Nationalismin vastakohdat

Pohjois-Sentinelin saaren asukkaat eivät ole koskaan kuulleetkaan nationalismista.

Podcast-versiot: Spotify, Soundcloud
Videoversio


Kirjoitussarjan edellisessä osassa esiteltiin mahdollisuutta määritellä nationalismi, ja muut aatteet niiden uhkakuvien avulla. Mutta
aatteiden ero ei välttämättä ole pelkästään niiden uhkakuvissa, vaan myös keinoissa joilla uhkakuviin puututaan. Esimerkiksi valtio ja valtiottomuus ovat sekä päämääriä että keinoja, ensimmäinen valtionationalismille ja jälkimmäinen anarkismille. Vaikka uhkakuva olisi sama, kuten toisen valtion hyökkäys, menetelmät uhan torjumiseen voivat erota. Kun anarkistit ovat puolustautuneet vieraan valtion hyökkäystä vastaan, he ovat usein turvautuneet epäkonventionaalisen sodankäyntiin tai siviilivastarintaan (kuten yleislakkoon) hierarkkisen valtiojohtoisen armeijan sijasta.

Lisäksi monet haluavat mieluummin määritellä oman ajattelunsa positiivisen ohjelman kuin uhkakuvien perusteella. Toisaalta positiivisten ohjelmien edellytys on että jotain asiaa voi parantaa entisestään, eli joku epäkohta on oltava olemassa.

Edellisessä osassa käytettiin oikeastaan toistakin määritelmää, jossa nationalismi määritellään intressin perusteella. Tämän määritelmän mukaan nationalismi on etnisen ryhmän yhteisten intressien puolustamista (etninen nationalismi), tai valtion kansalaisten yhteisten intressien puolustamista (valtionationalismi). Määritelmät uhan ja intressin kautta ovat tietysti kytköksissä toisiinsa, koska uhan välttäminen on aina intressi, ja intressin toteutumattomuus on aina uhka.

Määritelmä intressien perusteella on se etu, että se auttaa luomaan lisää rajanvetoja nationalismien sisälle sen perusteella, mikä on ryhmän tai järjestelmän intressi ja kuinka se on yhteen sovitettavissa muiden ryhmien ja järjestelmien intressien kanssa.

Laajin mahdollinen määritelmä nationalismille tämän periaatteen mukaan on usko siihen, että yhteinen intressi voi ainakin joskus olla olemassa. Tätä on vaikeaa kiistääkään.

Askelta suppeampi määritelmä on, että yhteinen intressi on aina olemassa, ja se on merkittävämpi kuin ryhmän sisäiset intressiristiriidat. Mikäli ryhmä on etninen, tämä määritelmä ei ole enää yhteen sovitettavissa marxilaisen tai anarkistisen sosialismin kanssa. Näin määritelty valtionationalismi voi vielä olla yhteensopiva teoreettisen marxilaisen ”työläisvaltion” kanssa.

Määritelmää voi yhä kiristää, esittämällä että ryhmän yhteinen intressi on aina ristiriidassa ulkopuolisten ryhmien yhteisen intressin kanssa, tai että yhteisen intressin noudattaminen on aina tärkeämpää kun muut mahdolliset intressit. Äärimmäinen määritelmä on, että yhteisen intressin toteuttaminen edellyttää kaikkien muiden ryhmien alistamista, valloittamista tai tuhoamista. Tämä viimeisin määritelmä voisi olla äärinationalismin, tai Roger Griffinin terminologiaa käyttäen ultranationalismin määritelmä. Näin tiukka nationalismi ei oikeastaan ole enää yhteensovitettavissa liberalismin, sosialismin eikä välttämättä edes konservatismin kanssa, vaan se on oma näistä erillinen aatteensa. Tällainen ajattelu on ominaista fasisteille ja muille äärioikeistolaisille liikkeille.

Näiden määritelmän lisäksi nationalismin määritelmänä on käytetty esimerkiksi ajatusta oman ryhmän ylivertaisuudesta, tai ylpeyden tuntemista omasta ryhmästä. Näiden avulla on kuitenkin vaikeaa luoda johdonmukaista määritelmää, ylpeys ja rakkaus voivat tarkoittaa eri ihmisille erilaisia asioita, eikä niistä voi myöskään johtaa mitään poliittista toimenpideohjelmaa. Ylivertaisuuden idean looginen seuraus on valloitussodat. Mutta valloitussotiin voi myös päätyä, mikäli uskoo että oma ryhmä joko valloittaa tai joutuu valloitetuksi, riippumatta siitä onko se muita ylivertaisempi. Usko oman ryhmän ylivertaisuuteen ei siis ole välttämätön ehto valloitussodille tai edes etniselle väkivallalle ylipäätänsä.

Mikä ylipäätänsä on intressi?

Intressi on etu, jonkin arvokkaan asian saaminen. Talouden filosofiassa on (ainakin) kaksi koulukuntaa arvosta. Uusklassisen taloustieteen takana olevan filosofian mukaan arvot, joita uusklassisessa teoriassa kutsutaan utiliteetiksi tai hyödyksi, ovat täysin subjektiivisia, ja voivat muuttua yhteismitallisiksi vain markkinoilla. Vain asioilla jotka voivat olla kaupan ja joilla siis voi olla hinta on arvoa, ja ainoa tapa määritellä asioiden arvoa on niiden hinta ja kysyntä. Ei ole väärin pitää jonkin asian hintaa liian suurena tai pienenä suhteessa sen arvoon, mutta tämä on aina vain täysin subjektiivinen mielipide.

Marxilaisten mukaan asioilla on olemassa objektiivinen arvo, joka on riippumaton hinnasta. Tavaroiden arvoa voi mitata määrittelemällä kuinka paljon ollaan keskimäärin valmiita tekemään työtä sen valmistamiseksi omaan käyttöön (tämä koskee vain tavaroita ja teoriassa on muitakin ongelmia, mutta niitä ei ole mahdollista käsitellä tässä yhteydessä). Marxia myöhemmän marxilaisen ajattelun mukaan oikeanlainen tietoisuus näkee asioiden arvon oikein, ja vääränlainen tietoisuus arvioi arvon väärin.

Molemmissa koulukunnissa on ongelmansa. Miljoonan maksava huvijahti ei tietenkään ole yhtä tärkeä, kuin miljoonan eurolla päivässä elävän ihmisen yhden päivän elämä. Toisaalta kuka arvioisi mikä tietoisuus on oikeaa, ja mikä väärää?

Marxilainen näkökulma on hyödyllisempi kun tarkastellaan asioita joita kaikki ihmiset tarvitsevat, kuten ruokaa, asuntoa ja perusoikeuksia. Uusklassinen näkökulma taas on hyödyllisempi, kun tarkastellaan asioita joita läheskään kaikki eivät tarvitse, kuten yksittäisiä harrastuksia, tyylejä tai kulttuurituotteita.

Marxilaisilla on joskus pakkomielteenomainen fiksaatio materiaalisiin tavaroihin, esimerkiksi Neuvostoliitossa tuotantoa mitattiin mieluummin kilogrammoissa kuin sen arvolla rahassa. Mutta Marxille historiallinen materialismi ei tarkoittanut pelkästään teoriaa materiasta, vaan myös tuotanto- ja omistussuhteista, jotka ovat yhteiskunnan näkymättömiä sääntöjä. Historiallinen materialismi on siis harhaanjohtava termi, erityisesti kun Marx itsekin käsitteli esimerkiksi koulutusta ja muuta työvoiman uusintamista, ja sittemmin marxilaiset ovat keskustelleet esimerkiksi immateriaalisesta työstä ja hoivatyöstä. Vähemmän harhaanjohtava termi olisi (objektiivisen) arvon teoria, mutta tässä kirjoituksessa viittaan (historialliseen) materialismiin, koska se on vakiintunut termi. Sikäli kuin hyväksytään, ettei kaiken arvoa voi määritellä objektiivisesti, voi materialismin määritellä käsittelevän niitä asioita joissa (lähes) kaikki näkevät arvoa.

Ihmisten ylivoimainen enemmistö ymmärtää oman äidinkielen arvon. Mikäli äidinkielen käyttö kielletään tai tehdään muuten mahdottomaksi, ja pakotetaan opiskelemaan toinen kieli, niin samalla tuhannet äidinkielen oppimiseen käytetyt tunnit menevät hukkaan. Harva pystyy opiskelemaan vieraan kielen äidinkielen tasoisesti, joten kommunikaatiomahdollisuuksia rajoitetaan pysyvästi. Tälle menetykselle tuskin voi laskea tarkkaa hintaa rahassa, mutta menetys on valtava.

Äidinkielen aseman puolustaminen on etnisen nationalismin keskiössä. Koska kyse on lähes kaikkien kokemasta tarpeesta, on kyseessä objektiivinen arvo. Etnisellä nationalismilla on siis materialistinen perusta.

Näin siitä huolimatta, että nationalistien oma teoria yleensä halveksii materialismia. Materialismin katsotaan pyörivän ihmisten banaalien perustarpeiden ympärillä ja latistavan ihmiselon tavaran haalimiseksi. Nationalistit uskovat, että on olemassa ”korkeampia päämääriä”, kuten ”kansakunnan edun” puolesta kamppailu. Tämä on yleensä vedätystä, se mitä nationalistit kutsuvat ”kansakunnan eduksi” on yleensä vain heidän omien johtajiensa etu, tai ei kenenkään. Mutta ei aina, mistä esimerkkejä seuraavassa osassa.

Aatteista keskustellessa marxilaisia kiinnostaa lähinnä se ketä ne hyödyttävät. Marxilaisille marxilaisuus ei oikeastaan ole edes aate vaan tiede, ja muut aatteet ovat huijausta. Nationalismi oli alkujaan yksi porvariston ja hallitsevien luokkien aate monien muiden lisäksi, minkä vuoksi sitä pidetään ”väärän tietoisuuden” ideologiana. Oman äidinkielen asema voi olla prioriteetti vasta siinä vaiheessa, kun ei ole välitöntä nälkäkuoleman uhkaa. Tämän vuoksi esimerkiksi etnisten ryhmien ja naisten oikeudet ovat alun perin kiinnostaneet lähinnä porvaristoa ja muuta eliittiä, ja erityisesti ensimmäiset on usein valjastettu palvelemaan eliitin intressiä.

Sittemmin välitön nälkäkuoleman uhka on väistynyt useimmissa maissa, ja työväestöä kiinnostaa moni muukin asia paitsi leipä, esimerkiksi oman äidinkielen asema. Siksi tässä on jätetty vähemmälle melko banaali keskustelu siitä, ketä nationalismi saattaa hyödyttää.

Nationalismin vastakohdat riippuvat määritelmästä

Ultranationalismilla ei ole yksiselitteistä vastakohtaa, koska sen kanssa ovat ristiriidassa suurin piirtein kaikki muut aatteet, mukaan lukien kaikenlainen muu nationalismi. Mutta laajemmin määritellyille nationalismin lajeille on hankalampaa löytää vastakohtia.

Mikäli valtio määritellään Weberin mukaan alueellisena väkivallan monopolina, voi sen vastakohta olla vain täydellinen pasifismi, tai jonkinlainen villin lännen tai militioiden maailma, jossa kaikilla on yhtäläiset aseet ja myös oikeus käyttää niitä kuten parhaaksi näkee. Kuka tahansa voi sekä määritellä lakeja, että toimeenpanna ne itse. Weberin määritelmä on yliopistossa suosittu, mutta ei vastaa valtion käsitettä arkikielessä. Esimerkiksi vaikka rikollisjärjestö kontroloisi jotain asuinaluetta ja saavuttaisi siellä väkivallan monopolin, ei tätä siltikään kutsuta valtioksi. 

Mikäli valtio määritellään Locken mukaan yksityisomaisuuden puolustusorganisaationa (mistä Marx puhui hallitsevan luokan etujärjestönä), niin yhteisöt joissa ei ole erillistä hallitsevaa luokkaa eivät ole valtioita, vaikka niillä olisi oma oikeusjärjestelmä (eli väkivallan monopoli). Tällaiset yhteisöt eivät siis ole valtionationalistisia Locken ja Marxin määritelmän mukaan. Mikäli näiden yhteisöiden jäsenyys ja jäsenien oikeudet eivät perustu perinteisiin, tapoihin, uskontoon tai kieleen, niin ne eivät ole myöskään etnisesti nationalistisia.

Tällöin on tietysti hyvä kysymys, kuinka yhteisön jäsenien oikeudet perinteiden, tapojen, uskonnon tai kielen harjoittamiseen taataan. Todennäköisesti yhteisö jonka jäsenet tulevat erilaisista taustoista, joutuu ottamaan nämä intressit huomioon, jolloin sen metodit ovat etnisesti nationalistisia tämän laajimman määritelmän mukaan – erilaiset intressit eivät tarkoita etteivät ne olisi lainkaan yhteensovitettavissa. Mutta mikäli yhdellä etnisellä ryhmällä on laajemmat oikeudet kuin muilla, se on etuoikeutettu ryhmä ja yhteisöstä tulee valtio kaikkien määritelmien mukaan.

Federalismi, separatismi ja autonomialiikkeet eivät ole valtion vastakohtia

Vaikka EU:n ja YK:n kaltaiset ylikansalliset oikeusjärjestelmät ovat ristiriidassa etnisen nationalismin kanssa, ne pyrkivät vain korvaamaan kansallisvaltioiden valtionationalismin toisella valtionationalismilla, joten ne eivät ole valtionationalismin vastakohta.

Sama koskee ”alikansallisia”, paikallisia separatistisia liikkeitä ja autonomialiikkeitä. Nämä sekä puolustavat jonkin etnisen ryhmän intressiä, eli ne ovat etnistä nationalismia, että pyrkivät ainakin osittaiseen paikalliseen suvereniteettiin, eli ne ovat ainakin osittain valtionationalismia. Ero autonomian ja täyden itsenäisyyden välillä on liukuva. Esimerkiksi Ahvenanmaa on käytännössä itsenäinen, Suomen presidentillä on sen lainsäädäntöön veto-oikeus mutta tätä ei käytetä käytännössä koskaan. Hegemonisten kansanryhmien nationalistit vastustavat usein paikallisia autonomialiikkeitä, mutta tämä ei ole konflikti nationalismin ja antinationalismin, vaan kahden eri nationalismin välillä.

Erityistapaus autonomialiikkeistä ovat alkuperäiskansojen autonomialiikkeet. Osa alkuperäiskansojen liikkeistä pyrkii johdonmukaisesti irtisanoutumaan modernista maailmasta ja sen ideoista, ja elämään täysin perinteisen elämäntavan mukaisesti. Tällaisia suuntauksia voi pitää antinationalistisina, koska ne kieltäytyvät nationalismin käsitteistä, siitä huolimatta että ulkopuolelta katsottuna kyse on etnisen ryhmän intresseistä ja alueellisesta suvereniteetista.

Mutta usein alkuperäiskansojen autonomialiikkeet eivät pyri eristäytymään modernista maailmasta, vaan sovittamaan yhteen perinteitä ja modernin maailman vaatimuksia. Ne pyrkivät usein luomaan kansalleen kirjakielen. Tällaisia liikkeitä ei ole enää helppoa erottaa perinteisestä etnisestä nationalismista – oman kirjakielen ja kirjallisen kulttuurin luominen oli myös monien 1800-luvun nationalististen liikkeiden toiminnan keskiössä. Lisäksi nämä liikkeet pyrkivät neuvottelemaan omille itsehallintorakenteilleen modernien valtioiden tunnustamia oikeuksia, esimerkiksi saamelaiskäräjät pyrkivät saamaan vaikutusvaltaa saamelaisalueen maiden ja luonnonvarojen käyttöön.

Voi hyvin olla, että tällaisilla alkuperäiskansojen itsehallintoelimillä on uskottavammat perusteet osittaiseen alueelliseen suvereniteettiin kuin valtioiden hallinnolla, mutta keskustelut siitä millä ryhmällä on ”vanhempi” oikeus maihin ja luonnonvaroihin ovat nationalistisen diskurssin ytimessä. Ne alkuperäiskansojen liikkeet jotka pyrkivät yhteiseloon modernin kanssa pyrkivät oikeastaan luomaan uusia pieniä kansakuntia vanhojen rinnalle.

Nationalismin vastakohta eivät ole myöskään sellaiset sosialistiset liikkeet, jotka eivät usko etnisten intressien rauhanmukaiseen yhteensovittamiseen. Tällaiset liikkeet haluavat etnisten identiteettien katoavan kokonaan, mikä tarkoittaa myös sitä, että yksi kieli jää jäljelle ja muut katoavat. Eri kielten olemassaolosta seuraa aina sen käyttäjien poikkeavat intressit kieliensä käyttämiseen, mistä vuorostaan seuraa poikkeavat identiteetit. Mikäli yhden kielen käyttäjien intressi ajaa kaikkien muiden kielten käyttäjien intressien yli, niin tällainen sosialismi on vain yhdenlaista, melko äärimmäistä etnistä nationalismia.

Toki sosialismiin voi liittyä teknoutopia, jossa uskotaan automaattisen kääntämisen ja tulkkauksen poistavat erikielisten toisistaan poikkeavat intressit. Tällainen kehitys on tietysti mahdollinen, kielten intressit eriytyivät vasta kirjapainotaidon leviämisen ja modernin hallinnon ja koulutuksen myötä. Teknisen kehityksen myötä nämä intressierot voivat jälleen kadota. Mutta teknologian kehitys ei ole lähelläkään tätä pistettä, eikä sitä saavuteta välttämättä koskaan.

Antti Rautiainen

Tämä on toinen osa kolmiosaisesta Nationalismi määritelmiä -sarjasta
Ensimmäinen osa: Nationalismin uhkakuvat
Kolmas osa Onko olemassa oikeutettua nationalismia? julkaistaan myöhemmin.

+1
anttirautiainen
Helsinki

Esittelyni löytyy täältä: http://anttirautiainen.livejournal.com/profile
Ask.fm: http://ask.fm/AnttiR
Twitch: https://www.twitch.tv/arautiainen
Youtube: https://www.youtube.com/channel/UCjyKQiYgSwFGihpsz27BvHw

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu