Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja salaliittoteoria Kekkosesta

Podcast-versiot: Spotify, Soundcloud
Videoversio 

Tutkimukset sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä osoittavat, ettei mikään määrä tietoa saa ihmisiä luopumaan aatteellisista ennakkoasenteistaan. Aihetta on tutkittu valtavasti, kaikki Suomessa saatavissa olevat lähteet on todennäköisesti perattu läpi. Tästä huolimatta uskomus, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti olisi ollut Kekkosen ja kommunistien sisäpolitiikkaa, tai valvontakomission puheenjohtajan Andrei Ždanovin henkilökohtainen kosto (tai molempia) elää sitkeästi, eikä varmaan kuole koskaan.

Keskustelu ei ollut minulle kovinkaan tuttu, kunnes käsiini osui sattumalta Hannu Rautkallion toimittama kokoelma Sotasyyllisyyden asiakirjat vuodelta 2006. Rautkallio on ajanut tätä kekkossalaliittoteoriaa mm. Lasse Lehtisen ja Max Jakobsonin kanssa vuosikymmenien ajan. Tämä voi liittyä tai olla liittymättä siihen että valvontakomissio määräsi Rautkallion isän Paavo Rautkallion vangittavaksi Petroskoin keskitysleirien (1,2) sotarikoksista epäiltynä, Kekkosen toimiessa oikeusministerinä. Näiden ”Lista 1:n vankien” rikoksien esitutkinta hoidettiin leväperäisesti, sikäli kun tuomioita annettiin ne suoritettiin tutkintavankeudella. Tuhannet venäläissiviilit kuolivat Itä-Karjalan keskitysleireillä, suomalaiset ja leireiltä välttyneet Vienan asukkaat eivät kuolleet samaan aikaan joukoittain nälkään. Joku on siis syypää, ja Rautkallio vanhempi on vahva kandidaatti yhdeksi syylliseksi, vaikka tapahtumia ei ole koskaan haluttu selvittää Suomessa kunnolla. Tausta sotarikollisena ei estänyt häntä toimimasta kokoomuksen kansanedustajana 1962-1966, ja poliisiopiston johtajana

Sotasyyllisyyden asiakirjat ei ole ainoa Hannu Rautkallion kekkossalaliittoteoriaa esittelevä teos, mutta uskon että sain siitä riittävän käsityksen argumentista. Pääosa kirjasta on historiallisia dokumentteja, joiden välissä Rautkallio perustelee omaa teoriaansa. Dokumenteista ei juurikaan löydy tukea Rautkallion teorialle, ja ajoittain ne ovat sen kanssa täysin ristiriidassa.

Kekkossalaliittoteoria perustuu ajatukselle, että sotasyyllisyysasia olisi ollut Iso-Britannialle ja Stalinille täysin yhdentekevä. Vaikka välirauhansopimuksen pykälä 13 vaati että sotasyylliset piti tuomita, olisi sotasyylliset voinut jättää tuomitsematta, eikä siitä olisi tullut mitään seurauksia.

Stalin ammutti valtakaudellaan yli 700 000 omaa kansalaistaan, ja lähetti vankileireille miljoonia. Kekkossalaliittoteorian kannattajien mielestä natsien rinnalla hyökkäyssotaa käyneen maan johto ei siltikään ollut Stalinin mielestä vihollisia joille pitäisi kostaa. Kekkossalaliittoteorian kannattajat kuuluvat yleensä niihin, jotka uskovat ettei ollut mahdollisuuksia välttää Talvisotaan joutumista diplomatian keinoin. Sen sijaan heidän mielestään oli mahdollista välttää sotasyyllisyysoikeudenkäynti diplomatian keinoin, sen jälkeen kun Suomi oli käynyt Neuvostoliiton kanssa kaksi sotaa, joista toisen kokonaistappiot olivat Neuvostoliitolle yli puoli miljoonaa, ja osallistunut Leningradin piiritykseen.

Rautkallio edustaa ”dokumentteihin perustuvaa” historiantutkimusta. Koska Rautkallio ei ole löytänyt dokumenttia jossa Stalin käskee Ždanovia järjestämään sotasyyllisyysoikeudenkäynnin, on prosessi Rautkallion mukaan pelkästään Ždanovin ja Kekkosen yhteistä kieroilua ja kostonhalua. Ždanovin motivaatioksi Rautkallio esittää koston Leningradin piirityksestä (s. 252).

Dokumentteihin perustuva historiantutkimus ei kiellä järjen käyttöä. Stalinin Neuvostoliitto ei ollut järjestelmä, jossa olisi voinut sooloilla. Rautkallion itse kirjassaan julkaisemien dokumenttien mukaan Ždanov on matkustellut Helsingin ja Moskovan välillä jatkuvasti toimiessaan valvontakomission puheenjohtajana. Ždanov on tuskin ollut Moskovassa kattoon syljeskelemässä, vaikka tapaamisista Stalinin kanssa ei ole jäänyt ainakaan suomalaisten tutkijoiden käytössä olevia muistiinpanoja. Stalin on aivan varmasti huolehtinut siitä että sotasyyllisyysprosessin tulos on hänelle mieleinen, vaikka hän on huolellisesti vältellyt omien sormenjälkiensä jättämistä siihen. Stalinin Neuvostoliitossa mikään muu ei olisi ollut mahdollista.

Kirjan dokumenteissa ei ole myöksään mitään näyttöä siitä, että Iso-Britannia olisi ollut sotasyyllisyysasiassa välinpitämätön tai Neuvostoliiton ohjailtavissa. Oikeudenkäynti ja tuomiot on selvästi ollut myös Iso-Britannian virallinen linja, ja täysin sama linja kun briteillä oli muissakin natsien liittolaismaissa Euroopassa.

Rautkallion koko teorian pihvi on sivuilla 299-308 julkaistut dokumentit, Kekkosen muistio keskusteluista Ždanovin kanssa 24.7.1945, ja Ždanovin raportti samaisesta keskustelusta. Nämä dokumentit eivät ole täysin yhdenmukaiset, esimerkiksi Kekkonen kirjoittaa että Ždanov on uhkaillut sotasyyllisten asian siirtämisellä kansainväliseen tuomioistuimeen, mutta Ždanovin raportissa ei ole tästä mainintaa. Rautkallion mukaan tämä on pomminvarma todiste siitä, että Kekkonen on ajanut omaa poliittista agendaansa, uhkailemalla Suomen hallitusta vakavammilla seurauksilla kuin Ždanov uhkaili.

Dokumenttien erolle on monia muitakin mahdollisia selityksiä kuin Kekkosen mahdollinen valehtelu. Ždanovin raportissa ei ylipäätänsä ole kirjattuna mitään Ždanovin sanomisia. Raportin tarkotus ei ole referoida Moskovan kantaa sille itselleen, vaan Kekkosen kantaa Moskovalle. Mikä tahansa onkin näiden kahden dokumentin toisistaan eroamisen syy, on äärimmäisen pitkälle vedetty johtopäätös että nämä todistaisivat koko sotasyyllisyysoikeudenkäynnin olleen pelkästään Kekkosen juonittelua.

Rautkallion, Lehtisen ja Jakobsonin kekkossalaliittoteorian mukaan Kekkonen oli Stalinia kierompi, kostonhaluisempi ja vaikutusvaltaisempi Suomessa välirauhan jälkeen. Kaikilla kolmella on omat syynsä olla katkeria Kekkoselle, eikä Kekkonen ylipäätänsä ollut mikään demokratian mallioppilas. Kekkosen pitäminen Stalinia pahempana on silti vahvasti liioiteltua. Kekkossalaliittoteoria osoittaa, että fiksut ja koulutetut ihmiset voivat uskoa mitä tahansa jos tarpeeksi tahtovat.

Sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin liittyy kolme historiallista kysymystä

1. Olisiko oikeudenkäynnit voitu välttää diplomatian keinoin?
2. Oliko oikeudenkäynti laillinen ja oikeusperiaatteiden mukainen?
3. Olivatko sotasyylliset syyllisiä sotaan, ja kuuluiko heille rangaistus?

Monet jotka uskovat vastauksen 2. ja 3. kysymykseen olevan ei, käyttävät jostain syystä valtavasti vaivaa hataraan ja epäuskottavaan todisteluun että vastaus 1. kysymykseen olisi kyllä. Näin vaikka kaikki kolme kysymystä ovat toisistaan riippumattomia.

En voi tietenkään varmuudella sanoa, että Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen jos Suomi olisi kieltäytynyt noudattamasta välirauhansopimuksen 13. pykälää. Mutta välittömästi sodan jälkeen Neuvostoliitto oli vahvempi kuin koskaan, eikä Suomella ollut yhtäkään liittolaista. Miehitys olisi onnistunut Neuvostoliitolta kädenkäänteessä jos niin olisi päätetty, eikä siihen olisi välttämättä tarvittu kovin kaksista tekosyytä.

Vastaus toiseen kysymykseen on ei ja kyllä. Oikeudenkäynti oli muodollisesti laillinen, koska laki siitä oli säädetty laillisessa järjestyksessä. Mutta laki oli säädetty takautuvasti ja oikeudenkäynti ei ollut riippumaton. Prosessi oli täysin poliittinen ja oikeutta painostettiin jatkuvasti, mikä tulee osoitetuksi moninkertaisesti myös Rautkallion dokumenttikokoelmassa.

Suomi osallistui selkeästi hyökkäyssotaan. Toisaalta Neuvostoliitto hyökkäsi 1939, ja sotaan olisi voitu joutua joka tapauksessa myös ilman hyökkäystä, ja tällöin lopputulos olisi voinut olla huonompi. Joidenkin tuomittujen, kuten vasta 1942 hallitukseen liittyneen Tannerin ja suurlähettiläänä toimineen Kivimäen osuus vuosien 1940-1941 hallituksien päätöksentekoon on kyseenalainen. Mutta koko aikakauden poliittinen ajattelu, sen kunniamoraali, riskinotto ja seikkailunhalu tuntuvat nykynäkökulmasta niin kaukaisilta, että on hankalaa täysin ymmärtää sitä maailmaa, jonka kontekstissa poliitikot päättivät mitä päättivät. Mielestäni oli mahdollisuuksia välttää sota, eikä niitä käytetty. Tämän perusteella sotasyylliset kuuluivat vankilaan, ja mikäli Suomen 1941 rikoslaissa ei tuomittu tällaista ilmiselvää rikosta, oli koko Suomen järjestelmä rikollinen. Tämä on toki jälkiviisautta ja kolmas kysymys on kimurantti, mikä ei tarkoita että ensimmäinen tai toinen kysymys olisivat hankalia.

Antti Rautiainen