Nationalismin uhkakuvat

FLN:n pommiryhmä Algerian vapaussodan aikana: Samia Lakhdari, Zohra Drif, Djamila Bouhired ja Hassiba Ben Bouali

Podcast-versiot: Spotify, Souncloud
Videoversio

Asioiden jaottelu hyviksi ja pahoiksi on maailman yksinkertaisin ja houkuttelevin tapa luokitella. Jopa akateemiset kirjoittajat harrastavat tyyliä, jossa käsitteen huolellisen määrittelyn sijasta se julistetaan pahaksi, ja sitten kaivetaan mahdollisimman vastenmielisiä yksittäistapauksia tämän näkökulman oikeuttamiseksi. On helppoa löytää luotaantyöntäviä esimerkkejä nationalismista, mutta tämä ei auta näkemään kokonaiskuvaa nationalismista, eikä ymmärtämään sen historiaa.

50- ja 60- ja 70-luvun vasemmistolaiset ja sosialistit joutuivat määrittelemään suhteensa nationalismiin kehitysmaiden antikolonialististen liikkeiden myötä. Jos antikolonialistisen liikkeen nimi oli esimerkiksi ”National Liberation Front” (Kansallinen vapautusrintama), kuten Algerian FLN, oli selvää että kyse oli nationalismista. Kolonialismi oli julma ja häikäilemätön järjestelmä. Kaikki, joilla oli mitään moraalitajua, päätyivät tukemaan vapautusliikkeitä ainakin kriittisesti, niiden kaikista puutteista huolimatta.

Suurin osa kansallisista vapautusliikkeistä voitti taistelunsa viimeistään 70- ja 80-luvuilla, minkä jälkeen vasemmistolaisissa ja sosialistisissa liikkeissä seurasi vastareaktio nationalismia vastaan – myös siksi, että Euroopan äärioikeisto alkoi vihdoin toipumaan 40-luvulla koetusta murskatappiostaan. Esimerkki tämän aikakauden ajattelusta on Fredy Perlmanin The Continuing Appeal of Nationalism vuodelta 1984.

Kehitysmaiden vapautusliikkeet olivat tuottaneet pettymyksen, ne olivat johtaneet villiin kapitalismiin, korruptoituneihin diktaattoreihin ja sisällissotiin. Raaka-aineet vietiin rikkaisiin maihin pilkkahintaan. 80-luvun alussa kehitysmaat joutivat velkakriisin runtelemiksi, monissa ei näyttänyt tapahtuvan mitään myönteistä muutosta parempaan. Ehkä kansalliset vapautusliikkeet ja uusien valtioiden perustaminen olikin tarpeeton kehityksen askel, joka ei muuttanut mitään paremmaksi?

Tällä vuosituhannella näkymät ovat taas muuttuneet. Suurin osa kehitysmaista on jo vuosien ajan kuronut kiinni elintasoeroa länsimaihin. On selvää, että kaikista puutteistaan huolimatta vapautusliikkeet ovat olleet muutos parempaan kolonialismin ajoista, jolloin siirtomaiden asukkaille ei usein tarjottu edes alkeellisinta koulutusta.

70-luvulta eteenpäin postkolonialistinen teoria on analysoinut uudestaan kolonialismin aikaa ja sen heijastuksia nykypäivään. Sen on tehnyt esimerkiksi Frantz Fanonin kirjoituksista jälleen ajankohtaisia. Fanon kamppaili osana Algerian FLN:ia, joka oli nationalistinen liike. Toisaalta siirtomaavaltojen nationalistit tukivat kolonialismia ja vastustivat vapautusliikkeitä. Postkolonialistinen teoria ei ole aina pystynyt käsittelemään tätä ristiriitaa, Fanonin tuesta nationalismille ei välttämättä edes keskustella. Akatemia on saattanut olla kiinnostuneempi esimerkiksi rasismin ja kolonialismin, kuin nationalismin ja antikolonialismin kytköksistä.

Nationalismin määrittely ei ole helppoa

Kolonialismin ja nationalismin suhteen määrittely ei ole pelkkää historian harrastamista. Yhä jatkuva Palestiinan konflikti merkitsee, että keskustelu nationalistisista vapautusliikkeistä on edelleen ajankohtainen. Siispä pitää pystyä ainakin määrittelemään nationalismi.

Tämä ei ole helppoa, sillä nationalistisen ajattelun traditio on pyrkinyt pakenemaan määritelmiä. Nationalismi syntyi sekä valistuksesta että saksalaisesta Sturm und Drang -vastavalistuksesta, joista jälkimmäinen on kaikkea systematisointia vastaan. Viimeisen 200 vuoden aikana nationalismi on myös tunkeutunut kaikkialle. Ei ole helppoa edes osoittaa mikä on antinationalistista. Monet liikkeet, joita pidetään antinationalistisina, ovat itse asiassa vain joku nationalismin alalaji. Esimerkiksi eurofederalismi ei ole antinationalistinen liike, se haluaa vain korvata Euroopan kansallisvaltioiden nationalismin yleiseurooppalaisella nationalismilla.

Keskustelu nationalismista pyörii yleensä symbolisten kysymysten ympärillä, esimerkiksi pohditaan pitäisikö isänmaan lipun polttaminen olla rangaistavaa. Mutta nationalistiset liikkeet ovat ajaneet ja ajavat myös paljon konkreettisempia ja materialistisempia päämääriä, kuten kysymyksiä maan ja luonnonvarojen käytöstä, koulutuksesta ja oikeusjärjestelmästä. Tässä kirjoituksessa keskityn tähän nationalismin ei-symboliseen puoleen.

Nationalismin määrittely uhkien kautta

Yksi tapa määritellä poliittisia aatteita on sen mukaan, mitä niissä pidetään uhkina, yhteiskunnan epäkohtina tai puutteina. Mikäli yhteiskuntaan ei kohdistu mitään uhkia eikä siinä ole mitään epäkohtia eikä puutteita, edes kuviteltavissa olevassa tulevaisuudessa, ei politiikkaa tarvita. Tällainen tapa määritellä kunnioittaa myös eri aatesuuntausten itsemäärittelyä, ja mahdollistaa kenen tahansa lokeroimisen. Kuka tahansa politiikasta kiinnostunut voi kertoa mitä pitää suurimpana uhkana, epäkohtana tai puutteena, ja tämä osoittaa ketkä ovat aatetovereita ja ketkä erimielisiä.

Esimerkiksi politiikkaa abrahamilaisten uskontojen (kristinusko, juutalaisuus, islam) lähtökohdista tekevän (eli uskonnollisen fundamentalistin) mielestä suurin yhteiskunnan uhka on synti. Synnin tekeminen ei näissä uskonnoissa ole lopulta yksilön ongelma jonka hän itse sovittaa, vaan myös yhteisön ongelma.

Klassiselle liberaalille suurin uhka ovat vapauden, mukaanlukien yksityisomistuksen käytön vapauden rajoitukset. (Liberalismin ristiriitaisuus on, että yksityisomistus lähtökohtaisesti rajoittaa toisten vapautta, mutta rajanvedon ongelmat kuuluvat oikeuksiin eikä vapauksiin). Anarkistit jakavat yleensä liberaalien käsityksen suurimmasta ongelmasta, mutta tekevät erottelun henkilökohtaiseen omaisuuteen, jonka käytön pitää olla (mahdollisimman) vapaata, ja yksityisomaisuuteen (eli tuotantovälineisiin) jota tämä vapaus ei koske. Tämän vuoksi kaikki anarkismin eri suuntaukset ovat sosialismin lajeja – mahdollisuutta omistaa tuotantovälineitä ei anarkismissa pidetä ihmisoikeutena.

Marxilaiselle sosialistille suurin ongelma on riisto, se etteivät työntekijät saa kaikkea valmistamiensa tavaroiden tuottoa. Historiallisesti abstraktit periaatteet ovat konkretisoituneet sekä anarkisteille että marxilaisille esimerkiksi köyhyyden ja taloudellisen epävarmuuden vastaisina kamppailuina. Konservatiivi on aikanaan jakanut uskonnollisen fundamentalistin lähtökohdat, mutta koska konservatismi seuraa yhteiskunnan kehitystä 50-100 vuoden viiveellä, on nykyajan konservatiivi länsimaissa yleensä klassinen liberaali, tai nationalisti, tai molempia.

Nationalismin kaksi lajia

Nationalismi on aatteena erityisen vaikea määriteltävä, niin vaikea että tärkeistä nationalismin teoreetikoista esimerkiksi Benedict Anderson (kirjassaan Imagined communities) ja Roger Griffin (The Nature of Fascism) jättävät koko nationalismin määrittelemättä. Nationalismin määrittelyn vaikeus palautuu siihen, että nationalismilla tarkoitetaan kahta eri aatetta, etnisen ryhmän intressejä puolustavaa nationalismia ja valtion ja sen asukkaiden (eli kansalaisten) intressejä puolustavaa nationalismia. Kansallisvaltioissa nämä kohtaavat, mutta täysin etnisesti homogeenisia kansallisvaltioita ei ole olemassa. Jatkossa viittaan ensimmäiseen etnisenä nationalismina (en etnonationalismina, koska tämä tarkoittaa Suomessa nykyään rotuteoreetikoita), ja toiseen valtionationalismina.

Etninen ryhmä ja valtio pitää tietysti määritellä myös. Etniseen ryhmään kuuluminen on aina henkilökohtainen ja ryhmäidentiteetti, jonka voi määritellä perinteet, tavat, uskonto tai kieli, Euroopan kontekstissa näistä viimeinen on tärkein. Myös valtiolle on useita määritelmiä, joista tärkeimmät ovat valtion määrittely väkivallan monopolina (Weber), ja Marxin (ja Locken) määritelmä valtiosta yksityisomaisuuden suojelijana, eli hallitsevan luokan etujärjestönä.

Etniselle nationalistille uhka on etnisen ryhmän aseman heikkeneminen, tai sen katoaminen kokonaan. Tämä voi olla oman kielen käytön harjoittamisen rajoittamista, näiltä osin etnisen nationalistin uhkaskenaario voi olla myös liberaalin tai anarkistin uhkaskenaario, eikä se ole suoranaisessa ristiriidassa myöskään marxilaisuuden kanssa.

Valtionationalistille uhka on valtion (tai sen kansalaisten) aseman heikkeneminen, tai katoaminen kokonaan. Tämä on yleensä yhteensovitettavissa liberalismin kanssa, kumman tahansa valtion määritelmän valitseekin. Liberaalin mielestä valtiota tarvitaan vapauden, mukaanlukien omistusoikeuden vapauden turvaamiseen. Toisaalta, liberaali voi myös olla törmäyskurssilla valtionationalismin kanssa, mikäli kyse on sortavasta valtiosta joka rajoittaa vapauksia enemmän kuin liberaalin mielestä on tarpeen. Separatistisessa konfliktissa, jossa etninen nationalismi ja valtionationalismi ovat ristiriidassa, liberaali voi asettua ensimmäisen puolelle. Liberaali ei myöskään luule, että valtion ja sen kansalaisten intressit ovat aina samoja.

Anarkismi ja marxilaisuus ovat lähtökohtaisesti törmäyskurssilla valtionationalismin kanssa, erityisesti jos valtio määritellään heidän tavallaan omistavan luokan etujärjestöksi. Marxilaiset ovat tosin sitä mieltä, että valtion voi valjastaa ajamaan myös työväenluokan etuja. Anarkistien mielestä näin määritellyn valtion ja sen kansalaisten intressit ovat lähtökohtaisesti ristiriidassa. Marxilaisen mielestä ei, mikäli kyseessä on työväenluokan etuja ajava työväenvaltio (marxilaiset eivät ole yksimielisiä siitä, onko mikään valtio koskaan ollut sellainen).

Toisaalta, anarkistikaan ei välttämättä usko, että valtion ja sen kansalaisten intressi on aina ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi silloin kun joku valtio yrittää aggressiivisesti hyökkäämällä valloittaa toisen, anarkistit ovat toisinaan tukeneet puolustuskamppailua, vaikka tätä puolustuskamppailua johtaisi valtio.

Aatteiden erottelu uhkaskenaarioiden kautta on siis riippuvainen ajasta ja paikasta, toisissa tilanteissa yhdet uhkaskenaariot ovat ajankohtaisempia kuin toiset. Valtionationalistit pitävät usein jotain muuta valtiota jatkuvana uhkana, joka voi hyökätä milloin vain. Anarkistit eivät usko etteikö tätä voisi koskaan tapahtua, mutta tämä skenaario on nykymaailmassa harvinainen ja monin paikoin lähes mahdoton. Mutta tilanteessa jossa joku toinen valtio päättääkin hyökätä, anarkisti voi hyvinkin olla valtionationalistin kanssa samaa mieltä siitä, että maanpuolustus on paikallaan – Ainakin mikäli hyökkäävä hallitus ei ole yhtään parempi kuin oma hallitus. Anarkopasifistit eivät tosin usko lainkaan väkivaltaiseen maanpuolustukseen, mutta historiallisesti vain vähemmistö anarkisteista on ollut pasifisteja. Mutta miehityksiä ja valloituksia voi vastustaa, ja on vastustettu myös väkivallattomin keinoin.

Antti Rautiainen

Kirjoitus on osa kolmiosaista sarjaa nationalismin määritelmistä. Seuraavassa osassa käsitellään nationalismin vastakohtia. 

0
anttirautiainen
Helsinki

Esittelyni löytyy täältä: http://anttirautiainen.livejournal.com/profile
Ask.fm: http://ask.fm/AnttiR
Twitch: https://www.twitch.tv/arautiainen
Youtube: https://www.youtube.com/channel/UCjyKQiYgSwFGihpsz27BvHw

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu