaa toisistaan, tämän päivän Euroopan oikeistopopulistit kannattavat tasavaltaa eivätkä autoritaarista hallintoa. Mutta historiallisesti sekä äärioikeisto, että äärioikeistoa vastustavat liikkeet ovat olleet erilaisia Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Kun Iso-Britanniassa perustettiin 1980-luvulla Anti-Fascist Action (AFA) vastustamaan natseja ruohonjuuritasolla radikaalein metodein, Yhdysvalloissa samankaltainen järjestö toimi nimellä Anti-Racist Action (ARA). Antifasismin ja antirasismin historia on tietysti paljon vanhempi kuin kumpikaan järjestö, mutta nimiero kertoo paljon Euroopan ja Pohjois-Amerikan erosta – Euroopassa äärioikeiston johtava suuntaus on ollut fasismi, Yhdysvaltojen äärioikeistolle tärkeintä on ollut rasismi.

Fasismi on aina ollut rasistista, muut kansat on ollut tarkoitus joko alistaa tai tuhota. Italialaisen fasismin päävihollinen oman maan sisällä ei kuitenkaan ollut vähemmistöt, vaan työväenliike ja sosialistit. Saksan fasistit eli natsit kohtelivat juutalaisia huonommin kuin sosialisteja, mutta näitä molempia pidettiin osana yhtä suurta salaliittoa. Molemmissa maissa fasismi oli ennen kaikkea suurpääoman ja keskiluokan liike talousjärjestelmän pelastamiseksi sosialismilta. Tämän vuoksi antifasismi on ollut historiallisesti kytköksissä sosialismiin ja työväenliikkeeseen, mutta ei yksinomaan niihin – esimerkiksi Italiassa oli myös merkittävä maanalainen sosiaaliliberaali antifasistinen liike.

Suomessa kommunistit jäivät 30-luvulla alakynteen Lapuan liikettä vastaan, mutta poliittinen keskusta päätyi kieltämään Lapuan liikkeen epäonnistuneen Mäntsälän kapinan jälkeen. Kekkosen yritys kieltää Lapuan liikkeen toimintaa jatkanut Isänmaallinen kansanliike (IKL) epäonnistui. Sodan aikana IKL kutsuttiin hallitukseen ja miehitetyn Itä-Karjalan hallinto annettiin äärikansallismielisen Akateemisen Karjala-Seuran aktiivien käsiin, jotka saivat vapaat kädet etnisiin puhdistuksiin ja keskitysleirien perustamiseen.

Ovatko rasismi ja fasismi eriytyneet toisistaan?

Äärioikeistolaisten järjestöjen kielto Pariisin rauhansopimuksessa oli kova tappio suomalaiselle fasismille, mutta ei kuolinisku. Esimerkiksi AKS:n seuraajaksi perustettu antikommunistinen Vapauden Akateeminen Liitto oli hegemoninen Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnassa 60-luvun alkuun asti, ja vuonna 1962 äärioikeisto onnistui organisoimaan merkittävän mellakan vasemmiston järjestämää kansainvälistä Helsingin nuorisofestivaaleja vastaan. 1950-luvulla perustettu Suomen maaseudun puolue sai suuren vaalivoiton 1970 ja loi perustan suomalaiselle oikeistopopulismille, mutta varsinainen fasismi katosi lähes kokonaan kymmeksi vuodeksi Pekka Siitoimen tehtyä siitä vitsin. Fasismi teki paluun vasta 1980-luvun lopulla natsi-skinhead alakulttuurin rantauduttua Suomeen.

Natsiskinikulttuurin myötä Suomen äärioikeiston pääviholliseksi nousivat ensimmäistä kertaa maahanmuuttajat ja muut vähemmistöt, äärioikeisto otti ison askeleen Euroopan traditiosta kohti amerikkalaista. Työväenliikkeen vastustaminen pysyi kuviossa mukana, mutta jäi taka-alalle. Jos 20-luvun fasismi oli kapitalismin itsepuolustusta, onko tämän päivän fasismi enää sitä, vai onko se ennemminkin katoavien elämäntapojen ja tuotantomuotojen nostalgiaa menneisyyteen? Sosialisti-antifasistien perinteinen argumentti on ollut, että koska fasismi on kapitalismin itsepuolustusta, fasismin voittaminen edellyttää kapitalismin kumoamista. Onko tämä väite vanhentunut?

Nykyaikaiselle kapitalismille suvaitsevaisuus, moniarvoisuus, feminismi ja antirasismi ovat paitsi tapoja brändätä tuotteita edistykselliseksi ja luoda uusia markkinoita, myös mahdollisuus laajentaa työvoimaa ja tuotantoa. Kyseessä ei ole pelkästään vain pinnallinen liikkeiden haltuunotto. Kyse on tuotannon uudesta todellisuudesta. Näiltä osin fasismin ja rasismin kytkös on murtunut, eikä rasismin vastustaminen välttämättä edellytä kapitalismin kumoamista.

Toisaalta, rasismin voitto olisi mahdollinen vain totalitaarisessa systeemissä. Kun oikeistopopulistit puhuvat ”kansakunnasta”, ”kansalaisista” ja ”suomalaisista”, he tarkoittavat vain itseään ja oman puolueensa kannattajia. Perussuomalaiset ovat ”the Finns”, kaikki muut ovat erikoissuomalaisia tai ei oikeasti suomalaisia lainkaan. Yhdysvaltojen ”tasavaltalainen rasismi” edellytti aina sitä, että mustilta vietiin äänioikeus. Suomessa se edellyttäisi ensimmäisen, toisen ja kaikkien polvien maahanmuuttajien karkottamista.

Samaten, kun kapitalismi ajautuu tosissaan kriisiin, niin järjestelmän säilyttäjät tarvitsevat tuttuun tapaan muita syntipukkeja kuin itse järjestelmän. ”Suvaitseva kapitalismi” lentää historian roskakoriin, ja sieltä kaivetaan sitä korvaamaan rasismi, seksismi, antisemitismi ja antikommunismi. Eli kaikista kapitalismin muutoksista huolimatta rasismi on edelleen kytköksissä fasismiin, ja päinvastoin. Rasismia on edelleen mahdotonta vastustaa ilman fasismin vastustamista, ja päinvastoin.

Äärioikeisto ja Antifa Suomessa

Natsiskinejä vastaan toimimaan perustettiin Antifa Turussa 1992 ja Helsingissä 1994, ja Helsingin antifa rekisteröi valtakunnallisen Antifa ry:n. Ennen Antifaa Suomen antifasistinen toiminta oli kommunististen ja muiden vasemmiston järjestöjen harteilla.

90-luvun Antifa perustettiin suoran toiminnan järjestöksi, mutta siitä tuli nopeasti tyypillinen suomalainen kansalaisjärjestö, joka haki tukia, julkaisi lehteä ja järjesti mielenosoituksia. Toiminta jatkui pisimpään kaupungeissa joissa oli merkittävin natsiongelma, mutta se hiipui kaikkialla viimeistään 2000-luvun alkuvuosina. Antifa pyrki olemaan yleinen rasismin vastainen järjestö, mutta käytännössä toiminnan ytimessä oli natsien vastustaminen. Natsiskiniliikkeen heikennyttyä motivaatio toimintaan katosi, vaikka arkipäivän rasismi ei kadonnut mihinkään.

Vuonna 2008 Suomeen rantautunut Pohjoismainen Vastarintaliike oli taitavammin pyöritetty fasistinen liike kuin mikään muu 40 vuoteen, ja sen aktivoiduttua myös antifasistinen liike heräsi uudestaan. Vuonna 2013 perustettu Varisverkosto onkin vastustanut erityisen aktiivisesti juuri PVL:n toimintaa. Kun PVL päätti marssia Helsingissä vuoden 2016 itsenäisyyspäivänä, perustettiin Helsinki ilman natseja -verkosto, jossa toimivat anarkistinen A-ryhmä, Helsingin Vasemmistonuoret ja useana vuotena myös Varisverkosto. Helsinki ilman natseja -mielenosoitukset ovat jo neljä kertaa olleet suurempia kuin PVL:n ja äärioikeiston 612.fi -verkoston itsenäisyyspäivän mielenosoitukset.

Uusi antirasistinen toiminta

Antifan ry:n kadottua antirasistista toimintaa varten perustettiin RASMUS – Rasismin ja muukalaispelon vastainen yhdistys ry, vuonna 2002 verkostona ja vuonna 2011 rekisteröitynä järjestönä. Toisin kun korporatistisessa Suomessa usein käy, Rasmuksesta ei ole tullut ”virallista tahoa” joka olisi monopolisoinut itselleen antirasismin Suomessa. Se on päinvastoin aika näkymätön lukuunottamatta siitä käytännössä riippumatonta, samannimistä facebook-ryhmää. Antirasistinen toiminta on viimeisten 30 vuoden aikana tapahtunut lukemattomien yksittäisten projektien ympärillä, jota ovat vetäneet yhteistyöverkostot, julkiset tahot ja maahanmuuttajajärjestöt. Kaiken tämän toiminnan dokumentointi olisi jollekin hyvä tutkimusaihe. Usein toiminnan fokus on ollut julkisen vallan käytäntöihin vaikuttaminen.

Ehkä kansalaisjärjestöjä ja julkisia tahoja merkittävämpi taho ovat epämuodolliset internetin sosiaalisen median yhteisöt, jotka ovat levinneet intersektionaalisen feminismin myötä, esimerkiksi Koko Hubaran perustama Ruskeat tytöt (josta on sittemmin tullut oma mediansa). Yhdysvaltojen akateemisistä piireistä lähtöisin olevista käsitteistä kuten ”kriittisestä valkoisuudesta” ja ”liittolaisuudesta” on tullut paljon laajempien piirien terminologiaa. Akateemisiin piireihin samaa keskustelua on tuonut Rasisminvastainen tutkijaverkosto Raster. Vuodesta 2016 järjestetty antirasistinen foorumi on yhdistänyt kansalaisjärjestöjä ja akateemisia toimijoita. Taidemaailmaan keskustelu on levinnyt esimerkiksi #Stophatrednow-tapahtumien kautta.

Antifa ry:n hiipumisen jälkeen antirasistinen ja antifasistinen toiminta ovat pääosin eriytyneet toisistaan. Huomasin tämän konkreettisesti, kun instagramissa levitettiin Black Lives Matter -protestien yhteydessä
”Lähteitä antirasistisen toiminnan tueksi” – linkkikokoelmaa
, jossa ei ollut listattu yhtäkään nimenomaan antifasistista järjestöä tai tapahtumaa, ja kirjoista ainoastaan kahdeksan vuotta vanha Äärioikeisto Suomessa -kirja. (Listattu silakkaliike on ohjelmaltaan sekä antirasistinen että antifasistinen, mutta liike on ollut koronan aikana hyllyllä eikä ole vielä selvää mitä sen antifasismi olisi käytännössä). Onko niin, että antifasismi on nykyään täysin epärelevanttia rasismin vastustamisessa?

Mitä antifasistisella toiminnalla olisi opittavana antirasismilta?

Antifasistista toimintaa kritisoidaan usein siitä, että se on valkoisten nuorten miesten puuhastelua. Kolmesta attribuutista kaksi jälkimmäistä ovat ongelmia, mutta valkoisuus ei välttämättä ole. Fasismi on valkoisten ongelma siinä missä esimerkiksi Isis on muslimiyhteiskunnan ongelma ja naisten ympärileikkaukset (sukuelinten silpomiset) ovat tiettyjen muslimi- ja ei-muslimikulttuurien ongelma. Fasismiongelman ratkaisu on siis ensikädessä valkoisten käsissä, samalla tavalla kun avainasemassa Isisin kukistamisessa on muslimiyhteisö, ja avainasemassa naisten sukuelinten silpomisen lopettamisessa ovat niiden kulttuurien jäsenet joissa se on perinne. Muut voivat tietysti osallistua ja tukea ongelman ratkaisemista, mutta olisi outoa odottaa että ei-valkoiset voittaisivat fasistit valkoisten puolesta. Tosin käytännössä usein käy juuri niin, Helsingin 90-luvun natsiskiniongelman ratkaisussa nuorten somalien panos oli todennäköisesti suurempi kuin antifasistien.

Sen sijaan antifasistisen toiminnan ongelma on, että se helposti ulkoistaa rasismin pieneen fasistien ja natsien ryhmään, vaikka rasismi on kaikkia eurooppalaisia ja eurooppalaisperäisiä yhteiskuntia läpäisevä ongelma. Rasistiset ajatus- ja käyttäytymismallit ovat paljon laajempi ilmiö kuin pelkästään fasistit ja natsit, jotka eivät ole nykyään erityisen suosittuja missään.

Antifasistien pitäisi myös miettiä, kuinka heidän toimintansa voisi tavoittaa nopeasti kasvaneen antirasistisen yhteisön. Antifasistit ovat usein tarkkoja omasta turvallisuudestaan, minkä vuoksi toiminta on usein anonyymiä. Mutta entä jos toiminnan anonyymiys ja ryhmien suljettu luonne johtaa siihen, ettei se ole antirasistien ja muiden kiinnostuneiden saavutettavissa?

Mitä antirasistisella toiminnalla olisi opittavana antifasismilta?

Rasismi Suomessa ei ole ollut fasistien, eikä edes oikeiston yksinoikeus. Monet sosiaalidemokraatitkin ovat suhtautuneet nihkeästi esimerkiksi turvapaikkaoikeuteen. Mutta äärioikeistolla on aina ollut merkittävä rooli rasismin lietsomisessa, äärioikeiston puhe laajentaa rasismin Overtonin ikkunaa. Kun turvapaikkaoikeuden kumoamisesta on tullut hyväksyttävää ”maahanmuuttokritiikkiä”, voidaan siirtyä laskemaan verikiintiöitä, sitä kuinka monta ei-suomalaista esi-isää tekee ihmisestä muukalaisen joka pitää karkottaa johonkin.

Vaikka kaikki Suomen äärioikeiston ideat ovat ulkomailta kopioituja, on sillä ihan oma kotimainen traditionsa. Fasismia on vastustettu Suomessa jo 100 vuoden ajan, siispä on hyödyllistä tietää kuinka siinä on aikaisemmin onnistuttu ja epäonnistuttu.

On vihdoin herätty siihen, että Suomi on aina ollut monikulttuurinen yhteiskunta. Saamelaisten ja romanien oikeudet ovat olleet paljon esillä ryhmien oman aktiivisuuden ansiosta, lisäksi karjalaiset ovat nousseet vaatimaan kielellisiä ja kulttuurisia oikeuksia joita heille ei ole vielä koskaan myönnetty. Toisaalta on jäänyt katveeseen, että viime vuosisadalla kaikista väkivaltaisimman suomalaisten etnisen väkivallan kohteeksi joutuivat venäläiset. Sisällissodassa tapettiin venäläissiviileitä pelkästään kansallisuuden perusteella, ja jatkosodassa tuhannet venäläiset kuolivat nälkään suomalaisilla keskitysleireillä. Unohtaminen on helppoa, koska nykyisillä suomenvenäläisillä ei yleensä ole tapahtumiin henkilökohtaista suhdetta, ja Venäjän historian ja nykyisyyden omat rasistiset ja kolonialistiset piirteet ovat siellä pitkälti käsittelemättä.

Siinä missä antifasismin heikkous on että ongelmat ulkoistetaan, voi antirasismin ongelma olla päinvastainen, se että ongelmat internalisoidaan. On valtavasti keskustelua siitä, kuinka voi olla hyvä liittolainen, ja kuinka kaikesta huolimatta liittolaiset käyttäytyvät tavalla tai toisella ongelmallisesti. Mutta entäs ne, joita ei voisi liittolaisuus vähemmän kiinnostaa, ihmiset joita ei tippaakaan haittaa pidetäänkö heitä rasisteina vai ei? Katoavatko rasistit automaattisesti, jos kaikilla mahdollisilla julkisilla- ja kulttuuri-instituutioilla on syrjinnän vastaiset ohjelmat? Riittääkö se että kaikennäköisiä Suomen kansalaisia suvaitaan, jos samaan aikaan ihmisiä karkotetaan hengenvaarallisiin maihin?

Populismi antirasismin ja antifasismin haasteena

Oikeistopopulismin nousu ei ole ollut jatkuvaa voittokulkua, mutta antirasistit ja antifasistit eivät ole missään löytäneet eväitä sen kukistamiseen. Päinvastoin, monissa maissa antifasistinen liike on romahtanut natsien vaihdettua pilottirotsit pikkutakkeihin, retoriikan astetta maltillisemmaksi ja siirryttyä kaduilta kabinetteihin. Perussuomalaisia on niin paljon, ettei heidän kotiosoitteidensa julkaisu tai yhteydenotto työnantajalle voi johtaa tuloksiin. Ihmiset eivät erityisemmin pahastu mikäli joku PVL:n aktiivi saa selkäänsä, koska kaikki tietävät että PVL on väkivaltainen järjestö. Mutta vastaavaa toimintaa perussuomalaisia vastaan ei hyväksytä, koska perussuomalaiset eivät käytä suoraa toimintaa.

Mutta perussuomalaiset ovat ongelma myös antirasistiselle toiminnalle. Erilaiset syrjinnän vastaiset ohjelmat ja säännöt eivät pysty estämään esimerkiksi ”kaiken humanitaarisen maahanmuuton vastustamista”, vaikka ajatus siitä ettei ketään ulkomaalaista saa pelastaa kuolemalta missään olosuhteissa on läpeensä rasistinen. Toisinaan perussuomalaiset ylittävät sallitun rasismin rajat ja menettävät joitain valtion tukia, mutta esimerkiksi puoluetukien käyttämistä rasistiseen tiedotustoimintaan tai muuhun valeuutisten levittämiseen ei voida estää nykyisen lainsäädännön puitteissa. Luonnollisestikaan perussuomalaisia ei kiinnosta tippaakaan ”kuinka olla hyvä liittolainen”.

Suomalainen perinne on usein ollut, että kaikenlainen oppositio halataan kuoliaaksi. Tällä politiikalla on ollut hieman menestystä myös perussuomalaisten suhteen, he ovat joutuneet karsimaan radikaaleimpia ulostulojaan ja potkimaan pois joitain jäseniä. Mutta periaatteen seurauksena myös yksikään Suomen systeemiin kytköksissä oleva kansalaisjärjestö ei voi puhua ongelmista niiden oikealla nimellä, ja systeemin ulkopuolisia järjestöjähän ei Suomessa juurikaan ole.

Voidaan puhua ”suvaitsemattomuuden lisääntymisestä”, mutta ei voida sanoa mikä on se yksi ja ainoa puolue jonka ansiota tämä suvaitsemattomuuden lisääntyminen on. Voidaan puuttua yksittäisten poliitikkojen yksittäisiin kannanottoihin, mutta kyseessä ei ole yksittäiset poliitikot vaan organisoitunut liike, jonka toimintaa pyöritetään suurelta osin veronmaksajien rahoilla. Siinä missä Italian silakkaliike puhui suoraan Salvinia vastaan, ei Suomen silakkaliike voinut näiden suomalaisten erityispiirteiden vuoksi puhua suoraan perussuomalaisista.

Antifasisteilla ei ole perussuomalaisten vastustamiseen menetelmiä, mutta antirasisteilla ei aina ole perussuomalaisten vastustamiseen edes kieltä, koska systeemin säännöt kieltävät ongelmasta puhumisen sen oikealla nimillä. Antirasistisen liikkeen keskiössä olevat maahanmuuttajajärjestöt ovat erityisen tukalassa asemassa, koska niihin kohdistuu on erityisen suuria paineita sopeutua suomalaiseen viralliseen poliittiseen diskurssiin, jossa perussuomalaisten rasismi on täysi tabu.

Toisaalta oikeistopopulismi tarjoaa antifasisteille ja antirasisteille myös mahdollisuuden oppia toisiltaan, ja luoda uuden synteesin täällä 20 vuotta sitten toisistaan eriytyneiden liikkeiden välille.

Suomen nykyinen oikeistopopulismi on suoraa jatkoa sisällissodan voittaneelle valkokaartille, Lapuan liikkeelle, IKL:lle, Mannerheimin miekantuppipäiväkäskylle, juutalaispakolaisten luovutukselle Natsi-Saksaan ja Suomen maaseudun puolueelle. Suomen historian pimeiden puolien kriittinen antifasistinen arviointi tarjoaa siis välineitä myös tämän päivän antirasismille. Toisaalta uuden antirasistisen liikkeen metodit voivat tarjota metodeita antifasisteille, joiden perinteiset menetelmät ovat voimattomia oikeistopopulismia vastaan.

Antti Rautiainen

Podcast-versio: https://soundcloud.com/arautiainen/mita-antirasismi-ja-antifasismi-voivat-oppia-toisiltaan
Videoversio: https://youtu.be/uOmte4CsVNI

anttirautiainen
Helsinki

Influensseri, elämävalmentaja ja motivaatiopuhuja.
https://linktr.ee/arautiainen

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu